Juutalaisvastainen polemiikki bysanttilaisessa veisurunoudessa
Bysanttilaisen kirkollisen kirjallisuuden ainutlaatuisin saavutus oli rikas hymniperinne, joka hakee vertaistaan maailmanlaajuisesti. Veisuteksteissä käydään läpi kaikki ihmissielun tunteet rakkaudesta vihaan. Miksi nämä veisut kohdistetaan usein juutalaisia vastaan?
Bysantin kreikankielinen jumalanpalvelusperinne ja sen nykyäänkin elinvoimainen jälkeläinen, ortodoksinen jumalanpalvelus, perustuivat ja perustuvat paljolti musiikin viehätykseen. Ensimmäisen vuosituhannen melodokset (eli kirkkorunoilijat ja -säveltäjät) loivat useita erilaisia hymnitekstilajeja, jotka tulivat myöhemmin määrittelemään ortodoksisen jumalanpalvelusperinteen rakenteita. He käyttivät vaihtelevia retorisia menetelmiä paitsi levittääkseen evankeliumia, myös saadakseen aikaan erilaisia tunteita yleisössä.
Eräs tärkeimpiä keinoja vahvistaa uskovien yhteenkuuluvuuden tunnetta oli korostaa eroa harhaoppeihin ja muihin uskontoihin nähden: joidenkin lähteiden mukaan hymnien laulaminen ylipäätään oli vastaisku harhaoppisten opetuksia levitteleville lauluille. Siksi monet veisut on suunnattu toisten uskontojen, eli juutalaisuuden tai islamin, tai kristinuskon harhaoppien, kuten areiolaisten tai nestoriolaisten, jäseniä vastaan. Tämä poleeminen tapa hyökätä muita ryhmiä vastaan tulee kuitenkin nähdä laajemmin bysanttilaisen hymnografian retoriikan valossa.
Miten kirkkolaulu vaikuttaa kuulijaansa?
Pyhä Johannes Damaskolainen (n. 676 –749?), eräs tuotteliaimmista melodoksista, kuvaili hymnien toimintaa seuraavasti:
”Koska Jumala tiesi, että monet ihmiset ovat laiskoja lukemaan tai ymmärtämään hengellisiä kirjoituksia ja että he eivät kovin mielellään suostu näkemään iloiten vaivaa, Hän halusi tehdä kärsimyksestä haluttavampaa ja helpottaa vaivannäköä. Näin Hän liikutti autuaan Daavidin kieltä sekoittaakseen profetian sävelmään, niin että sävelmän rytmin viihdyttäminä veisaisimme pyhiä hymnejä suuresti iloiten.”
Veisujen tarkoituksena oli siis paitsi opettaa, myös viihdyttää – eli saada aikaan runoilijan haluamia tunteita yleisössä. Ehkä kaikista tehokkain tunteiden herättäjistä oli bysanttilaisen retoriikan mukaan antiteesi, vastakohtien runsas käyttö.
Hymnografiassa eli veisurunoudessa esiintyvä tunneskaala voi vaihdella riemusta syvään suruun, rakkaudesta ja halajamisesta vihaan tai murskaavasta katumuksesta triumfaaliseen itsetunnon kohotukseen.
Jotkut tutkijat ovat jopa tiivistäneet, että antiteesi oli koko bysanttilaisen ajattelutavan määräävin periaate. Siksi myös hymnografiassa eli veisurunoudessa esiintyvä tunneskaala voi vaihdella riemusta syvään suruun, rakkaudesta ja halajamisesta vihaan tai murskaavasta katumuksesta triumfaaliseen itsetunnon kohotukseen. Näin laulettujen tekstien herättämien tuntemusten avulla pystyttiin tehostamaan tekstin sisältöä.
”Retorinen juutalainen”
Kun nyt siis lähestymme juutalaisvastaisia veisuja, meidän tulee ymmärtää ne kirkkoveisujen retoriikan näkökulmasta. Niitä ei voi tulkita ainakaan pääsääntöisesti tarkoitusperiensä puolesta antisemitistisinä teksteinä, koska niiden päämääränä ei poleemisuudesta huolimatta ollut ensisijaisesti hyökätä tiettyä kansanryhmää vastaan. Pikemminkin antiteesin eli vastakkainasettelun kautta niiden tarkoituksena oli vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja korostaa ortodoksisen uskon aitoutta.
Tulee myös ymmärtää veisujen esityskontekstin vaikutus siihen, miten juutalaiset ymmärrettiin: joskus veisuja esitettiin alueilla, joilla juutalaisia ei käytännössä ollut lainkaan. Tällöin juutalaiset pysyvät täysin narratiivin sisäisinä hahmoina. Ympäristössä, jossa juutalaiset taas ovat olemassa oleva kansanryhmä, saattavat veisut vaikuttaa heihin suhtautumiseen. Joka tapauksessa on epätodennäköistä, että kirkkotilassa olisi juuri ollut paikalla juutalaisia.
Juutalaisvastaista polemiikkia käytettiin kristillisiä harhaoppisia vastaan argumentoimisen ”työkalupakkina”.
Koska kirkkoveisujen juutalaiset eivät siis välttämättä viittaa niiden yleisön ajan juutalaisiin vaan ainoastaan Kristuksen elämänvaiheisiin liittyviin narratiiveihin, käytetään usein näistä juutalaisista termiä ”retorinen juutalainen”. Efraim Syyrialainen – 300-luvun suurin syyriankielinen runoilija, joka vaikutti vahvasti myös bysanttilaisen kreikankielisen hymnirunouden syntymiseen – näki juutalaiset yleisenä harhaoppisten ruumiillistumana. Juutalaisvastaista polemiikkia käytettiin siis pikemminkin kristillisiä harhaoppisia vastaan argumentoimisen ”työkalupakkina” kuin antisemitismin välineenä. On huomionarvoista, että veisuissa mainitut juutalaiset ovat ainoastaan Kristuksen elämään liittyviä juutalaisia, eivät koskaan hymnien kirjoittajien tai kuulijoiden ajan juutalaisia.
Kristuksen kärsimys ja juutalaiset
Kenties eniten juutalaisvastaista hymnografiaa on suuren viikon eli pääsiäissunnuntaita edeltävän kärsimysviikon palveluksissa. Tausta tälle on luonnollisesti evankeliumien tavoissa esittää juutalaiset kielteisessä valossa. Suuren viikon veisuissa korostuu kuitenkin juutalaisvastaisuutta vahvemmin heidän näkemisensä antiteesinä jollekin pyhälle tai tavoiteltavammalle. Juudas- ja juutalainen-sanat ovat samaa etymologista juurta, ja siksi jokainen juutalaisia vastaan kohdistettu väite on varoitus niille, jotka ajattelevat Juudaan tavoin – toisin sanoen eivät kykene näkemään Kristuksen jumaluutta.
Suuren viikon hymnografiassa siksi kulkeekin aina Kristuksen kärsimysnarratiivin kanssa rinnakkain sen moraalinen tulkinta: jokaisen hymnin kuulijan tarkoituksena on siis pohtia, mitä Kristuksen kärsimyksiin osallistuneiden ihmisten tehtävänä on viestittää meille, veisujen kuulijoille. Siksi suurena perjantaina veisataan aamupalveluksessa:
”Palvelkaamme Jumalaa laupeudenteoilla, niin kuin Maria ehtoollisella, ja älkäämme hankkiko rahanhimoa, niin kuin Juudas, että saisimme aina olla Kristuksen, Jumalan, kanssa.”
Toinen motiivi moraalisen välttämisen lisäksi on luoda antiteesi Kristuksen nöyryyden ja juutalaisten ylimielisyyden tai vihan välille. Niin ikään suuren perjantaina veisataan:
”Voi, kuinka lainrikkojasynagooga tuomitsikaan kuolemaan luomakunnan Kuninkaan eikä piitannut hyvistä teoista, joista Hän kuitenkin oli heitä muistuttanut sanoessaan: Kansani, mitä olen teille tehnyt? Enkö ole täyttänyt Juudeaa ihmeillä? Enkä ole pelkällä sanallani herättänyt kuolleita? Enkö ole parantanut kaikkinaista heikkoutta ja sairautta? Mutta miten te minulle maksatte? Miksi ette minua muista? Parannusten sijasta te haavoitatte minua, elämän sijasta surmaatte minut, te ripustatte puulle pahantekijän tavoin Hyväntekijän, lainrikkojan tavoin Lainantajan, tuomitun tavoin kaikkien Kuninkaan. Pitkämielinen Herra, kunnia olkoon Sinulle!”
Kun siis nykyaikana luemme tai kuulemme juutalaisvastaisia bysanttilaisia liturgisia tekstejä, tulee meidän ymmärtää tekstien monimerkityksellisyys, konteksti, jota varten ne on kirjoitettu, ja tekstien tavoittelema päämäärä: allegorisuus eli vertauskuvallisuus oli jopa oletusarvoinen tapa ymmärtää mitä tahansa kertomuksellisia elementtejä. Näin myös huomaamme, etteivät juutalaisvastaiset veisut aina olekaan todellisuudessa juutalaisvastaisia, eikä niiden pohjalta voi varsinkaan perustella minkäänlaista antisemitististä liikehdintää ortodoksisessa kirkossa.
Kirjoittaja
Damaskinos (Olkinuora) Ksenofontoslainen on Athosvuoren Ksenofontoksen luostarin munkki ja teologian tohtori. Hän toimii tällä hetkellä myös systemaattisen teologian ja patristiikan yliopistolehtorina Itä-Suomen yliopistossa ja tutkijana Regensburgin yliopistossa.
Linkit ja kirjallisuus
Damaskinos (Olkinuora) of Xenophontos: ’Performance Theory and the Study of Byzantine Hymnography: Andrew of Crete’s Canon on Lazarus’ (Ortodoksia 59, 7-31).
Shepardson, Christine: Anti-Judaism and Christian Orthodoxy: Ephrem’s Hymns in Fourth-Century Syria. Washington DC: The Catholic University of America Press, 2008.