Pääkirjoitus: Uskonto moraalin lähteenä – totta vai tarua?

Perinteisesti on ajateltu, että uskonto on merkittävä moraalin ja pro-sosiaalisen käyttäytymisen lähde ja että uskonto vaikuttaa moraaliin ja luo sille vankan − joidenkin mielestä vankimman − pohjan. Kuitenkin viime aikoina eri alojen, kuten kognitiotieteiden, käyttäytymistieteen, evoluutiobiologian ja poliittisen psykologian tuoreissa tutkimustuloksissa tämä kytkös on kyseenlaistettu. Esimerkiksi tunnettu altruismi-tutkija, viime vuonna teologisen tiedekunnan ja tutkijakollegiumin vieraana luennoinut prof. Kristen Renwick Monroe, on kiteyttänyt empiirisiin tutkimuksiin nojaavassa perspektiivi-teoriassaan, ettei esimerkiksi uskonnollisuus, vaan avoin ja avara ihmiskuva (toisin sanoen tapa suhtautua toisiin ihmisiin) on vahvimmin auttamista selittävä tekijä. Altruistin siis erottaa ei-altruistista eritoten kokemus universaalin ihmisyyden absoluuttisesta velvoittavuudesta.Anne Birgitta Pessi

Tämä Teologia.fi:n numero keskittyy uskonnon ja moraalin kytköksen prismamaiseen syväluotaamiseen. Artikkeleissa keskitytään latina-peräiseen moraali-sanaan enemmän kuin kreikka-peräiseen etiikka-käsitteeseen, vaikka sinänsä nämä kaksi viittaavat osapuilleen samaan. Nyt kysymmekin, mitä eri alojen teologit ovat omiin erityisaloihinsa ja tutkimustuloksiinsa nojaten kytköksestä mieltä. Entä kuinka otamme teologeina yllä mainittujen tieteenalojen meille heittämän pallon vastaan? Toivottavasti ainakin ”tervetulleena haasteena”, kuten Jaana Hallamaa artikkelissaan mainiosti muotoilee.

Uskonnon ja moraalin kytkökset

Jos ja kun uskonto ei suoraan ja vääjäämättömästi vaikuta moraaliin sitä selittäen, ovatko nämä (kaksi suurta) mysteeriä tänäkin päivänä yhteydessä toisiinsa ihmisten arjessa ja millä tavoin? Entä mikä todella on uskonnon ja uskonnollisuuden suhde korkea-moraalisiin (esimerkiksi solidaarisiin ja yhteistä hyvää edistäviin – ja toisaalta epämoraalisiin – )tekoihin? Kyse on kuplinnasta pinnan alla: ei ole mitään syytä olettaa uskonnon johtavan erilaisiin korkea-moraalisiin tekoihin niin kuin ei-uskonnollisten motiivienkaan: kyse on pikemminkin maailmankatsomuksesta ja oman spiritualiteetin tietoisesta ja ei-tietoisesta toteuttamisesta.

Kysymys uskonnon ja moraalin suhteesta on äärettömän kiehtova ja kompleksinen, eivätkä yksilön ja yhteisön näkökulmat tai yksilön ja yhteisön hyvän elämän perspektiivit aina kohtaa lainkaan. Kokihan esimerkiksi Anders Behring Breivik toimivansa viime kesänä Norjassa hirmutekoja tehdessään oikein paitsi omaa niin myös laajempaa etua ajaen, ja vieläpä uskonnollisten näkemysten legitimoimana. Ja onhan vaikkapa Al qaida -liikkeen edustajien keskuudessa valtaisan paljon ryhmän keskinäistä solidaarista, sosiaalista pääomaa, joka antaa yksilölle pontta tehdä lähes mitä tahansa yhteisön moraalisten tavoitteiden eteen.

Teemaltaan uskonnon ja moraalin välinen synergia on yksilöä ja yhteisöä syvästi koskettava sikälikin, että voimme pureutua moraaliin yhtäältä yksilön uskonnollisuuden ja sen vaikutusten (tai ainakin yhteyksien) sekä toisaalta uskonnollisten yhteisöjen oppien ja mallien kautta. Mutta yhteisöissäkin on suurta vaihtelua, kuten Kirsi Tirri kirjoittaa: psykologian tutkimusten mukaan fundamentalistiset uskonnolliset yhteisöt eivät vaikuta tukevan yhtä korkeaa moraalista ajattelua jäsenissään kuin symbolisesti uskontoa tulkitsevat yhteisöt. Tällöin voidaankin kysyä, voiko uskonto jopa heikentää – ellei sentään estää − moraalista ajattelua ja toimintaa. Toisaalta, kuinka paljon millään sosialisaatiolla tai kasvatuksella voidaan ylipäätään vaikuttaa moraaliin, pohtii Ismo Dunderberg artikkelissaan. Onko kyse lopulta pyrkimyksestä suunnata ja vahvistaa yksilöllisiä geneettisiä pyrkimyksiä ja kuinka persoonallisuutemme ylipäätään muodostuu, entä mikä yhteys tällä on etiikkaan, Patrik Hagman kysyy.

Vaikka teologien tekemissä tutkimuksissa on varsin tavanomaista esittää kristinusko nykyaikaisen altruismikäsitteen pääasiallisena lähteenä, (esim. Colin Grant (2000) kirjassaan Altruism and Christian Ethics), eivät altruismiin liittyvät näkemykset ole yksinomaan kristinuskolle tyypillisiä. Juutalaisuudessa, islamissa ja monissa itämaisissa uskonnoissa on vahva antamisen ideaali ja itse asiassa altruismia painotetaan voimakkaasti kaikissa pääuskonnoissa. Asia ei ole kuitenkaan ollut iäti näin, eikä uskonnon ja moraalin kuuluminen yhteen ole edes aina ollut niin ilmeistä kuin tänään, Joona Salminen ja Petri Ylikoski huomioivat artikkeleissaan. Toisaalta kristinuskosta voidaan johtaa vahvojakin linjauksia yleiseen elämänmyönteisyyteen ja sen sovelluksiin, kuten esimerkiksi yhteisöelämän arkeen, Ville Päivänsalo pohtii.

Myös luterilaisuudessa näkemykset uskonnon ja moraalin suhteista ovat muovautuneet ajassa, niin kuin Kaarlo Arffman osoittaa. Lisäksi voidaan todeta, että moraali on vanhempaa kuin ajatus sen uskonnollisesta dimensiosta tai riippuvaisuudesta, Ylikoski päättää.

Kristinusko, moraali ja auttaminen

Kristinuskon merkittävyys moraalikäsitysten historiassa on nimenomaan sen laaja-alaisessa ihmisrakkauden korostamisessa. Jeesuksen opetukset – ja edelleen uskonnollisten yhteisöjen näkemykset – altruismista ovat pohjavirtana vaikuttaneet länsimaisten ihmisten näkemyksiin hyvästä elämästä ja moraalisesta ideaalista. Tämän asian voi tosin nähdä myös kriittisessä valossa. On tutkijoita (esim. Susan Blackmore), joiden mielestä kristinusko hyödyntää ihmisten geneettis-kulttuurista taipumusta altruistiseen toimintaan: heille kristinusko on eräs mielen viruksista, joka leviää uskonnollisten yhteisöjen harjoittaman altruistisen toiminnan kantamana loisena sukupolvelta toiselle ja maasta toiseen.

Tuoreet empiiriset tutkimukset (esim. haastattelututkimukset vapaaehtoistoimijoista Suomessa vuonna 2004 sekä gallup-aineistot koko kansasta vuosina 2002 ja 2011)antavat kuitenkin valtaosin vahvoja viitteitä uskonnon ja moraalisen toiminnan välisestä yhteydestä esimerkiksi toisten auttamisessa. Tutkimusten mukaan kristillisen arvomaailman omaavat ihmiset auttavat monin tavoin ja enemmän kuin heitä vähemmän uskonnolliset. Lisäksi kristityt ovat muita todennäköisemmin mukana sekä kirkon järjestämässä että muussa vapaaehtoistoiminnassa.

Mutta miten ihmiset itse kokevat ja ymmärtävät uskonnon sekä auttamisen kytköksen ja mikä vahvistaa näiden välistä synergiaa, jos he henkilökohtaisesti kokevat tällaisen synergian olevan omalla kohdallaan olemassa (kuten useimmat uskonnollisiksi itsensä katsovat ihmiset kokevat)? Haastattelututkimuksissani olen löytänyt uskonnon ja auttamisen välittäväksi ja yhdistäviksi tekijöiksi viisi ydintä: uskoa ja arvoja halutaan ilmentää teoilla, kytköksen koetaan olevan osa omaa Jumala-suhdetta, Raamatun opetusten koetaan olevan velvoittava ja kannustava malli, instituutioiden (kuten kirkko ja kodin uskontokasvatus) nähtiin kannustavan tähän kytkökseen, minkä lisäksi uskonnolliset yhteisöt saatettiin kokea arjessa paikkoina, joissa autetaan ja tuetaan toinen toistaan. Toisaalta on kuitenkin huomattava, ettei enemmän ja vähemmän uskonnollisten välillä ole löydettävissä minkäänlaisia eroja aivan lähimmän piirin ja oman perheen auttamisessa. Uskonnollisuus vaikuttaakin yleisiin elämänarvostuksiin, moraalikäsityksiin ja asenteisiin varsin heikosti, mikä on osoitettu myös Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksissa. Tosin perheen uskonnollinen merkitys nousee vahvasti esille moraalikäsityksiä ja perhearvoja mittaavissa kysymyksissä, joissa uskonnolliset edustavat konservatiivisinta kärkeä.

Aivan tuoreimpien tilastojen mukaan kirkon auttamistyö on kuitenkin noussut tärkeimmäksi syyksi kuulua kirkkoon. Tämä ei yllätä, sillä jo pidempään valtaosa suomalaisten eniten arvostamista kirkon toimintatavoista on kytkeytynyt altruismiin: muun muassa työhön lasten, vammaisten, vanhusten, nuorten, työttömien, alkoholistien ja perheiden ongelmien parissa. Siksipä onkin varmasti niin, että kirkkoon sitoutuu diakoniatyön rahoittamisella niitä altruistisesti ajattelevia kirkollisveron maksajia, jotka eivät juuri ole kiinnostuneita uskonnollisesta hengenviljelystä.

Toisaalta voidaan kysyä, miksi auttaminen ja hengellisyys ylipäätään nähdään uskonnollisissa yhteisöissä usein jopa vastapooleina. Kotimaa-lehden (12.2.2012) mukaan piispa Simo Peura on esimerkiksi kommentoinut, että ”on huolestuttavaa, jos hengellisten syiden merkitys kirkon jäsenyyden perusteena pienenee… Mikä silloin erottaa kirkon muista hyväntekeväisyysjärjestöistä?”. Kuitenkin juuri moraalissa usko voi tulla lihaksi ja moni voi myös kokea auttamisen hengellisenä syynä kirkkoon kuulumiselle. Siksi väitän, että kirkon oma etu ja sen teologiset lähtökohdat lyövät toisilleen kättä altruismin opetuksissa ja toiminnassa, onhan altruismin edistäminen sopusoinnussa sekä kirkon oman edun että sen mission kanssa.

Lopuksi

Pohdinnat eivät kuitenkaan pääty tähän. Uskonnon ja moraalin, kuten altruismin, suhde on iäti dilemmainen. Onko esimerkiksi uskonto moraalin taustana ja syynä altruistista vai itsekästä (esim. taivaspaikka tavoitteena)? Luterilaisuudessahan ihmisen ei esimerkiksi pitäisi huomata tai ymmärtää hyviä tekojaan hyvinä tekoina, eikä pyhitykseen tulisi pyrkiä, kuten Kaarlo Arffman artikkelissaan kirjoittaa. Entä kuinka vähän rationaaliseen järkeilyyn ja laskelmointiin pohjaavaa ihmisen toiminta useimmiten onkaan ja miten keskeisessä roolissa pitkälti alitajuiset ja/tai automaattiset tekijät, kuten tunteet, tottumukset ja – kuten Jaana Hallamaa artikkelissaan pohtii – tilanne- ja rakennetekijät ovat. Viimeksi mainittuihin kuuluvat muiden muassa joukkokäyttäytymistä koskevat lainalaisuudet, kuten pelko virhearvioinnin kautta ryhmästä erottautumisesta (”mitä tuo oikein luulee ja vouhottaa?” tai ”joku toinen varmasti osaa auttaa paremmin ja on jo soittanut ambulanssinkin”).

Oleellista siis on, kohtaatko avun tarvitsijan yksin vai kymmenien ihmisten keskellä. Tällaisista lainalaisuuksista johtuva käyttäytyminen näyttäytyy useimmiten sekä empiirisissä tutkimuksissa että arkikokemuksissa piittaamattomuutena. Käyttäytyminen onkin ylipäätään kovin harvoin harkittua ja suunniteltua: esimerkiksi filosofi Colin Radford on kirjoittanut, ettei kerjäläisen auttamisessa kautta auttamattomuudessa voida soveltaa mitään moraalista imperatiivia tai prinsiippiä – kyse on hetkessä tehtävästä spontaanista päätöksestä. Tällaisissa sekunnin murto-osan päätöksissä uskonnon ja uskonnollisuuden rooli on siten kovin haasteellinen tutkittava.

Toisaalta voidaan myös kysyä, onko uskonnon motivoima altruismi universaalia vai partikularistista. Keitä toisin sanoen autetaan, entä keitä pitäisi auttaa? Voimmeko vain ylipäätään ponnistaa uskonnon ja moraalin teemoista yhä kompleksisempiin, mutta suunnattoman tärkeisiin teemoihin, kuten hyvä elämä ja elämäntarkoitus, niin kuin Kirsi Tirri artikkelissaan kannustaa. Entä millaisena olentona ylipäänsä näemme ihmisolennon: onko se kykeneväinen vilpittömään hyvään?

Toivottavasti numeromme kiintoisat ja monitahoiset tekstit kannustavat yllä mainittujen sekä monien muidenkin uskontoon ja moraaliin liittyvien kysymysten pohdiskelussa − ja ennen kaikkea pohdintojen tuomisessa hyvää elämää edistäviksi arkiteoiksi.

 

Kirjoittaja Anne Birgitta Pessi, TT, on teologian ja sosiologian dosentti, joka toimii parhaillaan akatemiatutkijana ja varajohtajana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.