Jumalattomuuden kirjosta

Brittifilosofi John Gray, joka englanninkielisessä maailmassa tuli kuuluisaksi humanistisia uskomuksia ruotivalla pamfletillaan Straw Dogs (2002), on Suomessa jäänyt melko tuntemattomaksi. Osittain tämä johtunee siitä, että hänen teoksistaan on suomennettu vain 1998 julkaistu taskukokoinen johdatus valistusfilosofi Voltairen ajatteluun (Voltaire: Voltaire ja valistus, Otava 2000, suom. Ismo Koskinen). Toisaalta avoimesti tunnustettu epäusko ihmiskunnan edistystä kohtaan ei ehkä viehätä kotimaisia kustantajia – tai lukijoita. John Grayn uudessa teoksessa pinnalla ovat kuitenkin toisenlaiset teemat.

Henkisyys kuuluu ateismiinkin

Seven Types of Atheism (2018) esittää esseetyyppisten tekstien kautta eurooppalaisen ateismin aatehistorian aina antiikin Välimeren kulttuureista alkaen. Valistuksesta tähän päivään ulottuva kausi kuitenkin korostuu. Yksittäiset ajattelijat, kuten markiisi de Sade, Joseph Conrad ja Bertrand Russell, palvelevat esimerkkeinä.

Kirja tuntuu hämmästyttävän kattavalta ollakseen vain 161 sivun mittainen. Se tarjoaa paitsi monipuolisen kuvan Jumalan kiistämisen historiasta myös kiinnostavaa biografista tietoa. Tätä kautta tulee hyvin selväksi, ettei ateismi aina perustu tieteellisiin johtopäätöksiin. Se voi olla myös hyvin henkilökohtainen eksistentiaalinen kokemus tai vaikkapa moraalinen asenne, jossa kristinuskon Jumala mielletään paheksuttavaksi ja torjutaan sen takia. Ateismin puitteissa on myös etsitty elämän päämääriä ja pelisääntöjä sekä koettu korkealentoisia, aivan kuten uskonnoissakin.

Meillä Suomessa ateismin monenlaisia kasvoja on tuonut esiin muiden muassa Mikko Sillfors, jota Teologia.fi haastatteli tämän kirjaesittelyn yhteyteen. Sillforsin väitöskirja vuodelta 2017 käsitteli ateistista henkisyyttä. Tutkimuksensa alussa hän toteaa, että se mahdollistaa ateismin ja uskonnon välisen jännitteen purkamista.

–Lukija voi huomata, että merkityksen hakemista, eettisyyden ja maailmankuvan rakentamista, erilaisia ”harjoituksia” kuten meditaatiota, ja jopa mystisiä kokemuksia löytyy myös ateismin kontekstista, Sillfors selittää.

–Uskonto onkin ehkä vain dogmaattisempi ja järjestäytyneempi muoto henkisyydestä, joka merkitsee tässä yhteydessä syvempää merkityksen ja tyytyväisyyden etsintää elämässä. Sehän on erään inhimillisen perustaipumuksen vaalimista ja kehittämistä.

Metaforana Sillfors käyttää juoksemista. Useimmat ihmiset pystyvät juoksemaan, mutta monet eivät silti harrasta juoksulajeja tai lenkkeilyä. Samoin henkisyys on kyky, jolle voi omistautua enemmän tai vähemmän, riippumatta siitä mitä ajattelee Jumalasta.

Korkeamman todellisuuden perässä

Ateistista henkisyyttä Sillfors tutki kuuden eri ajattelijan kautta. Joukossa oli muun muassa tunnettu biologi ja uusateisti Richard Dawkins sekä sveitsiläis-brittiläinen filosofi Alain de Botton.

–Tyypittelin ajattelijoita sen mukaan, miten he asemoituvat suhteessa uskontoon. Tämä tyypittely lähti ehkä siitä, että niin sanottu uusateismi oli hyvin uskontovastaista, kertoo Sillfors.

Aineistoista löytyi kuitenkin myös myönteistä suhtautumista perinteisiin uskonnon muotoihin. Alain de Botton, joka oli kirjoittanut kirjankin nimeltä Religion for Atheists, kaipasi sekulaariin henkisyyteen nimenomaan uskonnon yhteisöä luovaa voimaa sekä moraalista selkärankaa.

–Tällainen uskontomyönteisyys liittyy usein jonkinasteiseen sosiaalikonservatismiin, Mikko Sillfors valaisee.

–Toisaalta taas liberaalimmat yhteiskuntaihanteet kulkivat käsi kädessä sellaisen ateismin kanssa, jossa uskontojen meditaatio- ja mystiikkaperinteitä pidettiin myönteisinä ja inspiroivina. Suurpiirteinen jaottelu ”yhteisön uskontoon” ja ”yksilön henkisyyteen” toistuu ateismissakin.

John Grayn mukaan ateistitkaan eivät usein ole päässeet irti ajatuksesta, että jollakin tässä maailmassa olisi Jumalan kaltainen rooli. Niin menneen ajan kommunistit kuin nykypäivän transhumanistit ovat nähneet historian pelastushistoriana, ja jälkimmäiset jatkavat Grayn näkemysessä jopa gnostilaista perinnettä, sillä he pyrkivät vapauttamaan ihmisolennot biologisen ruumiin ”vankilasta”.

Mystiikka eri katsomusten yhdistäjänä

Kiinnostavinta sisältöä Seven Types of Atheism -kirjassa on kenties vertailu tietynlaisen ateismin ja negatiivisen teologian välillä. Negatiivinen teologia on erityisesti mystikoilla esiintyvä ajattelutapa, jonka mukaan ei lainkaan voida sanoa, millainen Jumala on, vaan korkeintaan millainen hän ei ole. Gray nostaa esimerkiksi saksalaisen keskiaikaisen papin, mestari Eckhartin, joka rukoili ettei Jumala antaisi hänen uskoa mihinkään Jumalan määritelmään. Onko tällainen suhtautuminen välttämättä kovin etäällä ateismista, miettii Gray. Ei varmaan ainakaan ateistisesta henkisyydestä, jos kysytään Mikko Sillforsilta.

–Kas kun mainitsitkin juuri tuon Eckhartin. Häntä arvostavat nimittäin jotkut tutkimani ateistit, ainakin Sam Harris ja André Comte-Sponville, Sillfors muistelee.

–Eckhartia ja myös islamin suufilaisia mystikoita pidetään arvossa, vaikka he puhuivatkin Jumalasta.

Sillforsin tutkimat ajattelijat suhtautuvat torjuvasti politisoituihin Jumala-puheisiin, mutta yksityisesti he voivat olla kiinnostuneita perimmäisestä todellisuudesta tai olemisesta, jota jotkut muut sitten kutsuvat Jumalaksi. Ylimaallisen todellisuuden kiistäminen ei tarkoita välttämättä transsendenssin tai tuonpuoleisuuden käsitteen hylkäämistä. Jos jumalauskoiselle transsendenssi on materiaalisen maailman tuolla puolen, ateistille se voi olla sanallisen maailman tuolla puolen, ”puhtaassa materiassa”.

–Mystisistä kokemuksista puhuu eniten André Comte-Sponville. Usein ne liittyvät luontoon. Hän on vaikkapa kavereiden kanssa metsässä kävelemässä, täydellinen rauha laskeutuu, hän katsoo ylös ja kaikki on vain täydellistä hetken aikaa. Lumous särkyy, kun hän rupeaa miettimään, että ”tätä se Spinoza varmaan tarkoitti siinä yhdessä tekstissä”. Ohimenevällä täydellisyyden hetkellä ei siis ollut mielessä käsitteitä ja järkeilyä.

Kuitenkaan yksikään näistä ateisteista ei sano, että mystinen kokemus olisi saanut häntä epäilemään omaa ateistista maailmankatsomustaan. He muistuttavat Grayn kirjassa esiteltyä filosofi Bertrand Russellia, joka oli ateisti koko aikuisikänsä, vaikka kokikin useita ”normaalista” tietoisuudesta poikkeavia elämyksiä.

–He ovat varmaan sen verran sisäistäneet asioiden selittämisen ilman yli-fysikaalisia tekijöitä, Sillfors miettii.