Oliko kirkon antisemitismi vakavasti otettava ilmiö Suomessa?
Sata vuotta sitten Suomesta löytyivät kaikki eurooppalaisen antisemitismin yleisimmät stereotypiat, eivätkä juutalaisvastaisia ajatuksia kannattaneet ainoastaan asialle vihkiytyneet radikaalit, vaan esimerkiksi valtaosa keskeisestä papistosta aina kirkon johtoa myöten. Tämä ei yllätä, sillä antisemitismi on taustaltaan pitkälti kristillinen ilmiö ja sen juuret ulottuvat syvälle kirkon opetukseen ja Uuden testamentin tekstien juutalaiskuvaan. Yllättävää on lähinnä se, kuinka vähän asiaa on käsitelty.
Juutalaiskysymys Suomessa
1800-luvulla juutalaiskysymys tarkoitti juutalaisten asemaan liittyvää yhteiskunnallista keskustelua. Suomessa se käynnistyi, kun tsaarin armeijasta kotiutetut juutalaiset sotilaat ja heidän perheenjäsenensä saivat oikeuden asettua Suomen suurruhtinaskuntaan 1850-luvun lopulta lähtien. Nämä ensimmäiset suomenjuutalaiset joutuivat erikoiseen tilanteeseen. Suomessa vallitsivat Ruotsin vallan aikaiset lait, joiden mukaan juutalaisilla ei ollut oikeutta asettua maahan asumaan, joten keisarin antama lupa oli ristiriidassa vallitsevan lainsäädännön kanssa.
Venäjällä juutalaisten asema oli heikko eikä heillä ollut kansalaisoikeuksia. Aleksanteri II:n murha käynnisti 1880-luvulla pogromiaallon, ja vuosisadan vaihteen jälkeen juutalaisvastaisten hyökkäysten määrä räjähti uudelleen (sana ”pogromi” tulee venäjänkielestä ja tarkoittaa ihmisryhmän väkivaltaista hyökkäystä toista ryhmää vastaan, tavallisimmin pogromeilla viitataan juutalaisten kohtaamiin vainoihin Venäjällä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa). Hyökkäykset tapahtuivat pääosin niillä alueilla, joissa juutalaisten enemmistö asui eli nykyisen Itä-Puolan, Liettuan, Valko-Venäjän ja Ukrainan alueilla. Vaikka vastaavia väkivaltaisuuksia ei esiintynyt Suomessa, oli antisemitismi myös maassamme tuttu ilmiö. 1870-luvulla käynnistynyt kansalaisoikeustaistelu johti jopa juutalaisperheiden karkotuksiin.
Suomen tilanne oli juutalaisille erikoinen, sillä kansalaisoikeuskeskustelun käynnistyessä heille oli myönnetty tasavertaiset oikeudet lähes kaikissa muissa Euroopan maissa. Juutalaisten näkyvämpää läsnäoloa yhteiskunnassa seurasi ikään kuin vastareaktiona uusi ilmiö, josta on käytetty nimeä moderni antisemitismi. Kyseessä on juutalaisvastaisuuden ei-uskonnollinen muoto, joka perustui muun muassa väitteisiin juutalaisten kasvavasta vaikutusvallasta. Poliittinen antisemitismi levisi myös suomalaiseen keskusteluun ja muualta opittuja uhkakuvia pidettiin ikään kuin koeteltuina tosiseikkoina siitä, mitä juutalaisten tasavertaiset oikeudet saisivat täälläkin aikaan.
Kokonaisuudessaan juutalaiskysymyksen käsittely kesti Suomessa lähes viisikymmentä vuotta. Suurinta vastustus oli papiston ja talonpoikien joukossa. Säätyvaltiopäivät sai päätöksen juutalaisten kansalaisoikeuksista aikaan vuonna 1897 ja yksikamarinen eduskunta uudelleen reilut kymmenen vuotta myöhemmin, mutta keisari ei vahvistanut kumpaakaan lakiesitystä. Niinpä suomenjuutalaiset saivat tasavertaiset kansalaisoikeudet vasta itsenäisessä Suomessa.
Mistä papit syyttivät juutalaisia?
Antisemitismiä voi tarkastella kahdesta näkökulmasta. Juutalaisille kyse voi olla ennakkoluuloista, yhteiskunnallisista rajoituksista sekä suoranaisista vainoista. Toisaalta antisemitismiä voi pitää täysin juutalaisista riippumattomana ilmiönä. Silloin fokus kääntyy antisemiittiin, henkilöön, joka on omaksunut tai valinnut juutalaisvastaisen katsantokannan. Suuri osa suomalaisesta papistosta kuului itsenäisyyden alussa tähän joukkoon ja heidän esittämänsä näkemykset juutalaisista olivat täysin järjettömiä. Historiallisen tilanteen tarkastelu tekee näistä ajatuksista kuitenkin myös jollain lailla ymmärrettäviä.
Sisällöllisesti kirkonmiesten juutalaisvastaisuuden voi jakaa kahtia – uskonnollisiin ja maallisiin syytöksiin. Puhtaasti uskonnollisesta näkökulmasta kysymys oli juutalaisten vääränlaisesta uskonnonharjoittamisesta ja raamatuntulkinnasta. Juutalaisuus esitettiin ulkokultaisena ja jäykkänä lakiuskontona, jonka johtajat, eli ylipapit ja kirjanoppineet, olivat ymmärtäneet Vanhan testamentin ennustukset väärin. Niinpä kristinusko oli korvannut juutalaisuuden Jumalan valittuna kansana. Juutalaiset olivat myös hylänneet Jeesuksen, Messiaansa. He vihasivat häntä ja halveksuivat hänen edustamaansa ei-maallista Jumalan valtakuntaa. Suomalaiset papit käyttivät yleisesti käsitettä ”Kristus-viha”. Se oli yksi uskonnollisen juutalaisvastaisuuden kulmakivi ja tarkoitti juutalaisten keskuudessa sukupolvesta toiseen kulkevaa katkeruutta Jeesusta kohtaan. Osalle papeista Kristus-viha näyttäytyi niin syvänä, että juutalaisten syyllisyys Jeesuksen kuolemaan oli heille ilmeistä.
Ei-uskonnolliset syytökset liittyivät usein ajankohtaisiin tapahtumiin. Kansallismielinen papisto oli jo säätyvaltiopäivillä maalaillut juutalaisten luomaa taloudellista, siveellistä ja poliittista uhkakuvaa niin Suomelle kuin suomalaisille, ja kun suomenjuutalaiset saivat tasavertaiset kansalaisoikeudet, näiden uhkakuvien koettiin vääjäämättä tulevan toteen. Esimerkiksi Kotimaa-lehti julkaisi itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina useita kirjoituksia, joissa käsiteltiin väitettyjä väärinkäytöksiä ja korostettiin juutalaisten Suomelle aiheuttamaa vaaraa.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä mullistuksissa ympäri Eurooppaa levisi huhuja juutalaisten merkillisestä, salaisesta vaikutusvallasta, ja muutamassa vuodessa yleistyi käsitys juutalaisten keskeisestä roolista niin kommunismin kuin kapitalismin takana.
Suomen juutalaisvähemmistö oli kuitenkin pieni ja verrattain köyhä, joten monien kirkonmiesten mielestä vakavampi juutalaisuhka odotti Suomen rajojen ulkopuolella. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä mullistuksissa ympäri Eurooppaa levisi huhuja juutalaisten merkillisestä, salaisesta vaikutusvallasta, ja muutamassa vuodessa yleistyi käsitys juutalaisten keskeisestä roolista niin kommunismin kuin kapitalismin takana. Teoriat kansainvälisistä salaliitoista saivat kannatusta myös Suomessa. Vallankumousaallon ja sekavan maailmanpoliittisen tilanteen keskellä monille aivan täysjärkisille kirkonmiehille kelpasi hyvän selityksen puuttuessa huonompikin: juutalaiset.
Propagandan jälkiä on vaikea tunnistaa, kun peruste on yleisesti hyväksytty. 1920-luvun ensimmäisinä vuosina käytännössä koko Suomen kirkon johto oli vakuuttunut siitä, että jonkinlainen kansainvälinen juutalaisten salaliitto oli olemassa. Juutalaisten väitettiin ajaneen päämääriään esimerkiksi talouden, lehdistön, kulttuurin, vallankumousten ja eri poliittisten aatteiden, erityisesti sosialismin ja kommunismin kautta. Kun tilanne tasaantui ja analyysit selkenivät, menetti myös antisemitismi tenhoaan 1920-luvun puoliväliin mennessä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset vuodet loivat kuitenkin suomalaiseen yhteiskuntaan juutalaisvastaisen pohjavireen, joka tuli näkyväksi erityisesti silloin, kun kommunismin vastainen liikehdintä tiivistyi. Kommunismin vastustaminen lieneekin kristinuskon ohella keskeisin syy suomalaiselle antisemitismille.
Oliko piispojen ja pappien antisemitismi merkittävä ilmiö Suomessa?
Kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa oli autonomian aikana ja itsenäisyyden alussa huomattavasti nykyistä keskeisempi. Lähes jokainen suomalainen kuului luterilaiseen kirkkoon, jonka johtajat olivat eturivissä muokkaamassa muodostuvaa kansallista suomalaista kulttuuria. Monet heistä toimivat kansanedustajina ja jopa ministereinä, joten pappien puheilla oli sata vuotta sitten painoarvoa. Niinpä lienee selvää, että myös heidän näkemyksensä juutalaisista heijastuivat niin sanottuun yleiseen mielipiteeseen.
Kirkonmiesten juutalaisvastaisuus ei tarkoittanut ainoastaan pappien taipumusta nähdä juutalaiset uskonnollisesti huonossa valossa. Kristilliseen traditioon kuuluva kielteinen juutalaiskuva yhdistyi joustavasti maallisiin ennakkoluuloihin, eivätkä edes neutraalisti juutalaisiin suhtautuneet papit puolustaneet heitä järjettömiä syytöksiä vastaan. Juutalaisiin liitetyt kielteiset aatteet ja ominaisuudet todistivat papistolle tätä kirottua kansaa koskevien raamatullisten ennustusten olevan totta. Nykyään näistä ”aatteista ja ominaisuuksista” käytetään termiä antisemitistinen stereotypia.
Vaikka Suomessa ei ryhdytty juutalaisvastaisiin toimiin, oli antisemitismi maassamme huomiota herättävä ilmiö, erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Papit olivat sen keskeisiä kannattajia ja levittäjiä, ja siksi sitä tulisi pitää yhtenä merkittävänä suomalaista kristillisyyttä muokanneena aatesuuntana.
Kirjoittaja
Paavo Ahonen on antisemitismintutkija, kirkkohistorioitsija ja teologian tohtori Helsingin yliopistosta. Parhaillaan hän tutkii autonomisen Suomen kirkollista antisemitismiä ja toimii vierailevana tutkijana Uppsalan yliopiston historian laitoksella.
Kirjallisuus
Ahonen, Paavo: Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917-1933. SKHST 233. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura 2017.
Jacobsson, Santeri: Taistelu ihmisoikeuksista – yhteiskunnallis-historiallinen tutkimus Ruotsin ja Suomen juutalaiskysymyksen vaiheista. Jyväskylä: Gummerus 1951.
Kuparinen, Eero: Antisemitismin musta kirja – juutalaisvainojen pitkä historia. Jyväskylä: Atena 2008.
Myllykoski, Matti & Lundgren, Svante: Murhatun Jumalan varjo – antisemitismi kristinuskon historiassa. Helsinki: Yliopistopaino 2005.
Torvinen, Taimi: Kadimah – Suomen juutalaisten historia. Helsinki: Otava 1989.