Onko antisemitismi muuntautuva virus?
Uhanalaisena virus säilyy hengissä muuttamalla muotoaan. Vastaus otsikon kysymykseen vaatii kuitenkin ensin ”viruksen” määritelmän. Antisemitismi on pysyvä, juutalaisiin kohdistuva latentti käsitysten rakenne, joka yksilötasolla ilmenee asenteina. Kulttuurissa se ilmenee myytteinä, ideologiana, kansanperinteenä ja kuvakielenä, sekä toimintana, kuten syrjintänä, poliittisena liikehdintänä juutalaisia vastaan, tai valtiollisena väkivaltana. Kaiken tämän tarkoituksena on vieraannuttaa, karkottaa tai hävittää juutalaisia siksi, että he ovat juutalaisia.
Yksilötasolla juutalaisvastainen ennakkokuulo on vihamielinen asenne, tunne tai käyttäytymistaipumus juutalaisia kohtaan. Ennakkoluuloon kuuluu kielteinen stereotypia (yleistävä käsitys), stereotypian herättämät tunteet, jotka voivat vaihdella lievästä paheksunnasta kiihkeään vihaan, sekä käyttäytymistaipumus, joka voi vaihdella vitsailusta hyökkäykseen. Ruotsissa käytetyssä määritelmässä erotetaan antisemitismi muista vastaavista ennakkoluuloista viittaamalla sen pitkään historiaan länsimaisessa sivistyksessä sekä sitä leimaavaan vahvaan uskoon juutalaisten valtaan, moraaliseen alemmuuteen sekä pahuuteen.
Antisemitismi on vihoista muuntautumiskykyisin, ja se on taas muuttanut muotoaan
Moderni eli muuntunut antisemitismi erottuu perinteisistä muodoista siten, että edellinen ilmenee poliittisesti nykypäivänä yleisesti hyväksytyssä muodossa, eli Israelin arvosteluun kietoutuneena Israelia ja Lähi-Idän konfliktia koskevissa yhteyksissä. Tietenkään kaikki Israeliin kohdistuva arvostelu ei ole juutalaisvastaista, eikä Israelin politiikka sinänsä aiheuta juutalaisvastaisuutta. Sen sijaan Israelin toimet ja niiden herättämä arvostelu voivat aktivoida jo olemassa olevia kielteisiä käsityksiä juutalaisista.
Euroopan Unionin ja OSCE:n (Organization for Security and Co-Operation in Europe)/ODIHR:n (Office for Democratic Institutions and Human Rights) vuonna 2003 muotoilema antisemitismin määritelmä on käytössä useassa länsimaassa: antisemitismi on käsitys juutalaisista, joka voidaan ilmaista heihin kohdistuvana vihana ja jonka kielelliset ja fyysiset ilmenemismuodot voidaan kohdistaa paitsi perinteisiin kohteisiin myös juutalaisena käsitettyyn Israelin valtioon. Tällöin esimerkiksi Israelia syytetään siitä, että se keksii tai liioittelee holokaustia, kielletään juutalaisen kansan itsemääräämisoikeus väittämällä, että Israelin valtio on rasistinen hanke, käytetään perinteiseen antisemitismiin kuuluvia symboleja Israelin tai israelilaisten kuvaamisessa, verrataan Israelin nykypolitiikkaa natsien politiikkaan tai pidetään kaikkia juutalaisia vastuussa Israelin valtion toimista.
Milloin antisemitismin virus muutti muotoaan tällaiseksi? Eräs rajapyykki oli vuoden 1967 sota. Vaikka valtaosa Israeliin kohdistuvasta arvostelusta ei silloinkaan ollut antisemiittistä, Israelia koskeva poliittinen keskustelu tarjosi ensi kertaa sodan jälkeen mahdollisuuden ilmaista antisemiittisiä mielipiteitä hyväksytyllä tavalla; kun ei enää ollut soveliasta puhua pahaa juutalaisuudesta tai juutalaisista, saman pystyi nyt sanomaan sionismista ja sionisteista. Kielikuvat kehittyivät nykymuotoonsa Neuvostoliitossa Stalinin aikana, mutta niillä oli pitkät juuret. Viitaten muun muassa Karl Marxin antisemitistiseen pamflettiin (1844), monet sosialistit rinnastivat juutalaisuuden kapitalismiin ja rahanahneuteen.
Marxin versiossa pelastusopista ihmiskunta pelastuisi, kun kapitalismi ja kapitalistit tuhottaisiin. Marx julisti juutalaisuuden olevan ”perusolemukseltaan kapitalismia”, ja juutalaisten edustavan sen käytännön ilmenemismuotoa. Revisionistinen sosialistinen suuntaus otti myöhemmin pääosin etäisyyttä antisemitismiin, mutta vastaavaa ei koskaan tapahtunut kommunistisessa liikkeessä. Neuvostoliitossa antisionistinen keskustelu ankkuroitui vahvasti perinteisiin juutalaisvastaisiin myytteihin. Antisionistinen aalto huipentui menestykseen YK:ssa, jossa Neuvostoliitto ja Arabimaat onnistuivat vuonna 1975 saamaan läpi ”sionismi on rasismia” -julistuksen. Julistusta ei kumottu ennen Neuvostoliiton kaatumista 1991.
Arabimaihin levinnyt antisionistinen ideologia radikalisoitui nopeasti ja yhtyi vaatimukseen Israelin täydellisestä tuhoamisesta. Arabimaissa antisemitismillä oli juuret islaminuskossa, mutta sieltä kumpuava antisemitismi oli ollut suhteellisen vähämerkityksellistä. Vaikka Israelin ja palestiinalaisten konflikti oli luonteeltaan poliittinen (todellinen kiista maa-alueesta), Palestine Liberation Organisationin eli PLO:n ideologia sai pian myös antisemiittisiä vivahteita. Nämä levisivät myös Euroopan äärivasemmiston tulkintaan israelilaisten ja palestiinalaisten välisestä kiistasta: Israel edusti sortavaa imperialistista voimaa ja palestiinalaiset sorrettua kolmannen maailman kansaa. Siinä, missä muut imperialistiset valtiot voitiin pelastaa kommunistisen vallankumouksen avulla, Israelin vikoja pidettiin kuitenkin synnynnäisinä ja parantumattomina. Aikaisemmin juutalaisuuteen ja juutalaisiin kohdistuneet demonisoivat mielikuvat voitiin nyt projisoida Israeliin ja sionisteihin.
Kolme juutalaisvastaista myyttiä
Perinteisen ja modernin antisemitismin välistä suhdetta on tutkittu muun muassa määrittelemällä, minkälainen Israel-kritiikki on sisällöltään antisemiittistä. On pystytty tunnistamaan kolme juutalaisvastaista myyttiä tai käsitystä, jotka edustavat antisemitismiä:
Käsitykset juutalaisten julmuudesta, sotaisuudesta ja ahneudesta juontavat juurensa kristillisestä juutalaisvastaisuudesta, jossa lietsottiin vastakkainasettelua juutalaisen (vanhatestamentillisen) leppymättömyyden ja kostonhalun sekä kristillisen anteeksiannon ja rakkauden välillä. Nämä mielikuvat toistuvat usein Israelin toiminnan tulkinnassa tai tuomitsemisessa. Sama koskee mielikuvaa juutalaisten ahneudesta, jota lietsottiin vuosisatoja senkin jälkeen, kun kirkko salli myös kristittyjen lainata rahaa korkoa vastaan.
Käsitykset juutalaisten äärimmäisestä pahuudesta juontavat nekin juurensa kristillisestä juutalaisvastaisuudesta, jossa juutalaiset olivat paholaisen sanansaattajia. Historian kuluessa ”juutalainen” muuttui kunkin ajan äärimmäisen pahuuden joustavaksi symboliksi. Inkvisition aikaan antisemitismi koski uskontoa, koska juutalaisten henki säästyi, jos he kääntyivät kristinuskoon. Hitlerin antisemitismissä taas oli kyse ”rodusta”: hän tappoi jopa katolilaisia nunnia, jos he olivat syntyperältään juutalaisia. Sodan jälkeen Israel alettiin aluksi Neuvostoliitossa rinnastaa Natsi-Saksaan ja palestiinalaiset natsiajan juutalaisiin. Projisoimalla natsismi ja holokausti niiden uhreihin päästiin myös syyllisyydentunnoista ja tehtiin juutalaisista jälleen hyväksyttyjä vihamielisyyden kohteita.
Käsitykset juutalaisten vallasta ja salaliitoista ovat perinteisiä antisemitismin rakennuspalikoita. Ne näkyvät keskustelussa Israelista vihjailuna ”sionistisista lobbareista” tai siitä, että Israelia ”ei saisi” arvostella, tai siten, että juutalaisia syytetään eri puolilla maailmaa tapahtuvien terrori-iskujen tai sotien aiheuttajiksi. Vaikka ei ole ennakkoluuloista väittää, että jokin Israel-myönteinen lobbaus on vaikutusvaltaista, raja ylittyy, kun vaikutusvaltaa kuvataan juutalaisvastaisten fantasioiden mukaisesti niin suureksi, että se ”sanelee” jonkun maan ulkopolitiikkaa.
Antisemitismi voi olla myös tiedostamatonta
Juutalaisvastaiset ennakkoluulot ovat yli tuhatvuotisen demonisoinnin tuloksia. Juutalaiset voivat käyttäytymisellään aktivoida joitakin näistä stereotypioista tai myyteistä, mutta he eivät ole niitä aiheuttaneet, eivätkä saa niitä häviämään. Juutalaisvastaisuus voi olla myös tiedostamatonta, kulttuurin mukana opittua, jolloin se vaikuttaa käyttäytymiseemme tahtomattammekin: eräs kenttäkoe Ruotsissa osoitti, että päinvastoin kuin työnantajien tietoisesti ilmoittamat asenteet maahanmuuttajia kohtaan, tiedostamattomat asenteet pystyivät ennustamaan, syrjikö työnantaja maahanmuuttajaa työhönottotilanteessa vai ei.
Perinteisen ja modernin antisemitismin välistä suhdetta on tutkittu myös puuttumatta juutalaisvastaisten käsitysten sisältöön. On kysytty, kuinka todennäköistä on, että voimakas Israel-kriittisyys löytyy samasta henkilöstä kuin voimakas juutalaisvastaisuus. Yalen yliopistossa analysoitiin 5000 aikuisen vastauksia (500 henkilöä 10:stä Euroopan maasta) sekä perinteistä juutalaisvastaisuutta että Israel-vastaisuutta mittaavaan kyselyyn. Tulokset olivat yksiselitteisiä: perinteinen juutalaisvastaisuus lisääntyi samaa tahtia kuin saman henkilön Israel-kriittisyys. Äärimmäisen Israel-kriittisyyden kohdalla voidaan siis perustellusti kysyä, onko se hyväksytty tiedostettu tai tiedostamaton keino ilmaista myös perinteistä juutalaisvastaisuutta.
Kirjoittaja
Karmela Liebkind on Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian emeritaprofessori. Hän on vuosikymmeniä tutkinut etnisten ja kulttuuriryhmien välisiä suhteita sekä enemmistö- että vähemmistöryhmien näkökulmasta, esimerkiksi syrjintää ja sen kokemista, ennakkoluuloja, stereotypioita ja erilaisia rasismin muotoja.
Linkit ja kirjallisuus
Bachner, H. (2004). Återkomsten. Antisemitism i Sverige efter 1945 (Paluu. Antisemitismi Ruotsissa vuoden 1945 jälkeen), 2. painos, Stockholm: Natur och Kultur: Stockholm.
Fein, H. (1987). Dimensions of Antisemitism: Attitudes, Collective Accusations, and Actions, in H. Fein (Ed.). The Persisting Question. Sociological Perspectives and Social Contexts of Modern Antisemitism, Current Research on Antisemitism, Vol. 1. Berlin/New York: Walter de Gruyter, 1987.
Helkama, K., Myllyniemi, R., Liebkind, K., Ruusuvuori, J., Lönnqvist, J-E., Hankonen, N., Mähönen, T. A., Jasinskaja-Lahti, I., & Lipponen, J. (2015). Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uudistettu painos, Helsinki: Edita.
Johnson, A. (2019). Institutionally Antisemitic. Contemporary Left Antisemitism and the Crisis in the British Labour Party. Fathom. ISBN: 978-1-9160803-0-0. Haettu osoitteesta: http://fathomjournal.org/wp-content/uploads/2019/03/Institutionally-Antisemitic-Report-FINAL-6.pdf
Kaplan, E. H., & Small, C. A. (2006). Anti-Israel Sentiment Predicts Anti-Semitism in Europe. Journal of Conflict Resolution, 50(4), 548-561. doi: 10.1177/0022002706289184
Rooth, D. O. (2010). Automatic associations and discrimination in hiring: Real world evidence. Labour Economics, 17, 523-534. doi:10.1016/j.labeco.2009.04.005
Spears, R., & Tausch, N. (2012). Prejudice and Intergroup Relations, in M. Hewstone, W. Stroebe & K. Jonas (Eds.) An Introduction to Social Psychology (pp. 449-498), 5th ed., Chichester: Wiley/Blackwell.