Isoisä oli vapaustaistelija, ei hän murhannut juutalaisia –Liettuan kiistelty menneisyys ja holokausti
”Monet sanovat vieläkin, että juutalaiset piti tappaa, jotta meitä ei olisi viety Siperiaan.”
Näin kuvasi paljasjalkainen liettualainen Rūta Vanagaitė tammikuussa 2016 ilmestyneen kirjansa Mūsiškiai, Meikäläiset, herättämiä tuntoja. Teos, bestseller, synnytti laajan julkisen keskustelun holokaustista Liettuassa. Kirjailijaa tosin haukuttiin ”Putinin juutalaiseksi huoraksi”.
Mitä tekemistä juutalaisten tappamisella on liettualaisten Siperiaan-viemisen kanssa? Länsimaissa holokausti on kammottava mutta harvemmin koko kansan kokemukseen perustuva tapahtuma. Liettuassa monilla on – tai oli – siitä omakohtaista kokemusta. Se kuitenkin hautautui vielä kauheammaksi koetun neuvostomiehityksen, tappamisen ja Siperiaan viemisen, alle.
Kyse on kilpailevista kärsimyskertomuksista. Liettualaisille omat kärsimykset ovat lähempänä, ja ymmärrettävämpiä, kuin juutalaisten kansanmurha.
Tappamisen ja vaientamisen aika
Toisen maailmansodan aattona Liettuassa asui neljännesmiljoona juutalaista. Heidän ja valtaväestön suhteet olivat enimmäkseen siedettävät. Vain pieni joukko äärinationalisteja oli antisemiittejä.
Neuvostoliiton Liettuan-valtaus vuonna 1939 kärjisti suhteita juutalaisiin. Heitä väitettiin valtaajan kätyreiksi. Juutalaisvastainen ilmapiiri kiristyi, ja Saksan hyökätessä maahan kesällä 1941 osa liettualaisista kävi juutalaisten kimppuun. Edelleen kiistellään siitä, tekivätkö he niin vapaaehtoisesti vai saksalaisten ohjeistamina.
Vuoden 1941 jälkipuoliskolla saksalainen erikoisjoukko, Einsatzkommando 3, ampui liettualaisvapaaehtoisten avustamana noin puolet Liettuan juutalaisista. Loput suljettiin ghettoihin ja tapettiin työllä. Holokaustista selvisi kymmenesosa liettuajuutalaisista.
Neuvostojoukkojen vallattua Liettuan maasta kyydittiin vuoteen 1952 mennessä arviolta 130 000 liettualaissiviiliä Siperian pakkotyöleireille. Heitä syytettiin neuvostovastaisuudesta.
Virallinen neuvostopolitiikka pakotti vaikenemaan niin holokaustista kuin kyydityksistä. Juutalaisten murhaaminen kätkettiin ilmaisuun ”saksalaisten surmaamat neuvostokansalaiset”. Kyyditetyt taas olivat ”kansanvihollisia”. Ennen 1980-lukua ei ollut mahdollista käsitellä julkisesti suhdetta juutalaissurmiin tai neuvostovallan väärinkäytöksiin.
Holokausti valtion uudelleen rakentamisen aikaan
Itsenäistyessään uudelleen vuonna 1991 Liettua tarvitsi kansallisen identiteetin ja itsetunnon rakennusaineksia. Sellaisiksi sopivat kyyditettyjen ja heidän perheidensä kärsimykset, ja koko neuvostomiehityksen aika. Ne antoivat suuntaviivat historian muistamiselle, eivät juutalaisten kansanmurha tai puna-armeijan voitot saksalaisista.
Liettualaisten oli vaikea ymmärtää länsimaiden tapaa ylistää puna-armeijaa. Yhtä vaikea heidän oli käsittää, miksi vain juutalaisten murhaamista pidettiin erittäin vakavana rikoksena, jota ei tulisi unohtaa. Liettualaiset kysyivät: miksi Baltian kärsimyksiä ei muisteta? Ja jatkoivat: liettualaisilla ei ollut mitään tekemistä juutalaisten murhaamisen kanssa.
Tämänkaltaisista, alkuaan neuvostovaltaa ulkomaille paenneiden liettualaisten esittämistä, tulkinnoista muodostui Liettuan holokaustin muistamisen valtavirta.
Menneisyyden jäljillä
Huhtikuussa 1990 Los Angeles Times kirjoitti liettualaisten nationalistien tappaneen Saksan hyökkäyksen alkaessa 5 000 juutalaista ”primitiivisin menetelmin”, nuijimalla heidät kuoliaaksi. Samat nationalistit kävelivät nyt kansallissankareina Vilnan ja Kaunasin kaduilla.
Tarina oli tuttu holokaustista selvinneiden kirjoituksista, mutta shokki liettualaisille. Se sai maan johdon esittämään julkisen anteeksipyynnön Israelin parlamentissa sekä perustamaan valtiollisen Juutalaisen museon Vilnaan. Jälkimmäisessä aloitteentekijä oli Liettuan parlamentin ainoa juutalainen edustaja, Emanuelis Zingeris. Museolla on pysyvä holokaustinäyttely. Vilnan gheton tuhoamispäivä (23.9.) julistettiin kansalliseksi holokaustin muistopäiväksi.
Holokausti-tietoisuus pyrittiin integroimaan myös kouluopetukseen. Kiinnostavimpiin hankkeisiin kuuluu elokuvakriitikko Linas Vildžiūnasin alulle panema juutalaisia koskevan suullisen perinteen kokoaminen. Sen toteuttivat koululaiset, jotka haastattelivat isovanhempiaan heidän juutalaisista naapureistaan. Julkisuudessa hanke jäi kuitenkin sivuraiteille.
Muistamisen pääsuunnan esitti Liettuan valtion yhdessä Latvian ja Viron kanssa vuonna 1998 perustama ja yhä toimiva natsi- ja neuvostoajan rikosten tutkimuskomissio. Jotkut juutalaistutkijat, kuten Dovid Katz, pitivät sitä yrityksenä vähätellä holokaustia ja liettualaisten osuutta siihen yhdistämällä nämä kertomukseen liettualaisten kansanmurhasta neuvostoaikana. Jälkimmäinen on Liettuassa virallinen fakta.
Toisaalta komission tutkimukset ovat saaneet monet liettualaiset tunnustamaan, että heidän maanmiehensä osallistuivat juutalaisten murhaamiseen. Monet selittivät sen kuitenkin oikeutetuksi. Juutalaisethan olivat ensin tappaneet liettualaisia ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana. Toiset vähättelivät liettualaisten osuutta: holokaustiin sekaantui vain ”muutamia äärityyppejä”.
Antisemitismi tänään
Holokausti ja antisemitismi ja rasismi ylipäätään eivät ole vain historiaa. Ne, ja niistä vaikeneminen, ovat ikävän elävää nykypäivää. Antisemitismi yhdistyy ”maahanmuuttokriittisyyteen” ja siitä on, osin sosiaalisen median kautta, tullut salonkikelpoinen valtavirtaakin ohjaileva ilmiö.
Esimerkiksi kesällä 2007 Liettuan yleinen syyttäjä pyysi Israelilta apua selvittäessään ”juutalaisen neuvostopartisaanin”, Yitžak Aradin, osuutta Kaniūkain kylän 38 asukkaan murhaan tammikuussa 1944. Liettuassa syntynyt Arad oli sodan aikana paennut ghetosta ja liittynyt partisaaneihin. Sittemmin hänestä tuli Israelissa arvostettu holokaustitutkija.
Pyyntö herätti kansainvälisiä protesteja ja voimisti syytöksiä, joiden mukaan Liettua oli vastahakoinen käsittelemään liettualaisiin kohdistettuja sotarikossyytöksiä. Syyttäjä lopetti Aradin tutkinnan vuotta myöhemmin, väittämän mukaan vastahakoisesti.
Yhdeksän vuotta myöhemmin ilmestynyt Meikäläiset-kirja herätti, kuten sanottu, epäilyjä kirjoittajan alkuperästä. Takuulla tämä oli juutalainen, sanottiin. Ei kukaan liettualainen kirjoittaisi sellaista teosta. Kriitikkojen mielestä menneisyyttä ei siis saanut penkoa.
Vanagaitėn teoksen ilmestymistä voi kuitenkin pitää merkkinä muutoksesta. Aiemmat kriitikot oli vaiettu kuoliaaksi. Näin kävi vasemmistolaiselle poliitikolle Evaldas Balčiūnasille, kun hän 2010-luvun alussa alkoi arvostella kansallissankarina pidetyn vastarintasoturin, Jonas Noreikan, ja eräiden muiden toimintaa saksalaismiehityksen aikana.
Toisaalta Liettuassa – ja yhtä lailla vaikkapa Suomessa – muukalais- ja juutalaisvastaiset mielenosoitukset ovat yleistyneet. Viharikosten määrä on kasvanut ja sananvapauden rajojen koetteleminen ja ylittäminen on ”normalisoitunut”.
Jottei totuus unohtuisi
Syyskuussa 2018 paavi Franciscus osallistui kansalliseen holokaustin muistopäivään Kaunasin vanhalla juutalaisella hautausmaalla. Hän kehotti ihmisiä itsetutkiskeluun, jotta he eivät unohtaisi aiempien sukupolvien kärsimyksiä. Näin hän yhtyi viralliseen tulkintaan Liettuan ”kahdesta kansanmurhasta”.
Vuosi 2020 on Liettuassa maan juutalaisten historian vuosi. Kaksi vuotta myöhemmin Kaunasista tulee Euroopan kulttuuripääkaupunki. Ehkä tästä alkaa käänne kohti monimuotoista historian muistamista. Sellaista muistamista, johon mahtuu useampia tulkintoja ja joka ei kavahda ristiriitoja eikä pelkää kaapeissa piileviä luurankoja. Kaunasin vanha juutalainen hautausmaa kenties kunnostetaan ja katujen nimeäminen sankareille, joiden menneisyydestä ei saa puhua, vähenee.
Kirjoittaja
Kirjoittaja on uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. Hänen tutkimuskohteenaan on Itä-Eurooppa. Antisemitismiä hän on käsitellyt muun muassa teoksessa Uskonto, isänmaa ja antisemitismi (2014, Arator Oy) Teos keskittyy toista maailmansotaa edeltäneeseen Suomeen.
Linkit ja kirjallisuus
Raphael Ahren, ”Graves, guilt and genius: inside Lithuanian struggle with it checkered past.” The Times of Israel 4.8.2019.
Liudas Dapkus, ”Pope warns Lithuanians against rebirth of anti-Semitism.” [23.9.2018] https://apnews.com/66c0e9285d3c4873878d502e8d5c7602/Pope-warns-Lithuanians-to-guard-against-anti-Semitism, katsottu 27.11.2019.
http://defendinghistory.com, Liettuaa koskevat artikkelit. [Sivusto on yksipuolinen.]
John-Paul Himka & Joana Beata Michlic (ed.), Bringing the dark past to light. The reception of the Holocaust in postcommunist Europe. Lincoln, NE: University of Nebraska Press 2013.
Akvilė Naudžiūnienė, ”Discourses and depictions of Holocaust education in Lithuanian history textbooks (1992–2012).” Journal of Education, Culture and Society 2/2017, 251–267.