Antisemitismi eilen, tänään, huomenna

Antisemitismi on vitsaus, joka on vaivannut maailmaa jo pitkään eikä ole pian häviämässä. Sitä esiintyi jo antiikin aikana, ja kristinuskon syntymisen jälkeen se vain vahvistui ja levisi sinne, missä kristittyjäkin oli. Uusia piirteitä se sai 1800-luvun lopulta lähtien, kun poliitikot ja muut ideologit alkoivat käyttää sitä hyväkseen omien poliittis-yhteiskunnallisten valtapyyteidensä saavuttamiseksi. Natsien vainoharhainen juutalaisviha vei tämän kehityksen huippuunsa, mutta vaikka Hitler alamaisineen kukistettiin sodassa, heidän antisemitistinen perintönsä teksteineen ja symboleineen elää uusnatsien ja muiden vastaavien ääriryhmien teoissa ja retoriikassa.

Tämä teemanumero julkaistaan vainojen uhrien muistopäivänä 27.1., joka muualla maailmassa tunnetaan holokaustin muistopäivänä. Tällä kerralla päivällä on sikäli erityinen merkitys, että on tullut kuluneeksi 75 vuotta Auschwitzin tuhoamisleirin vapauttamisesta vuonna 1945. Auschwitzin museo on virallisella Twitter-tilillään kampanjoinut miljoonan seuraajan saamiseksi. Tätä kirjoitettaessa luku on noin 932 000. Museo pitää yllä Auschwitzissa tapettujen muistoa ja levittää luotettavaa informaatiota leirin historiasta.

Suomessa on viime vuosina kirjoitettu ja keskusteltu siitä, missä määrin suomalaiset SS-vapaaehtoiset osallistuivat itärintamalla juutalaisten murhiin ja oliko heidän motiivinaan antisemitismi. Kirkkohistorian dosentti André Swanströmin teos Hakaristin ritarit – suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset on ollut kiistelyn keskipisteessä.

Viime viikkoina eräät perussuomalaisten kansanedustajat ovat arvostelleet Suomen Akatemiaa siitä, että se on vuonna 2017 päättänyt rahoittaa historioitsija Oula Silvennoisen tutkimusta Suomi ja Lopullinen ratkaisu: valtio, hallinto ja historiakulttuuri kansanmurhan periferiassa. Kummankin tutkimuksen herättämät negatiiviset reaktiot ovat osoitus siitä, että holokaustin ja samalla antisemitismin tutkiminen Suomen kontekstissa koetaan tietyissä etnonationalistisissa piireissä epätoivottavaksi ja jopa epäisänmaalliseksi asiaksi, aivan kuin Puolassa.

Teemanumeromme artikkelit käsittelevät antisemitismiä sekä historiassa että nykyisyydessä ja monessa eri kontekstissa.

Paavo Ahonen kysyy, oliko piispojen ja pappien antisemitismi merkittävä ilmiö Suomessa 1800–1900-lukujen taitteessa ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, aikana, jolloin lähes jokainen suomalainen kuului luterilaiseen kirkkoon. Tuolloin Suomen juutalaisvähemmistö oli kuitenkin pieni ja köyhä. Hän toteaa muun muassa, että 1920-luvun ensimmäisinä vuosina käytännössä koko Suomen kirkon johto oli vakuuttunut siitä, että jonkinlainen kansainvälinen juutalaisten salaliitto oli olemassa.

Svante Lundgren kohdistaa huomion antisemitismin ilmenemismuotoihin Ruotsissa. Ruotsissa juutalaiset kohtaavat vihaa niin oikealta kuin vasemmalta kuin myös muslimien taholta. Tilastot kertovat, että kaikista viharikoksista seitsemällä prosentilla oli islamofobinen syy, kolmella prosentilla antisemitistinen. Kun ottaa huomioon, että muslimeja on Ruotsissa 20 kertaa enemmän kuin juutalaisia, on antisemitististen rikoksien määrä suhteellisesti paljon suurempi. Tutkitusti muslimit tekevät yli puolet Ruotsiin antisemitistisistä rikoksista, ja äärivasemmistolaiset tekevät niitä enemmän kuin äärioikeistolaiset.

Damaskinos Ksenofontoslainen analysoi juutalaisvastaisia bysanttilaisia liturgisia tekstejä ja veisuja. Ne liittyvät lähinnä suuren viikon eli pääsiäissunnuntaita edeltävän kärsimysviikon palveluksiin. Juutalaisvastaisissa veisuissa pääosassa on ”retorinen juutalainen”, sillä niissä mainitut juutalaiset ovat ainoastaan Kristuksen elämään liittyviä juutalaisia, eivät koskaan hymnien kirjoittajien tai kuulijoiden ajan juutalaisia. Juutalaisvastaiset veisut eivät aina olekaan todellisuudessa juutalaisvastaisia, eikä niiden pohjalta voi varsinkaan perustella minkäänlaista antisemitististä liikehdintää ortodoksisessa kirkossa.

Riikka Tuori tarkastelee nykyhetken puolalaista antisemitismiä. Puola on ainutlaatuinen maa Euroopan juutalaisten historiassa, eikä minkään muun maan juutalaisväestö kokenut natsivallan aikana yhtä kovia kuin Puolan. Puolan poliittisen vallan siirryttyä muutama vuosi sitten kansalliskonservatiivien ja populistien käsiin historiakäsityksestä on tullut yksi hallituksen ja sen vastustajien taistelukentistä. Erityisen kiivasta väittelyä on käyty holokaustin historiasta ja siitä, missä määrin puolalaiset osallistuivat juutalaisten murhiin.

Teuvo Laitilan aiheena on Liettuan juutalaisväestön kohtalo toisen maailmansodan aikana ja sitä koskevien käsitysten muuttuminen neuvostoajasta nykypäivään. Kuten Puolassa tai eräissä muissa neuvostovallan alta vapautuneissa maissa juutalaisten kohtalo Liettuassa oli aluksi marginaalinen kysymys, ja sen myöntäminen, että tappamiseen osallistui myös oman maan kansalaisia, on ollut kivuliasta. Siihen on kuitenkin pystytty, ja syntejä on tunnustettu. Vuosi 2020 on Liettuassa maan juutalaisten historian vuosi.

Karmela Liebkind toteaa, että antisemitismi on vihoista muuntautumiskykyisin, viruksen kaltainen ilmiö. Hän käsittelee erilaisia yleisiä antisemitismin määritelmiä ja sen uusimpia poliittisia ilmenemismuotoja, jotka liittyvät erityisesti Israelin politiikan arvosteluun. Kaikki Israelin arvosteleminen ei suinkaan ole antisemitismiä, tekeväthän sitä israelilaiset itsekin. Israel-kritiikin voi kuitenkin tunnistaa antisemiittiseksi, jos se toistaa tiettyjä antisemitistisiä myyttejä: juutalaiset ovat julmia, sotaisia ja ahneita; juutalaiset edustavat äärimmäistä pahuutta; juutalaisilla on rajattomasti vaikutusvaltaa ja he ovat erilaisten salaliittojen takana.

Mikko Ketola on paneutunut holokaustin kiistäjien toimintaan. Juutalaisten joukkomurhan todellisuuden kiistäminen on yksi yleisimpiä antisemitismin muotoja nykyään. Tavoitteena ei ole vain vähätellä uhrien lukumäärää ja heidän kärsimyksiään vaan todistaa, että koko holokaustia ei edes tapahtunut. Kiistäjien mukaan juutalaiset ovat vain manipuloineet valtavan määrän ihmisiä antamaan väärän todistuksen ja sen lisäksi väärentäneet todisteita. Hieman lievemmässä muodossa kiistäjät voivat myöntää, että juutalaisia kyllä tapettiin, mutta Adolf Hitler ei ollut siihen syyllinen.

Petri Jääskeläinen kirjoittaa salaliittoteorioiden merkityksestä maailman jäsentämisessä. Hän toteaa, että monet näistä syvälle historiaan ulottuvista teorioista kumpuavat antisemitismistä. Juutalaisten maailmanvaltaa koskeviin kuvitelmiin liittyy tiettyjä termejä, joita Jääskeläinen avaa. Näitä ovat esimerkiksi ”globalisti” ja ”uusi maailmanjärjestys”. Salaliittoteorioiden keskushahmoja on George Soros, unkarinjuutalaista syntyperää oleva yhdysvaltalainen suursijoittaja. Jos kaikki häntä koskevat teoriat pitäisivät paikkansa, mikään maailmassa ei tapahtuisi hänen tietämättään.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus