Holokaustin kiistäminen on antisemitismiä

Holokaustin kiistäminen on nykyään yksi yleisimpiä sanallisen antisemitismin muotoja. Sen harrastajat pyrkivät kyseenalaistamaan ei ainoastaan holokaustin uhrien lukumäärän vaan yleensä sen tapahtumisen. Kyseessä on heidän mukaansa juutalaisten keksintö, jolla nämä pyrkivät ajamaan omia etujaan.

Holokaustin tapahtuminen on historiallinen tosiasia, joka on dokumentoitu perusteellisella ja luotettavalla historiantutkimuksella. Oman todistuksensa ovat antaneet lukuisat tuhoamisleireiltä hengissä selvinneet. On osoitettu myös, että juutalaisten joukkomurha oli olennainen osa Hitlerin ja natsien vainoharhaista juutalaisvastaista politiikkaa, jonka toteuttamiseen he panostivat vielä siinäkin vaiheessa, kun resursseja olisi tarvittu kipeämmin oikeiden vihollisten torjumisessa.

Tunnetut tosiasiat eivät kuitenkaan merkitse holokaustin kiistäjille mitään. Heidän puheissaan on hyvin vähän johdonmukaisuutta tai logiikkaa. Kiistäjät eivät kuitenkaan ole harmittomia hulluja kuten litteään maahan uskovat, vaan heillä on samat väkivaltaiset tavoitteet kuin muillakin antisemiiteilla muutenkin. Heissä on uusnatseja, valkoisen rodun ylivallan nimeen vannovia ja muita äärioikeistolaisia populisteja. Heitä yhdistää antisemitismin lisäksi Hitlerin ja natsien ihailu.

Varsinkin amerikkalaisessa yliopistomaailmassa holokaustin kiistäjät ovat pyrkineet luomaan itselleen imagoa varteenotettavana tieteellisenä keskustelukumppanina, joka vain kyseenalaistaa vakiintuneen käsityksen holokaustista. He vetoavat sananvapauteen, mikä tehoaa hyvin osaan opiskelijoista. Kiistäjät osaavat käyttää tehokkaasti myös sosiaalista mediaa propagandansa levittämiseen.

”Holokaustia ei koskaan tapahtunut”

Äärimmillään kiistäjät väittävät, että holokaustia ei edes tapahtunut. He ovat yrittäneet todistaa – olemattomalla menestyksellä – että Auschwitzissa tai muissa tuhoamisleireissä ei ollut kaasukammioita, ja jos kaasua käytettiinkin, niin sitten vain tuholaisten tappamiseen. Kaikki väitteet holokaustista ovat heidän mukaansa vain juutalaisten keksintöä, jolla nämä ovat voineet kiristää sodan jälkeen Saksan valtiolta miljardeja Israelin hyväksi.

Mikäli holokaustin kiistäjien väitteisiin olisi uskominen, täytyisi päätellä, että miljoonat ihmiset ovat päättäneet valehdella holokaustin tapahtumisesta.

Kaikki ne, jotka ovat kertoneet selvinneensä tuhoamisleireiltä ja joiden kyynärvarteen on tatuoitu numerosarja, olisivat valehtelijoita, samoin kaikki ne, jotka ovat – joskus jopa ylpeinä – kertoneet seuranneensa sivusta, kun juutalaisia vangittiin, pantiin leireille meneviin juniin tai tapettiin itäisen Euroopan kylissä, pelloilla tai metsissä.

Kaikki asiakirjat, joita natsit eivät ehtineet sodan lopussa tuhota ja jotka dokumentoivat juutalaisten joukkomurhaa olisivat siinä tapauksessa väärennöksiä. Kaikki holokaustia tutkineet olisivat totuuden väärentäjiä, jotka olisivat joko tutkijoina täysiä toheloita tai sitten onnistuneet loputtomasti huijaamaan kansainvälistä tiedeyhteisöä.

Ja lopulta valehtelijoita olisivat myös kaikki kiinniotetut ja oikeuteen joutuneet natsiupseerit ja tuhoamisleirien työntekijät, jotka ovat kuulusteluissa tunnustaneet osuutensa tapahtumissa. Itse asiassa yhdessäkään toisen maailmansodan jälkeen järjestetyssä sotarikosoikeudenkäynnissä ei kukaan syytetty ole kiistänyt juutalaisten joukkomurhan todellisuutta, vaikka he ovat saattaneet puolustautua sanomalla, että he vain seurasivat käskyjä tai että heidät pakotettiin osallistumaan.

”Holokaustia on liioiteltu”

Hieman ”lievemmässä” kiistämisessä myönnetään, että juutalaisia sentään tapettiin, joskaan ei läheskään niin paljon kuin on laskettu. Tällöin kiistäjille on kuitenkin tärkeää pelastaa Hitlerin ja johtavien natsien ”maine” urheina arjalaisina sotureina.

Keskeisimpiä kiistäjien argumentteja on, että kun ei ole löytynyt Hitlerin allekirjoittamaa määräystä juutalaisten tuhoamiseksi, se on osoitus siitä, että holokausti tapahtui vastoin Hitlerin tahtoa tai hänen tietämättään. Jos kiistäjille vastaa, että historiantutkimusta ei koskaan perusteta yhden dokumentin varaan ja että holokaustin suunnitelmallisuudesta natsi-Saksan johtotasolla on paljon muita todisteita, he vastaavat, että nämä todisteet ovat juutalaisten väärentämiä. Silloin voi kysyä, mikseivät juutalaiset sitten olisi väärentäneet myös Hitlerin käskyä.

Holokaustin kiistäjä oikeudessa

Tunnetuin holokaustin kiistäjien toimintaa tutkinut ja heitä kritisoinut henkilö on amerikkalainen modernin juutalaisen historian ja holokaustitutkimuksen professori Deborah Lipstadt. Hän kirjoitti 1993 teoksen Denying the Holocaust, jossa hän arvosteli muun muassa englantilaista itseoppinutta historioitsijaa David Irvingiä. Lipstadt kutsui Irvingiä holokaustin kiistäjäksi, väärentäjäksi ja kiihkoilijaksi ja sanoi Irvingin vääristelevän ja manipuloivan aitoja dokumentteja.

Irving loukkaantui Lipstadtin väitteistä ja haastoi Lipstadtin sekä tämän kustantajan Englannissa oikeuteen kunnianloukkauksesta. Lipstadt oli velvollinen osoittamaan väitteensä oikeiksi. Hän sai tuekseen muun muassa Cambridgen modernin historian professorin Richard J. Evansin ja tämän jatko-opiskelijatiimin, joka kävi läpi kaikki Irvingin teoksissaan esittämät väitteet ja niiden tueksi mainitut lähteet. Niistä löytyi suuri määrä valheita ja manipulointeja.

Vuonna 2000 Lontoossa tapahtunut oikeudenkäynti päättyi Irvingin selvään tappioon. Loppulausunnossaan tuomari Mr Justice Gray totesi todistetuksi, että Irving oli ideologisista syistä tahallaan vääristellyt ja manipuloinut historiallista todistusaineistoa. Samasta syystä Irving oli esittänyt Hitlerin aiheettoman positiivisessa valossa erityisesti suhteessa juutalaisten kohteluun. Gray totesi Irvingin aktiiviseksi holokaustin kiistäjäksi, antisemiitiksi ja rasistiksi, joka oli liikkunut uusnatsismia kannattavissa äärioikeistolaisissa piireissä.

Tuomio oli merkittävä, sillä David Irving oli tunnettu historioitsija, jolla oli suuri vaikutusvalta holokaustin kiistäjien keskuudessa. Hänen tuomiossaan tulivat mainituksi olennaiset piirteet monen muunkin julkisuudessa esiintyneen holokaustin kiistäjän toiminnasta.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Richard J. Evans: Lying about Hitler. History, Holocaust, and the David Irving Trial. London: Basic Books 2001.

D. D. Guttenplan: The Holocaust on trial. History, justice and the David Irving libel case. London: Granta Books 2001.

The Irving Judgement. David Irving v. Penguin Books and Professor Deborah Lipstadt. London: Penguin Books 2000.

Deborah Lipstadt: Antisemitism here and now. London & Melbourne: Scribe 2019.

Deborah Lipstadt: Denying the Holocaust. The growing assault on truth and memory. London: Penguin Books 1993.

Deborah Lipstadt: History on trial. My day in court with David Irving. New York: HarperCollins 2005.

Peter Longerich: The unwritten order. Hitler’s role in the final solution. Stroud: Tempus 2001.

Eva Menasse: Der Holocaust vor Gericht. Der Prozess um David Irving. Berlin: Siedler 2000.

Michael Shermer & Alex Grobman: Denying history. Who says the Holocaust never happened and why do they say it. Berkeley: University of California Press 2000.

Markus Tiedemann: “In Auschwitz wurde niemand vergast.” 60 rechtsradikale Lügen und wie man sie widerlegt. München: Goldmann 1996.