Kirjaesittelyssä: Myrskyä ja mystiikkaa − Suomen tasavallan presidentit ja kirkko

Jalovaara, Ville: Myrskyä ja mystiikkaa − Suomen tasavallan presidentit ja kirkko. Helsinki: Kirjapaja, 2018 (280 s.)

Dosentti Ville Jalovaara on maamme harvoja ”poliittisen kirkkohistorian” tuntijoita. Sekä hänen väitöskirjansa (2007) että sen jatko-osa (2011) käsittelivät tasavallan presidenttinä 1956–1981 toimineen Urho Kekkosen (1900–1986) suhdetta kirkkoon ja uskontoon. Tämä asiantuntemus on antanut pohjaa hänen äskettäin ilmestyneelle tietokirjalleen Suomen kaikkien presidenttien kirkko-suhteesta. Teos on siis ensi sijassa tutkimukseen pohjautuva tietokirja, mutta sitä voidaan pitää myös uusimman kirkkohistorian ja poliittisen historian alaan kuuluvana tutkimuksena. Vaikka Jalovaara nojaa presidenttien kirkkosuhteen esittelyssään ensi sijassa aikaisempaan tutkimukseen ja kirjallisuuteen, hän käyttää myös jonkin verran arkistolähteitä ja erityisesti painettua lähdeaineistoa. Jalovaara nostaa aikaisemmasta tutkimuksesta esille asioita, jotka nyt keskitetysti tulevat julkisuuteen. Kolmen viimeisimmän presidentin – siis Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen ja Sauli Niinistön – osalta teos perustuu osittain heidän haastatteluihinsa.

Teos on kompakti kokonaisuus, jossa tekijä aluksi luo katsauksen Suomen valtiollisen johdon asemaan kirkkopolitiikassa aina Ruotsin kuninkaista alkaen. Sen jälkeen hän käsittelee kronologisessa järjestyksessä kunkin presidentin suhdetta uskontoon ja kirkkoon. Näkökulma on ensi sijassa juuri presidentin julkisessa asemassa ja esiintymisissä. Dosentti Jalovaara selvittää myös kunkin presidentin henkilökohtaista uskonnollista vakaumusta tai maailmankatsomusta. Kirjaa voi ainakin osittain verrata amerikkalaisten tutkijoiden Darrin Grinderin ja Steve Shaw’n teokseen The Presidents & Their faith. From George Washington to Barack Obama, jonka päivitetty versio ilmestyi Idahossa Elevate Publishing -kustantamon toimesta 2016.

Jalovaara nostaa esille kunkin presidentin osalta sekä ajankohdan poliittisia että kirkkopoliittisia haasteita. Tasavallan presidentillä oli piispojen nimitysoikeus viime vuosituhannen loppuun saakka. On siksi ymmärrettävää, että tutkija on nostanut esille juuri niitä erityistapauksia, joissa nimittävä presidentti poikkesi kirkollisen äänestyksen ehdollepanojärjestyksestä.

Jalovaara käsittelee aika laajasti maalaisliitossa luottamusta nauttineen Eino Sormusen nimitystä toiselta vaalisijalta Kuopion piispaksi 1939 (s. 89–92). Presidentti Kyösti Kallio ei nimittänyt virkaan ensimmäiselle ehdokassijalle äänestettyä vahvasti oikeistohenkistä Väinö Malmivaaraa. Jalovaara nostaa tässä yhteydessä esille vahvasti poliittiset syyt. Professori Hannu Mustakallio on tutkimuksissaan todennut, että Sormusen nimitykseen vaikutti merkittävästi se, että rajaseutuargumentein perustettua uutta hiippakuntaa johtamaan tuli saada sellainen kirkollinen vaikuttaja, joka oli omakohtaisesti paneutunut rajaseutukysymyksiin ja saattoi täten olla kirkollisen rajaseutupolitiikan toteuttaja.

Suomalaiselle julkisuudelle vielä tunnetumpi tapaus oli Lapuan piispannimitys 1956. Urho Kekkonen nosti lakeuden paimeneksi evankelisen Eero Lehtisen hiippakunnan ensimmäiselle vaalisijalle äänestämän körttiläisen Olavi Kareksen sijaan. Karesta koskevat epäilykset perustuivat hänen 1930-luvun äärioikeistolaiseen poliittiseen menneisyyteensä. Jalovaara ei käytä Lapuan hiippakunnan historiaan paneutuneen tohtori Hannu Välimäen tutkimuksia aihetta selvitellessään.

Tässä yhteydessä voi mainita pari asiakokonaisuutta, jotka tekijän olisi ollut syytä nostaa esille siitä huolimatta, että yleisesityksen haasteena on aina sen liiallinen paisuminen.

Lauri Kristian Relanderin (presidenttinä 1925–1931) osalta esille on jäänyt ottamatta hänen uskonnollisuutensa lähtökohdat. Relanderia voidaan pitää oman aikansa ”uuspietistinä” tai ”evankelikaalina”. Hän sai voimakkaita vaikutteita norjalaiselta herätyssaarnaaja Albert Lundelta syksyllä 1912. Lunde piti herätyskokouksia Helsingissä, ja kuten tunnettua, myös myöhempi herätysjulistaja Urho Muroma koki voimakkaan uskonnollisen kääntymyksen juuri näissä kokouksissa. Lundesta tuli Relanderille tärkeä hengellinen vaikuttaja. Myöhemmin tämä norjalaismaallikko vieraili joka kerran Suomessa käydessään Relanderien kodissa. Kerrotaan myös, että Norjan valtiovierailullaan 1926 Relander halusi tavata Lunden, joka sai yllätyskutsun kuninkaan linnaan. ”Uuspietisti” Relander edusti ehkä elämäntapakysymyksissä hivenen erilaista uskonnollista maailmaa kuin myöhempi presidenttipari Kaisa ja Kyösti Kallio. Presidentinlinnaa vuosina 1937–1940 hallinneet Kalliot olivat saaneet vaikutteita Nivalan körttipietistisestä ja lestadiolaisesta ympäristöstä, kuten Jalovaara tuo esiin.

Kirjassaan Jalovaara viittaa Urho Kekkosen isän lestadiolaistumiseen, mutta ei seikkaperäisesti käsittele Kekkosen myöhempää suhdetta pohjoisen herätysliikkeeseen. Lestadiolaisuus oli Kekkoselle poliittisesti tärkeä ulottuvuus, erityisesti hänen ensimmäisellä presidenttikaudellaan 1956–1962. Kuvaavaa on, että vielä syksyllä 1979 Kekkonen oli painottanut juuri Oulun piispaksi nimittämälleen Olavi Rimpiläiselle ”kirkkorauhan” löytämisen tärkeyttä Pohjois-Suomessa. SRK (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys)-lestadiolaisuuden sisäinen kriisiytyminen toi ongelmia myös poliittisen keskustan asetelmiin. Jalovaara pitää ainakin 1970-luvun Kekkosta lähinnä agnostikkona. Valtapoliitikko Kekkonen tajusi uskonnon merkityksen politiikassa, kuten monet suuret johtajat häntä ennen ja hänen jälkeensä. Kekkosen elämän loppumetreihin liittyy toki erilaisia huhuja hänen uskonnollisesta kehityksestään.

Dosentti Jalovaara kirjoittaa jouhevasti ja selkokielisesti. Kirja avautuu siksi myös Suomen historiaa ja politiikkaa lukevalle suurelle yleisölle. Hän käyttää tosin aika väljästi termiä ”fundamentalismi” (s. 82). Arkkipiispa Gustaf Johansson on Jalovaaralle ”äärivanhoillinen” (s.48). Konservatiivinen beckiläisperäinen teologi ja patriarkka Johansson olisi hyvä nähdä kuitenkin omassa kirkko- ja teologianhistoriallisessa kontekstissaan asenteellisia ilmaisuja välttäen.

Vielä pari reunahuomautusta kirjan arvoa kiistämättä. Maalaisliiton tunnettu poliitikko Wiljami Kalliokoski kuului evankeliseen liikkeeseen ja oli liikkeen keskusjärjestön (SLEY) johtokunnassakin. Hän ei ollut heränneitä (körttejä), kuten tekijä toteaa (s. 107). Mauno Koivisto opiskeli, ja aikoinaan väitteli 1956 Turun, ei Helsingin yliopistossa (s.175).

Presidentti-kirjallisuutta on Suomessa ilmestynyt runsaasti. En vaadikaan sitä lisää tähän kirjaan, mutta tekijä olisi voinut presidenttien rouvien osalta käyttää myös esimerkiksi Hilkka Vitikan teosta Ellen Svinhufvudista (1997) ja Soili Wälin kirjaa Sunnuntain lapsi (2005), joka on tutkimuspohjainen Kaisa Kallion elämäkerta.

Tutkija Jalovaaran eräs johtopäätös on, että Suomen presidenteistä on aikojen saatossa yritetty tehdä uskonnollisempia kuin he todellisuudessa ovat olleet. Tämä pitää paikkansa. Erityisesti agraari-Suomessa eli pitkään kuva ”maan isästä”, joka samalla edusti – tai hänen haluttiin nähdä edustavan – niitä arvoja, jotka Suomen kansan suurelle enemmistölle olivat merkittäviä. Tänäkin päivänä kansan syvät rivit ja vanhempi sukupolvi antavat suuren arvon sille, että istuva tasavallan presidentti toivottaa uudenvuoden puheessaan Suomen kansalle Jumalan siunausta.

Kirjoittaja Jouko Talonen on Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirkkohistorian professori.