Pääkirjoitus: Rituaalitutkimus yhdistää teologisia oppiaineita

Risto UroRituaalinen toiminta on ollut tyypillistä ihmiselle kaikkina aikoina ja kaikkialla. On mahdotonta löytää kulttuuria tai yhteiskuntaa, jossa ei ainakin jossain määrin uhrattaisi aikaa ja resursseja rituaalien toteuttamiseen. Uskontojen ja kulttuurien tutkimuksessa rituaalit ovat pitkään olleet keskeinen havainnoinnin ja teoretisoinnin kohde, mutta myös muiden tieteenalojen tutkijat, esimerkiksi psykologit ja etologit eli eläinten käyttäytymisen tutkijat, ovat olleet kiinnostuneita rituaalikäyttäytymisestä. Viime vuosikymmenen aikana akateeminen rituaalitutkimus on kehittynyt omaksi oppiaineekseen, joka pyrkii yhdistämään eri tutkimusalojen tietoutta ja luomaan monitieteisiä rituaalikäyttäytymistä selittäviä teorioita.    

Suomalaisessa teologiassa rituaalit eivät ole olleet kovin näkyvällä sijalla, vaikka niillä on ollutkin perinteinen paikkansa sekä käytännöllisen teologian että uskontotieteen opetuksessa ja tutkimuksessa. Tarve oppiaineiden väliseen yhteistyöhön ja uskonnollisten ilmiöiden monitieteiseen tarkasteluun kuitenkin tunnustetaan. Yhtenä osoituksena tästä on se, että Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan ollaan luomassa rituaalitutkimuksen opintokokonaisuus, jonka tarkoituksena on palvella kaikkia teologisia oppiaineita.  Jakso tarjoaa opiskelijalle mahdollisuuden syventyä rituaalitutkimuksen näkökulmiin ja teorioihin, joita hän voi hyödyntää valitsemansa pääaineen opiskelussa ja teologisen asiantuntijuuden rakentamisessa.  

Rituaali-käsitteen alle mahtuu paljon

Teologia.fi -palveluun kootut kirjoitukset havainnollistavat, kuinka rituaaleja tutkitaan monipuolisesti eri oppiaineissa. Rituaaleja tarkastelemalla voidaan saada uutta tietoa niin menneistä kuin nykyisistä yhteiskunnista, vieraista ja tutuista kulttuureista. Teeman artikkelissa esitellään mm. sitä, miten rituaaliteoriat ovat löytäneet tiensä raamatuntutkimukseen (Jokiranta) tai kuinka juutalaisuus Jerusalemin toisen temppelin tuhon jälkeen kehitti radikaalin uuden tulkinnan temppelikultista (Lindqvist).  Knuutilan kirjoitus tarjoaa kirkkohistoriallisen esimerkin. Hän tutkii, miten ja miksi alun perin skandinaavinen Pyhän Olavin kultti levisi yllättävän laajalle keskiajan Suomessa.

Vuolan artikkeli kuvaa Costa Rican suosittua Maria-kulttia, jota kritisoivat sekä sekulaarit feministit että katolinen kirkko.  Rituaalitutkimus antaa välineitä analysoida uusia uskonnollisia liikkeitä, kuten yhä suositummaksi tullutta enkelimeditaatiota (Utriainen), tai sitä, miten moderni media muokkaa ja rajaa uudelleen rituaaleja sekä luo uusi rituaalisia käytäntöjä (Malmisalo).  

Kognitiivinen uskontotiede on kehittänyt rituaalikäyttäytymisen selitysmalleja, jotka perustuvat uuteen tietoon ihmismielen toiminnasta ja sen mekanismeista (Pyysiäinen, Jokiranta). Kun perinteisessä antropologiassa ja sosiologiassa on kiinnitetty huomiota rituaalien yhteisöllisiin tehtäviin, kognitiivinen tutkimus on kiinnostunut yksilöpsykologisen tason mekanismeista, joita ilman ei olisi myöskään yhteisöllistä käyttäytymistä.

Kirjoituksissa nousee esille rituaalitutkimuksen keskeisiä kysymyksiä. Pyysiäinen kysyy, onko ”rituaali” (tai ”riitti”) vain kuvaileva käsite vai onko sillä selitysvoimaa.  Tutkijat ovat käyttäneet paljon energiaa rituaalin määrittelyyn, mutta käsite itsessään on väljä ja sillä viitataan hyvin monenlaisiin ilmiöihin, esimerkiksi siirtymä-, kalenteri-, parantamisriitteihin, meditaatioon, rukoukseen ja rituaaliseen puhdistautumiseen.   On kuitenkin olemassa myös muita vaikeasti rajattavia käsitteitä, joita ilman ei tutkijakaan selviä. Selkein esimerkki teologian ja uskonnontutkimuksen alalla on ”uskonto” itse. Wittgenstein kutsui tällaisia käsitteitä perheyhtäläisiksi.  Rituaalitutkimus voidaankin ymmärtää alaksi, jonka identiteetti rakentuu toisaalta lavean perheyhtäläisyyden varaan ja toisaalta pyrkimykseen luoda vaikeasti määriteltävän ilmiön/käsitteen tilalle tarkempia ja analyyttisempiä määritelmiä ja teorioita.  

Uskonto on muutakin kuin abstraktia teologiaa

Teologinen tutkimus kohdistuu usein uskonnon virallisiin ilmenemismuotoihin, pyhiin kirjoituksiin, oppineiden teologien luomiin ajatusrakennelmiin tai uskonnon institutionaalisiin rakenteisiin. Rituaalitutkimus auttaa näkemään, että uskonto on muutakin kuin abstraktia teologiaa tai virallisia organisaatioita; se on myös käytäntöjä ja uskomuksia, jotka eivät läheskään aina vastaa uskonnollisten johtajien opetuksia tai jotka leviävät ja rönsyilevät ilman selkeää teologista ohjausta.   Monet teeman tapausesimerkeistä kuvaavat tällaisia käytäntöjä: Costa Rican La Negritan kultti, jonka synkretistisiä piirteitä katolinen kirkko vieroksuu tai sietää (Vuola), enkelirituaalit, joissa enkelit puhdistavat työpaikkoja ikävien tapahtumien ja ihmisten ”huonosta energiasta” (Utriainen), tai vaikkapa internetin virtuaalinen ympäristö, jossa verkkoselailija voi toteuttaa uskonnollisia rituaaleja (Malmisalo).  Jokiranta toteaa, että myös raamatuntutkijat ovat nykyään yhä enemmän kiinnostuneita kansanuskon eri muodoista, toisin sanoen siitä, mitä perinteestä jää mieleen ilman erityistä opiskelua ja harjoittelua.

Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät ns. kansanusko ja eliitin suosima uskonnonharjoitus läheskään aina ole toisistaan täysin erillään. Pyhän Olavin kultilla oli tärkeä asema kristinuskon juurtumisessa Suomeen, ja kirkon lähetystyöntekijät käyttivät tehokkaasti hyväkseen kultin suosiota. 

Välineitä yhteiskunnallisiin kysymyksiin

Rituaalit, niin maalliset kuin uskonnollisetkin, ovat tärkeitä mekanismeja, joilla instituutiot säilyttävät itseään ja erilaiset ryhmät pitävät yllä identiteettiään. Jos haluaa ymmärtää, miten yhteiskunta ja ryhmät toimivat, rituaaleja ei voi jättää tarkastelun ulkopuolelle.

Rituaalikäytäntöjen tunteminen on ensi arvoisen tärkeää kulttuurien kohtaamisessa, jos eri kulttuurien edustajat haluavat ymmärtää toinen toisiaan ja löytää toimivia yhteisen elämän muotoja.  Laitila osoittaa artikkelissaan, miten modernin lääketieteen käytäntöjen ja maahanmuuttajan sairauskäsitysten törmääminen voi johtaa siihen, etteivät lääkäri ja potilas kohtaa lainkaan hoitotilanteessa. Rituaalitutkimuksella voi olla paljon annettavaa kotouttamisen edistämisessä ja maahanmuuttajien parissa työskentelevien ihmisten kouluttamisessa.

Otetaan toinen esimerkki viime aikoina Suomessa velloneesta homokeskustelusta. Miksi luterilainen kirkko on valmis rukoilemaan yhdessä homoparien kanssa, muttei antamaan pareilla siunausta? Rituaalitutkimuksessa on analysoitu uskonnollisten rituaalien ”kieliopillista” rakennetta. Esitetyn teorian mukaan rituaalit, joissa kulttuurisesti postuloitu yli-inhimillinen agentti on yhteydessä toimijaan, koetaan intuitiivisesti voimakkaammiksi rituaaleiksi kuin ne, joissa yli-inhimillinen agentti liittyy lähinnä rituaalin kohteeseen (patienttiin) tai välineeseen. Siunaaminen on tämän teorian valossa rituaali, jossa toimija (pappi) toimii Jumalan edustajana ja välittää siunauksen rituaalin kohteelle, tässä tapauksessa samaa sukupuolta olevalle pariskunnalle.  Rukouksessa yli-inhimillinen toimija sen sijaan samastuu kohteeseen, jolle rukoilijat rituaalisesti kohdistavat rukouksen.

Kun siis piispankokous helmikuussa 2011 ohjeisti, että pappi (tai kirkon työntekijä) voi rukoilla parisuhteensa rekisteröineiden ”kanssa ja heidän puolestaan”, mutta ei vielä hyväksynyt homoparien siunaamista, se tuli myös samalla vahvistaneeksi edellä kuvattua rituaaliteoriaa: siunaus on rukousta voimakkaampi ja vaikuttavampi rituaali, jota ei samaa sukupuolta oleville tahdottu suoda. 
                 

Kirjoittaja Risto Uro on teologi.fi -palvelun toimituskunnan jäsen ja Uuden testamentin eksegetiikan yliopistonlehtori.