| Joona Salminen |

Meikkiä ja moraalia: Clemens Aleksandrialaisen elämänohjeita

Joona Salminen

Kristinusko on Kristuksen seuraamista. Mutta mitä se on? Jos tutkija haluaa analysoida ja dokumentoida tämän lauseen huolellisesti, saa lukija varautua pitkään paperiin. Jo termien kristinusko ja Kristus avaaminen on monimutkainen tehtävä. On kuitenkin kiinnostavaa kysyä, millaisia käytännöllisen elämän ohjeita kristityt kirjoittajat ovat eri aikoina antaneet oppilailleen. Mitä seuraaminen on käytännössä tarkoittanut?Joona SalminenJoona Salminen

Analysoin tässä artikkelissa lyhyesti Clemens Aleksandrialaisen (k. n. 215) opetusta kristillisistä elämäntavoista ja niihin liittyvistä ohjeista. Erityisesti kiinnitän huomiota siihen, mitä hän opettaa naisten ehostautumisesta suhteessa kristillisiin käytännön elämän ohjeisiin ja moraalikäsityksiin. Lopuksi laajennan tarkastelun koskemaan uskonnon ja moraalin suhdetta yleensä.

Clemensin koko tuotannosta aihepiirin kannalta keskeisin teos on Paidagogos (lat. Paedagogus, suom. Kasvattaja), jossa kirjoittaja antaa oppilailleen monia erilaisia käytännöllisen elämän ohjeita eri tilanteisiin. Samalla teos on kiinnostava ikkuna kolmannen vuosisadan aleksandrialaiseen kaupunkielämään.

Paedagogus jakautuu kolmeen kirjaan. Teoksen ensimmäisen kirjan lopussa Clemens toteaa, että hyvät käytännöllisen elämän ohjeet ovat löydettävissä ”kirjoituksista” eli Raamatusta (kaanon ei tosin vielä hänen aikanaan ollut täysin muototutunut). Toisen kirjan alussa hän jatkaa sanomalla, että on tullut aika etsiä kirjoituksista käytännöllisen elämän kannalta hyödyllisiä kohtia. Hänen lähtökohtansa on tässä mielessä ”raamatullinen”, sillä hän mieltää pyhät kirjoitukset käytännön elämän (praksis) opetuksen keskeiseksi lähteeksi. Tämä tekee aiheesta myös uskonnon ja moraalin suhteen kannalta mielenkiintoisen.

Ihmisen jumalallistuminen ja idea seuraamisesta

Varhaiskristillistä ajattelua tutkineen Eric Osbornin mukaan Clemens Aleksandrialaisen etiikka on uraauurtava kristillisen ajattelun historiassa. Paedagogusta edeltävässä teoksessaan Protreptikos Clemens oli tuominnut jyrkästi ”pakanamoraalin” ja suositellut kuulijoilleen kristillistä elämäntapaa. Teoksensa loppupuolella Clemens teroittaa, että pyhät kirjoitukset tarjoavat universaalin moraalisen ohjeistuksen. Pyhä Henki on sanellut nämä ohjeet, mikä muistuttaa siitä, että Jumala ei lähesty ihmisiä vain Herrana ja opettajana vaan kasvattajana (kr. paidagogos) ja hellänä isänä (kr. pater epios), joka ohjaa lapsiaan oikeanlaiseen elämäntapaan.

Kristillisen teologian historiasta paljon kirjoittaneen Jaroslav Pelikanin mukaan Clemens on puolestaan varhaisin kristillinen kirjoittaja, joka dokumentoi ajatuksen Jeesuksen jäljittelemisestä (kr. mimeomai, Paed. I 3,9). Idean merkitys jälkipolville on ollut huomattava. On hankala sanoa tarkasti, mitkä kaikki tekijät johtivat Clemensin formuloimaan asiansa termin mimesis avulla. Termin juuret ovat kuitenkin syvällä kreikkalaisessa ajatteluperinteessä.

Platon käsitteli jäljittelyä teoksessaan Valtio. ”Jos lapsuudesta asti jatketaan jäljittelyä, siitä tulee tapa ja toinen luonto, joka ilmenee olemuksessa, puheissa ja ajatuksissa” (395d, Suom. Marja Itkonen-Kaila; ks. myös 392d). Mimesiksen käsittely lähtee Platonilla liikkeelle kaunokirjalliselta pohjalta ja päätyy yllä lainattuun yleistykseen. Platonilaisittain mimesis on jäljittelyä, jossa jäljittelijä omaksuu ”toisen luonnon”, joka vaikuttaa hänen käytökseensä.

Clemensin ajattelussa kristillisen elämäntavan päämäärä on, että ihminen kasvaa Jumalan kaltaiseksi (kr. theosis), mikä tarkoittaa käytännössä tiettyjen hyveiden (kr. arete) omaksumista. Osborn panee merkille, että Clemens käyttää platonilaista ilmaisua kehottaessaan kuulijoitaan seuraamaan Jumalaa (ks. Lait, 716a-716e). Hänen mukaansa Clemens ei myöskään tee eroa Jumalan seuraamisen ja jumalankaltaisuuden välillä. Platon-viite on kiinnostava myös jumalallistumis-ajatuksen kannalta.

Osbornin mukaan Clemens opettaa teoksessaan Stromateis (II 9,45:7; II 19, 100:4), että Jumalan oikea palveleminen on jo itsessään jumalallistumista. Kristuksen seuraamiseen kuuluu hänen jäljittelynsä synnittömyydessä ja täydellisyydessä, mikä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sielun hallintaa. Tutkimushistorian kannalta on hyvä huomata, että Osborn ei vielä 1970-luvulla puhunut tunteiden hallinnasta, mistä tuli myöhemmin Martha Nussbaumin ja Richard Sorabjin tutkimusten myötä merkittävä uusi avaus filosofianhistorian tutkimuksessa. Vastaavasti Simo Knuuttilan mukaan tunneteorian merkitys liittyy aleksandrialaisilla kirjoittajilla jumalallistumiskokemuksen tunneanalyysiin.  

Meikkaaminen moraalisena kysymyksenä

Clemensin käytännölliset ohjeet eivät ole pääpiirteissään erityisen ankaria tai askeettisia sanan rigoristisessa merkityksessä, kun taas monastinen tulkintatraditio saattaa viedä ajatukset tässä kohdin historiallisesti väärään suuntaan. Kasvattajan ohjeet (kr. entolai) eivät siten merkittävästi eroa aikansa populaarifilosofiasta, vaan niiden anti liittyy enemmänkin siihen, miten kristillistä elämää voidaan elää suurkaupungissa hyveellisesti, mutta kuitenkin integroituneena muuhun yhteiskuntaan. Erityistä huomiota Clemens kohdistaa nuorukaisiin ja naisiin. Hän opettaa, että myös naiset voivat edetä Kasvattajan viitoittamalla tiellä ja saavuttaa hyveen (Paed. I 1,4).

Paedagogus-teoksen kolmannen kirjan alussa Clemens kirjoittaa:

Itsensä tunteminen näyttää olevan kaikkein suurin opetus. Nimittäin se joka tuntee itsensä, tuntee myös Jumalan. Jumalan tunteva taas tulee Jumalan kaltaiseksi (ekshomoiothesetai theo), ei kullalla koristautuva ja hienoja vaatteita käyttävä, vaan hyviä tekoja tekevä, sellainen, joka tarvitsee kaikkein vähiten. Jumala yksin ei tarvitse mitään. Hän riemuitsee suuresti nähdessään meidät ajatusmaailmaltamme ja ruumiiltamme puhtaina ja pyhään nauhaan, käytännölliseen viisauteen (sofrosyne), vyötettyinä. (Paed. III 1,1, suom. JS)

Kristillistä täydellisyyttä ei siis Clemensin mukaan saavuteta kultakoristein ja hienoin vaattein. Aiemmin hän oli myös kieltänyt naisia ottamasta korvakoruja, sillä korvien lävistäminen oli luonnotonta (Paed. II 12, 129). Lisäksi hän kielsi hiusten värjäämisen ja paheksui kalpean ihon ihannointia, sillä hänen mielestään kaikki kosmetiikka kertoi sielun sairaudesta. Myöskään hiusverkkoja ei kannattanut käyttää (Paed. III 2,6,9,11). Hajusteiden ja parfyymien käyttö oli naisille jossain määrin sallittua, mutta yleisesti ottaen se ei ollut kristityille välttämätöntä (Paed. II 8, 65-66).

Yleisesti ottaen luonnoton koristautuminen oli Clemensin mukaan jumalanpilkkaa, sillä siinä ei kunnioitettu luomistyötä. Hän vertasi naisten turhaa koristautumista egyptiläisiin temppeleihin, jotka kyllä oli koristeltu kauniisti, mutta joiden sisällä ei ollut Jumalaa. Raamatullista tukea luonnollisuuden puolesta hän haki Paavalilta (2. Kor. 4:18).

Kritisoidessaan naisten koristautumista Clemens kritisoi myös aikansa muotia. Aiheesta väitellyt Martin Pujiula on huomauttanut, että samantapainen kosmetiikan kritisointi kuului myös ajan populaarifilosofiseen kirjallisuuteen. Pujiula onkin valinnut osuvasti väitöstutkimuksensa Körper und christliche Lebensweise teemakuvaksi kuvan kolmannen vuosisadan koristautuneesta egyptiläisestä naisesta, jonka käyttämä ehostus saattaa olla Clemensin kritiikin taustalla.

Clemensin ohjeita on kiinnostava verrata muihinkin toisen ja kolmannen vuosisadan kristillisiin kirjoittajiin. Näistä muun muassa Clemensin aikalainen, Karthagossa toiminut juristitaustainen Tertullianus antoi samankaltaisia käytännöllisiä ohjeita kuin Clemens. Tertullianuksen neuvoja naisille voi lukea esimerkiksi teoksista Ad uxorem ja De cultu feminarum.

Myös Justinos Marttyyri kirjoitti kristillisestä elämästä samansuuntaisesti kuin Clemens (ks. Dial. 14; 36). Pienellä vertailulla lukija voi kuitenkin helposti todeta Justinoksen tukeutuvan argumentoinnissaan vahvasti Raamattuun, kun taas Clemensin ote on enemmän filosofinen ja vahvasti Platonin värittämä.

Sinällään on kiinnostavaa huomata, etteivät Clemensin ohjeet juuri eroa aikansa populaarista polisfilosofiasta. Varhaisten kristittyjen tapoja tutkinut Wayne Meeks kuitenkin huomauttaa, että vaikka kreikkalainen kaupunkivaltio (polis) olikin kristittyjen asuin- ja toimipaikka, alkoi kristilliseen eetokseen jo varhain kuulua tietty universaalisuus (esim. termin kosmos käyttö). Siten pienikin yhteisö näki itsensä osana suurta, jopa kosmista kokonaisuutta.

Arviointia: uskonto ja moraali

Clemens Aleksandrialaisen antamat käytännöllisen elämän ohjeet ovat tutkimuksen kannalta kiinnostavia useasta syystä. Yhtäältä ne valottavat oman aikansa metropolin kaupunkielämää, toisaalta ne antavat tietoa filosofis-uskonnollisesti perustellusta elämäntavasta. Ohjeiden uskonnollinen merkitys liittyy ihmisen jumalallistumiseen, mutta niiden moraalista luonnetta on sen sijaan syytä tarkastella lähemmin.

Uskonnon ja moraalin kuuluminen yhteen ei ollut antiikin maailmassa samalla tavalla (itsestään?) selvää kuin omana aikanamme. Tiettyjen rituaalisten tehtävien hoitaminen kuului Rooman valtakunnassa julkiseen elämään, mutta niillä ei välttämättä ollut selvää yhteyttä yksilön käytökseen ja valintoihin. Meeks huomauttaakin, että erilaisista antiikin kulttiyhteisöistä juuri kristityillä parannukseen tähtäävistä kehotuspuheista tuli kiinteä osa rituaalisia menoja.

Useat Clemensin aikaisista antiikin filosofeista perustivat moraalisen opetuksensa luonnonoikeudelliselle ajattelulle ja hyve-etiikalle, joiden perusta ei välttämättä ole ”uskonnollinen”: opetukset eivät perustu joihinkin pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai jumalalliseen ilmoitukseen, vaan niiden lähtökohta on ihmisen luonnossa ja kyvyssä ymmärtää sekä kehittyä (toki ajatus ihmisen jumalallisuudesta saattoi antaa tukea näille opetuksille joillakin kirjoittajilla).

Huolimatta siitä, että Clemensin käytännöllisten ohjeiden lähtökohdat ovat usein luonnonoikeudelliset, hän näkee, että samat ohjeet on annettu myös pyhissä kirjoituksissa. Tämä omaperäinen yhdistelmä nostaa Raamatun korkeaksi käytännön elämän ohjekirjaksi ja -kokoelmaksi, josta oikeat toimintatavat eri tilanteisiin ovat löydettävissä. Uskonto ja moraali kuuluvat tässä mielessä hänen ajattelussaan yhteen.

Uskonnollisen ilmoituksen suhde luonnolliseen moraaliin on kiinnostava ja paljon keskusteltu kysymys kristillisen ajattelun historiassa. Sittemmin opetuskieltoonkin joutunut katolinen moraaliteologi Charles E. Curran kritisoi 1970-luvulla niitä protestantteja, jotka kieltävät kristillisen uskon ja ilmoituksen ulkopuolisen eettisen viisauden. Samalla hän kuitenkin varoitti toisesta ääripäästä. Curran halusi teroittaa, ettei kristillinen etiikka voi tehdä ”luonnollisesta” jotain täydellisesti itseriittoista, jolla ei ole mitään tekemistä yliluonnollisen todellisuuden kanssa. Tästä näkökulmasta hän myös kritisoi paavi Paavali VI:nnen kiertokirjettä Humanae Vitae (1968).

Curranin mukaan luonnolliseen moraalilakiin nojaavaan moraaliteologiaan sisältyy vahva pyrkimys ottaa luomiseen ja inkarnaatioon liittyvät teologiset seikat vakavasti, mutta ajattelutavan puhtaaksiviljely saattaa hämärtää kokonaisvaltaisen lukutavan, johon nämä teologiset totuudet sijoittuvat. Curranin näkemyksessä luonnonoikeusajattelun tulee sijoittua kontekstiin, jossa ihmisen syntisyydellä ja epätäydellisyydellä on paikkansa.

Lopuksi

Sana ”moraali” johtuu latinan tapoja merkitsevästä sanasta mores, jonka kreikankielinen vastine ethika merkitsee suunnilleen samaa. Siten kysymys uskonnon ja moraalin suhteesta onkin varhaiskristillisillä kirjoittajilla oikeastaan kysymys uskonnollis-filosofisesti motivoidun elämäntavan perusteluista sekä erilaisista käytännöllisen elämän ohjeista ja toimintasuosituksista.

On kuitenkin tärkeää huomata, ettei uskonnolla ole välttämättä tarjottavanaan sekulaareista suosituksista poikkeavia pareneeseja (kehotuksia), vaan erot liittyvät enemmänkin tekojen motivointiin ja siihen maailmankatsomuksen kokonaisuuteen, jonka uskonto ihmiselle tarjoaa.

 

Kirjoittaja Joona Salminen, TM, on ekumeniikan jatko-opiskelija, joka työskentelee tällä hetkellä työelämäyhteyksien suunnittelijana teologisen tiedekunnan hallintopalveluissa. Hänen väitöstutkimuksensa aihe on ”Deification and Daily Life in Early Christianity”.

Kirjallisuutta

Le Pedagogue. Texte grec, 3 vols. (Sources Chretiennés 70, 108, 158) ed. M. Harl, H.-I. Marrou, C. Matray, and C. Mondésert. Paris: Les Editions du Cerf (1:1960; 2:1965; 3:1970). 1: 108−294; 2: 0−242; 3: 12−190.

 

Curran, Charles E.: Natural Law in Moral Theology. – Natural Law and Theology. Readings in Moral Theology, 7. Edited by Charles E. Curran and Richard A. McCormick. New York: Paulist Press, 1991. 247-295.

Hadot, Pierre: Philosophy as a Way of Life. Spiritual Excercises from Socrates to Foucault. Edited with an introduction by Arnold I. Davidson. Transl. Michael Chase. Oxford: Blackwell Publishing, 1995.

Knuuttila, Simo: Emotions in Ancient and Medieval Philosophy. Oxford: Clarendon Press, 2004.

Lilla, Salvatore: Clement of Alexandria. A Study in Christian Platonism and Gnosticism. Oregon: Wipf & Stock, 2005 (1. painos, Oxford: Oxford University Press, 1971).

Meeks, Wayne A.: The Origins of Christian Morality: The First Two Centuries. New Haven: Yale University Press, 1993.

Morgan, Teresa: Popular Morality in the Early Roman Empire. Cambridge: Cambridge University Press, 2007.

Osborn, Eric: Ethical Patterns in Early Christian Thought. Cambridge: Cambridge University Press, 1976.

Pelikan, Jaroslav: The Emergence of the Catholic Tradition (100-600). The Christian Tradition. A History of the Development of the Doctrine vol. 1. Chicago and London: Chicago University Press, 1971.

Pujiula, Martin: Körper und christliche Lebensweise: Clemens von Alexandreia und sein Paidagogos. Diss. Millennium-Studien zu Kultur und Geschichte des ersten Jahrtausends n. Chr., 9. Berlin: de Gruyter, 2006.

Salminen, Joona: Clemens Aleksandrialaisen kristillinen filosofia Paedagogus-teoksessa. Dogmatiikan pro gradu -tutkielma. Helsinki, 2010. HYTTK / Ethesis: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/24757/clemensa.pdf?sequence=1

Tenkku, Jussi: Vanhan- ja keskiajan moraalifilosofian historia. Helsinki: Gaudeamus. 1981.