Kirjaesittelyssä kirkon ja juutalaisuuden suhteeseen syventyvä teos
Kristinusko ja juutalaisuus ovat pikemminkin läheisiä sisaruksia kuin äiti ja tytär. Tähän tapaan dialogiin johdattaa kokoelman ensimmäinen artikkeli.
Kirjoittajajoukkoon kuuluu maamme eturivin asiantuntijoita, jotka tarkastelevat juutalaisuutta monista eri näkökulmista. Tekstit luovat katsausta sekä pitkään historiaan että myös nykypäivään ja tulevaisuuteen. Yhteensä tähän reilun sadan sivun tietopakettiin mahtuu 12 artikkelia sekä jälkisanat.
Väärinymmärrysten ja vihapuheiden historian pitkä varjo
Kipukohtia mahtuu paljon juutalaisuuden ja kristinuskon yhteiseen matkaan.
Ensimmäisen vuosisadan identiteettikamppailuissa Uusi testamentti ei aina anna juutalaisuudesta reilua kuvaa. Raimo Hakola osoittaa, kuinka juutalaisvastaisuus on ajoittain näkynyt sekä Uuden testamentin akateemisessa tutkimuksessa että kirkollisessa julistuksessa. Juutalaisuus on kuvattu synkäksi taustaksi, jota vasten evankeliumin valon olisi tarkoitus korostua, ja fariseukset ovat saaneet kantaa stereotyyppisen pahiksen viittaa.
Pekka Lindqvist puolestaan valottaa vanhan ja keskiajan polemiikkia, jossa sanan säilä viuhui puolin ja toisin. Monet kirkkoisät demonisoivat juutalaisuutta, eivätkä kaikki juutalaiset traditiotkaan Jeesuksesta tai hänen seuraajistaan kovin lämpimästi puhu. Toisessa artikkelissaan Lindqvist avaa Lutherin tunnetusti räikeän poleemista suhdetta juutalaisuuteen ja paljastaa samalla, kuinka suuri ero on Lutherin varhaisempien ja myöhempien kirjoitusten sävyssä.
Mikko Ketola sekä Harriet Haras-Refael ja Daniel Weintraub puolestaan valottavat yksityiskohtaisesti ja pysähdyttävästi antisemitismin eri muotoja sekä historiassa parin viime vuosisadan aikana että myös 2000-luvun Suomessa. Uhkista vakavimpia on äärioikeistolainen väkivallan ilmapiiriä lietsova juutalaisvastaisuus.
Myös kohtaamisen ja yhteistyön historia alkaa varhain
Vastapainoksi historian synkille varjoille artikkelikokoelmassa piirtyy myös dialogin pitkä kaari.
Dialogille luo lujaa pohjaa ja jatkuvaa tarvetta jo se aivan perustava lähtökohta, että juutalaisten pyhät kirjoitukset tulevat osaksi myös kristittyjen Raamattua. Marko Marttila lähestyy tätä yhteistä perintöä konkreettisesti tarkastelemalla Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalvelusaineistoon sisältyvää laajaa vanhatestamentillista aineistoa, Evankeliumikirjan lukukappaleista virsikirjan teemoihin.
Uudessa testamentissa on kohtia, joissa juutalaisuuden rooli näkyy vivahteikkaana: Jumala ei unohda antamaansa lupausta, painottaa Paavali, ja evankeliumienkin fariseuskuvissa on enemmän vaihtelua kuin pintapuolinen lukeminen antaa ymmärtää. Varhaisina vuosisatoina Justinos Marttyyri pyrkii kirjoituksissaan dialogiin, ja keskiajalla nousee ajankohtaiseksi myös tarve miettiä yhteisymmärryksen mahdollisuuksia. Kristinusko ja juutalaisuus asemoivat edelleen itseään suhteessa toisiinsa, mutta esiintyy joitakin toivoa herättäviä lausumia, joissa toinen osapuoli ei enää näyttäydy toiselle aivan niin vieraana kuin aikaisemmin.
Kohti syvenevää dialogia
Holokausti pakottaa kristittyjä arvioimaan uudelleen suhdettaan juutalaisuuteen, ja niin toisen maailmansodan tuhkasta versoo aivan uudella tavalla pakottava tarve inhimilliseen kohtaamiseen, dialogin ja yhteistyön etsimiseen. Kansainvälinen yhteistyöjärjestö perustetaan Sveitsissä 1947, ja vuonna 1977 Suomen evankelis-luterilainen kirkko perustaa työryhmän ”Kirkko ja juutalaisuus”, jonka työn viimeisimpiin hedelmiin tämä julkaisu kuuluu.
Anni Maria Laato valottaa dialogin eri ulottuvuuksia. Itse asiassa dialogi on laajentumassa trialogiksi, kun mukana on entistä vahvemmin myös kolmas Lähi-idän monoteistinen uskonto, islam. Viimeisimmän vuosikymmenen aikana on alettu soveltaa Scriptural reasoning -menetelmää (Kuunteleva keskustelu kirjoituksista) kolmen abrahamilaisen uskonnon kohtaamisissa, ja tällaiselle kunnioittavalle ja eri osapuolia aidosti ymmärtämään pyrkivälle keskustelulle on tulevaisuudessa tarvetta enemmän kuin koskaan.
Kahden artikkelin otsikossa esiintyy sana Israel. Carolina Myrskog tarkastelee suomalaista Israel-ystävyyttä 1800-luvun kristillisestä sionismista nykypäivän ystävyysorganisaatioihin ja Israel-matkoihin, jotka monien osallistujien mielessä saavat pyhiinvaelluksen vivahteen. Myrskogin mukaan suomalainen Israel-kiinnostus näyttää perinteisesti olleen luonteeltaan useammin pikemminkin uskonnollista kuin poliittista.
Tomi Karttunen puolestaan käsittelee Israelin maata, kansaa ja valtiota teologisessa keskustelussa, lainaten mm. anglikaaniarkkipiispa Rowan Williamsia sekä kardinaali Walter Kasperia. Tulenarassa ja tunteita herättävässä aihepiirissä on tärkeä muistaa monia ulottuvuuksia, antisemitismin erilaisten ilmenemismuotojen jatkuvasta vaarasta aina kysymykseen laajasta oikeudenmukaisuudesta ja rauhasta, johon kuuluu yhtä lailla myös palestiinalaisten ihmisoikeuksien toteutuminen. Karttusen sanoin: ”Monet kristityt jakavat vision Jerusalemista kaupunkina, joka on avoin abrahamilaisten uskontojen edustajille, jotka kaikki pitävät omista lähtökohdistaan käsin Jerusalemia pyhänä kaupunkina.”
Toisessa artikkelissaan Tomi Karttunen esittelee neljä Englannin kirkon hahmottelemaa teologista mallia: onko kristillinen kirkko (1) korvannut juutalaisen kansan valittuna kansana, (2) osoittanut Jumalan uudistaneen liittonsa, (3) holokaustin jälkeen kykenemätön arvioimaan juutalaisuuden asemaa valittuna kansana vai (4) kokonaan eri polku kuin juutalaisuus, joka säilyy edelleen valitun kansan asemassa, jolloin on siis olemassa kaksi tapaa olla Jumalan kansa. Näistä dialogin kannalta antoisimpina Karttunen pitää malleja 2 ja 3.
Dialogisuuteen liittyy myös Elina Hellqvistin artikkelissaan käsittelemä kysymys juutalaislähetyksestä. Eräät vahvat äänet (kuten ns. Lausannen liike) korostavat juutalaisten evankelioinnin välttämättömyyttä, toiset voimakkaat äänenpainot (kuten esim. Saksan evankelinen kirkko EKD) sanoutuvat juutalaislähetyksestä selväsanaisesti irti. Yhteenvedossaan Hellqvist tiivistää: ”Kristillinen ymmärrys uskontodialogista pitää sisällään ajatuksen siitä, että vastavuoroinen dialogi on osa kirkon kokonaisvaltaista missiota. Dialogin tavoitteena ei ole käännyttää toista, vaan vastavuoroisesti kertoa omasta uskosta.”
Jouni Turtiainen hahmottelee konkreettisia ehdotuksia siitä, miten juutalaisuudesta voi oppia puhumaan arvostavammin, välttäen ilmeisimpiä stereotypioita. Kuten kristinusko, myös juutalaisuus on kautta historian ollut hyvin monimuotoista, ei mikään monoliitti. Fariseukset olivat itse asiassa Jeesuksen hengenheimolaisia, Paavali puolestaan Jeesukseen uskova juutalainen, ja sekä Uusi että Vanha testamentti ovat antoisimmillaan kuvatessaan lahjomattomasti elämän moninaisuutta, johon kuuluvat riidat ja kasvukivut mutta myös rakkaus ja toivo.
Aivan lopussa piispa Matti Repo ja Suomen juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtaja Yaron Nadbornik kohottavat katseensa historian ajoittain kipeistä vaiheista kohti entistä dialogisempaa tulevaisuutta, jossa yhteisymmärrys toivottavasti edelleen etenee ja vahvistuu yhteisten sisarusten kesken.
Mika Aspinen, raamattuteologian kouluttaja, Kirkon koulutuskeskus