Vatikaani II palasi polttopisteeseen paavi Franciscuksen persoonassa

Maailman suurin kirkolliskokous oli värikäs teologinen show, joka on poikinut 50 vuodessa kolme keskenään kilpailevaa tulkintalinjaa. Paavi Franciscuksen yllättävä persoona on kaksinkertaistanut ongelman, ja vuosien 2014–2015 piispainsynodeista puhutaankin jo ”Vatikaani III:na”.

50 vuotta sitten päättynyt Vatikaanin II kirkolliskokous (1962–1965) oli ennennäkemätön kirkollinen spektaakkeli. Nimi saattaa kuulostaa tylsältä, mutta sen takaa paljastuu aivan verraton show, kenties maailman värikkäin debatti. Pietarin kirkossa kävi neljän vuoden aikana yli 2500 piispaa väittelemässä kirkon suhteesta itseensä ja muuhun maailmaan: italialainen vastaan ranskalainen Raamatusta ja traditiosta, saksalainen vastaan arabi juutalaisista, espanjalainen vastaan yhdysvaltalainen uskonnonvapaudesta – ei ihme, että ”katsomossa” ollut suomalaistarkkailija − Seppo A. Teinonen − raportoi tapahtumista innoissaan Teologiseen Aikakauskirjaan.

Teinosen tekstit ovat vain harvojen tiedossa ja saatavilla, ja lisäksi historia on edennyt niiden jälkeen jo puoli vuosisataa. Siksi päätin kirjoittaa kirkolliskokouksen juhlavuodeksi johdatusteoksen Vatikaani II:n historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Tässä artikkelissa raotan hieman ovea siihen maailmaan, jonka toivottavasti syksyllä ilmestyvä kirjani suomalaisille lukijoille avaa. Sillä kuten Helsingin edesmennyt katolinen piispa Paul Verschuren sanoi, ”ei voida oikein järkevästi selittää mitään kirkon nykyisestä tilanteesta ilman, että otetaan huomioon Vatikaanin 2. kirkolliskokous”.

Vatikaani II on polttava tulkintakysymys

50 vuoden jälkeen Vatikaani II:sta on jo melko lailla mahdotonta puhua ilman tulkinnallista väritystä. Jo pitkään erilaiset tulkinnat ovat kilpailleet kirkolliskokouksen (eli konsiilin) perinnöstä, ja onkin reiluinta aloittaa tunnustamalla objektiivisuuden hankaluus ja omat lähtökohdat. Seuraavassa esittelen lyhyesti kolme tärkeintä tulkintalinjaa, joista kaikkia uskon ymmärtäväni, sillä olen niitä kaikkia vuorotellen kannattanut (järjestyksessä 1-3-2, nyt lienen jossain 1:n ja 2:n välimaastossa).

1. Kirkon virallisen linjan mukaan Vatikaani II uudisti kirkkoa merkittävästi, mutta se ei muuttanut kirkon dogmeja eikä katkaissut jatkuvuutta aiempien vuosisatojen kirkolliskokouksiin. Joidenkin yksittäisten epäjatkuvuuksien alla piilee periaatteiden jatkuvuus, ja joka tapauksessa identiteetiltään katolinen kirkko on pysynyt samana vaeltavana Jumalan kansana. Vatikaani II:n ”henki” löytyy parhaiten sen ”kirjaimesta” eli virallisista dokumenteista. (Tämän tulkintalinjan ehkä tärkein esitys on paavi Benedictus XVI:n joulupuhe Rooman kuurialle vuonna 2005.)

2. Progressiivisen eli edistyksellisen kannan mukaan Vatikaani II merkitsi selvää murrosta verrattuna aiempiin kirkolliskokouksiin ja paavien opetuksiin. Sisällön (ekumenia, uskonnonvapaus, jne) lisäksi muuttui erityisesti tyyli: tuomioista ja kirouksista siirryttiin positiiviseen dialogiin muun maailman ja eri lailla uskovien kanssa. Usein tähän kantaan liittyy näkemys, jonka mukaan konsiili teki konservatiivisen vähemmistön tyydyttämiseksi monia kompromisseja, eikä mennyt teksteissään niin pitkälle kuin konsiilin ”henki” olisi edellyttänyt. (Tätä kantaa edustaa suuri joukko katolisia teologeja, mm. nk. Bolognan koulukunta.)

3. Traditionalistien mukaan kirkolliskokous meni jo teksteissään liian pitkälle ja opetti monessa kohdassa katolisen tradition vastaisesti. Esimerkit muutoksista ovat usein samoja kuin progressiiveilla, mutta niistä tehdään päinvastaiset johtopäätökset. Jotkut traditionalistit pysyttelevät kirkon sisällä, toiset ovat ajautuneet epäselvään tilanteeseen (Pyhän Pius X:n veljeskunta eli lefebvristit), ja joidenkin mielestä Vatikaani II:sta alkaen ei ole ollut oikeita paaveja lainkaan (sedevakantistit).

Rajat edellä esitettyjen kolmen tulkintalinjan välillä ovat tietysti häilyviä: sekä edistykselliset teologit että kirkon sisällä pysyttelevät traditionalistit saattavat vedota paavi Benedictuksen kuuluisaan puheeseen oman tulkintansa tueksi, se kun sisältää sekä jatkuvuutta korostavia että epäjatkuvuudet myöntäviä elementtejä. Soppaa on sekoittanut entisestään Benedictuksen seuraajaksi valittu paavi Franciscus.

Paavi Franciscus on kuin Vatikaani II:n henkilöitymä

Paavi Franciscus osoittautui heti paaviutensa ensimmäisistä päivistä alkaen temperamentiltaan ja tyyliltään hyvin erilaiseksi persoonaksi ja paaviksi kuin saksalainen professori Joseph Ratzinger. Siinä missä paavi Benedictuksen huolenaiheena näytti olevan kirkon jatkuvuus aiemman dogman kanssa ja lefebvristien palauttaminen täyteen yhteyteen Rooman kanssa, Franciscus rikkoi rohkeasti perinteisiä rajoja ja tuli lähelle tavallista kansaa. Progressiivisella puolella liputettiin avoimesti uuden paavin puolesta, konservatiivikatolilaiset eivät sen sijaan ole olleet yhtä innokkaita.

Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, että paavi Franciscus on yllättävällä tavalla ottanut kantaa kirkon sisäiseen keskusteluun Vatikaani II:n tulkinnasta. Paavi nimittäin lähetti onnittelukirjeen arkkipiispa Agostino Marchettolle, joka tunnetaan Bolognan koulukunnan tiukkana kriitikkona ja ”virallisen” linjan puolustajana. Julkaistussa kirjeessä Franciscus kutsuu Marchettoa parhaaksi Vatikaani II:n tulkitsijaksi! Lisäksi Franciscus on moneen otteeseen ilmaissut kunnioituksensa Benedictus XVI:tä kohtaan, ja Benedictus XVI on vastaavasti ilmaissut kerta toisensa jälkeen täyden tukensa ja kuuliaisuutensa Franciscukselle.

Näin ollen paavi Franciscus on luonut ikään kuin uudelleen saman tulkinnallisen ongelmatilanteen, jonka Vatikaani II aikoinaan loi: yhtäältä kirkko/paavi itse korostaa jatkuvuutta aiempaan, toisaalta sekä oikealla että vasemmalla nähdään, että jotain olennaista on muuttunut. Onkin havaittavissa jälleen kolme tulkintalinjaa (joiden rajat ovat tietysti taas häilyvät) paavi Franciscuksen suhteesta paavi Benedictukseen ja aiempaan kirkon opetukseen:

1. Keskitien linjan mukaan mikään varsinaisessa kirkon opetuksessa ei ole muuttunut eikä muutu, paaveilla on ainoastaan erilaiset persoonalliset tyylinsä ja painotuksensa.

2. Progressiivisen linjan mukaan paavi Franciscus on antanut selviä merkkejä halustaan uudistaa kirkkoa perinpohjaisesti, ja merkittäviä uudistuksia on vielä luvassa.

3. Konservatiivisten kriitikoiden mukaan paavi Franciscus on vaarallinen liberaali, joka mielistelee maailmaa ja laiminlyö katolista uskoa ja moraalia.

Piispainsynodit ovat kuin pieni ”Vatikaani III”

Vatikaani II ja sen suuri taustakysymys kirkon opin kehittymisen mahdollisuuksista on siis palannut polttopisteeseen paavi Franciscuksen persoonassa. Konkreettisimmin keskustelua käydään nyt perheestä, jonka Franciscus valitsi piispainsynodien teemaksi vuosina 2014 ja 2015.

Lokakuun 2014 synodin yhteydessä puhuttiin yleisesti ”konsiilin hengestä”, jopa ”Vatikaani III:sta”. Vapaan kirkollisen debatin lisäksi havaittavissa on myös selvä teologinen linkki. Siinä missä Vatikaani II muutti suhtautumista muihin kirkkoihin ja uskontoihin mustavalkoisesta (oikea/väärä) asteittaiseen (korostaen aina sitä, mikä kunkin kanssa on yhteistä), synodi 2014 otti askeleen kohti saman kaavan soveltamista erilaisiin ei-ihanteellisiin perhe- ja ihmissuhteisiin.

Paavi Franciscus on kuitenkin korostanut synodin olevan ”tie”, joka on vielä kaukana päätöspisteestään. Hän välttää ottamasta kantaa kiistellyimpiin kysymyksiin uudelleennaineiden ehtoolliselle päästämisestä ja homoliitoista ennen kuin on sen aika (todennäköisesti vuonna 2016). Sitä ennen edessä on vielä kuuma ”minikonsiili” eli lokakuun 2015 synodi. Pääsemme jälleen elämään todeksi jotain siitä tunnelmasta, joka innosti Seppo A. Teinosta ja koko maailmaa 50 vuotta sitten.

 

Kirjoittaja Emil Anton, TM, FM, on dogmatiikan jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän pitää viikoittaista teologista blogia osoitteessa http://hyviauutisia.net

s-posti: fineca@hotmail.com