Toistamispakko? Rituaalit mielessä

Ilkka Pyysiäinen

Kollektiiviset rituaalit perustuvat yksilöiden alitajuiselle motivaatiolle toistaa perinteistä, kaavamaista toimintaa tilanteissa, joissa koetaan jonkin epämääräisen vaaran uhkaavan. Vaikka mekanismi, jolla rituaali torjuu vaaran, ei yleensä ole määriteltävissä, rituaalit koetaan välttämättömiksi ja tärkeiksi. Niiden yhteisölliset vaikutukset tulevat mahdollisiksi yksilöiden kognitiivisten eli mielen taipumusten myötä.

Ritualisoituminen ja rituaalit

Riitti ja rituaali ovat pitkään olleet keskeisiä käsitteitä uskontotieteessä ja antropologiassa, mutta varsinkin viime aikoina niitä on sovellettu myös muilla tieteenaloilla kuten raamatuntutkimuksessa. Ei ole kuitenkaan aivan selvää, mikä tekee jostakin toiminnasta rituaalisen ja mitkä kaikki ovat riittejä. Voidaan myös kysyä, onko riitti vain kuvaileva käsite vai onko sillä myös selitysvoimaa?

Kognitiotietelijä Pascal Boyer’n mukaan rituaaleja luonnehtii ritualisoitunut toiminnan muoto, joka voi esiintyä mitä erilaisimmissa yhteyksissä samaan tapaa kuin tanssiminen on määrätynlaista toimintaa, joka voi esiintyä eri yhteyksissä, joilla ei välttämättä ole muuta yhteistä kuin tuo tietty toiminnan muoto. On siis erotettava toisistaan yksilön ritualisoitunut käyttäytyminen ja riitti tai rituaali kollektiivisena toimintana. Ritualisoitunutta käyttäytymistä luonnehtii stereotyyppisyys, kaavamaisuus, toistaminen ja toiminnan ja sen päämäärän epäselvä suhde. Rituaaliin osallistujilla ei useinkaan ole selvää käsitystä siitä, miksi esimerkiksi kasvin lehtien murskaaminen astiassa oletettavasti saa sateen tulemaan.

Boyer’n ja Liénardin mukaan ritualisoitunutta käyttäytymistä esiintyy muun muassa tietynikäisten lasten rutiineissa, pakko-oireyhtymässä ja kulttuurisissa rituaaleissa. Kulttuurisia rituaaleja voidaan pitää uskonnollisina, kun niihin liittyy yli-inhimillinen toimija, kuten Jumala, joko rituaalin kohteena (esimerkiksi uhrit) tai sen aktiivisena toimijana (esimerkiksi siunauksen antajana), kuten Lawson ja McCauley esittävät.

Uskontotieteessä ja antropologiassa rituaaleja on yleensä lähestytty sosiaalisena toimintana, jolla on tiettyjä yhteiskunnallisia tehtäviä, kiinnittämättä juurikaan huomiota niiden yksilöpsykologiseen perustaan. Rituaalit on usein jaettu niiden tehtävän mukaan siirtymäriitteihin, kalendaari-riitteihin ja kriisiriitteihin. Vaikka rituaalit jotenkin kiinteyttävät yhteisöä ja edesauttavat ihmisten välistä yhteistyötä, voidaan kysyä, mikä motivoi yksilöä osallistumaan niihin ja uhraamaan aikaansa ja resurssejaan.

Riittien pakottavuus

Riitteihin liittyy yleensä osallistujien tunne siitä, että ne ovat välttämättömiä ja ne on pakko suorittaa juuri oikein, toistaen määrättyä perinteistä kaavaa, vaikka osallistujilla ei ole selvää käsitystä siitä, miksi näin on. Riitin suorittamatta jättämisen pelätään tuovan mukanaan jonkin kohtalokkaan vaaran, jonka tarkemmasta luonteesta ei ole tietoa sen enempää kuin siitä, miten riitti tosiasiassa torjuu tämän vaaran. Boyer ja Liénard esittävät, että tällainen alitajuinen pelko ja riittien pakottavuus perustuvat ihmisen evoluutiohistoriaan: kaukaiset esi-isämme ovat kohdanneet toistuvasti tilanteita, joissa ilmassa leijuu jokin epämääräinen vaaran tunne, mutta vaaran tarkemmasta luonteesta ei ole tietoa. On varauduttava jotenkin johonkin tietämättä tarkasti mihin ja miten. Siksi ihmismieleen on kehittynyt eräänlainen kognitiivinen ”vahinkovarojärjestelmä” (hazard precaution system), joka varoittaa uhkaavasta vaarasta, etsii mielen repertuaarista sopivia toimintakaavoja ja ilmoittaa, milloin uhka on poistunut ja varotoimet voidaan lopettaa. Mikäli uhka on niin epämääräinen, että kognitiivinen järjestelmä ei anna ”vaara ohi” -signaalia, ihminen saattaa alkaa toistaa jotakin kaavamaista käyttäytymistä kuten pakko-oireyhtymässä tai kuten ”tilttaava” tietokone.

Tarkoitus ei ole sanoa, että uskonnolliset rituaalit olisivat pakko-oireita vaan, että pakko-oireyhtymä on vahinkovarojärjestelmän patologinen oheistuote. Uskonnollisten rituaalien intuitiivinen pakottavuus ja äärimmäinen tärkeys perustuvat siihen, että ne joko laukaisevat saman vahinkovarojärjestelmän, joka toimii pakko-oireyhtymässä tai ainakin muistoja sen aiemmista laukeamisista. Esimerkiksi Gonsalvez ja kumppanit totesivat tutkimuksessaan (179 koehenkilöä), että johonkin uskonnolliseen ryhmään kuuluminen korreloi suuremman pakko-oireiden määrän kanssa ja että henkilökohtainen uskonnollisuus liittyi suurempaan omantunnontarkkuuteen (scrupulosity). Tutkitut protestantit, katolilaiset ja uskonnottomat eivät eronneet hyvinvoinnin, masennuksen, ahdistuksen tai stressaantuneisuuden suhteen, mutta kylläkin pakko-oireiden määrän suhteen. Rituaalinen käyttäytyminen on niin yleistä ja luontevan tuntuista siksi, että se aktivoi ihmismielessä valmiina olevan kognitiivisen järjestelmän kanssa.

Tässä argumentissa yksilöpsykologisen tason mekanismit auttavat selittämään, miksi kollektiiviset rituaalit ovat niin yleisiä ja helposti leviäviä. Selitys sopii samalla yhteen perinteisten antropologisten ja sosiologisten teorioiden kanssa sikäli, että siinäkin korostuu rituaalien yhteys erilaisiin kriittisiin rajatilanteisiin kuten kasvukausien ja metsästyksen kannalta tärkeät ajalliset siirtymät, yksilöä ja yhteisöä uhkaavat vaarat, ja kriittiset siirtymät yhteisöllisestä statuksesta toiseen.

Riittien toimivuus

Klassisen määritelmän mukaan riitti toimii ”tehtynä tekona” (ex opere operato). Toiminnalla ja sen lopputuloksella on siten käsitteellisesti välttämätön suhde. Vauvaa ei esimerkiksi tarvitse tutkia sen selvittämiseksi, onko hänet kastettu. Lapsi on kastettu, mikäli oikea riitti on suoritettu. Riitin suorittajan henkilökohtaisilla motivaatioilla tai asenteilla ei ole merkitystä riitin tehokkuuden kannalta. Ritualistin pätevöittää tehtäväänsä hänelle itselleen suoritettu riitti (kaste-esimerkissä pappisvihkimys). Pätevöittävät riitit muodostavat pitkiä ketjuja, jotka aina päättyvät johonkin yli-inhimilliseen toimijaan, kuten Jumala, joka takaa rituaaliketjun pätevyyden. Esimerkiksi kristillinen pappeus perustuu Jeesuksen Pietarille antamaan valtuutukseen, joka on eräänlainen teoreettinen riitti.

Riitti ei voi epäonnistua tehtävässään; se voi korkeintaan epäonnistua olemaan riitti lainkaan. Asianmukaisesti suoritettu riitti tuottaa aina halutun lopputuloksen, olkoonkin, että tuloksen aikaansaava mekanismi on mysteeri. Esimerkiksi sateentekoriitti toimii aina, kunhan emme vaadi, että sateen pitäisi tulla heti, kun ihmiset sitä haluavat. Sairas paranee aina, mutta saattaa toki sairastua uudelleen tai vaikka kuolla. Potilaan kuolema ei kuitenkaan ole todiste rituaalin epäonnistumisesta vaan kertoo siitä, että rukoiltu yli-inhimillinen toimija näki hyväksi ottaa sairaan tykönsä. Rituaalissa sinänsä ei ollut mitään vikaa.

Käsitteellisesti välttämätön suhde riitin ja sen lopputuloksen kannalta ymmärretään silti arkiajattelussa yleensä kausaalisuhteeksi. Kun esimerkiksi näemme jo lapsesta alkaen, että tietyn initiaatioriitin jälkeen poikia pidetään miehinä ja avioliittoon vihkimisen jälkeen miestä ja naista pidetään avioparina, kehittyy mielissämme sellainen kausaalisuuden illuusio, että vihkiminen toimituksena saa aikaan avioliiton tai initiaatioriitti todella tekee pojista miehiä. Rituaalit ovat olleet välttämättömiä siinä käytännöllisemmässä mielessä, että ennen nykyaikaista väestökirjanpitoa ja lainsäädäntöä on ollut tarpeen jotenkin määrittää, mistä aikuisuus tai avioliitto alkaa ja tehdä tällaiset siirtymät tiettäviksi koko yhteisölle. Koska siirtymille ei ole mitään luonnollista selitystä, saavat yhteisölliset rituaalit jonkinlaisen maagisen auran ympärilleen: ne jollakin tavalla tuottavat tai saavat aikaan jotakin uutta.

Rituaaleista poikkeaminen on vaarallista

Sikäli kun tilanteisiin liittyy vaaroja ja uhkia, ne herättävät muistoja vahinkovarojärjestelmän laukeamisesta, mikä lisää riitteihin liittyvää pakottavuuden tunnetta: kastamaton lapsi on tavalla tai toisella vaarassa ja miehen ja naisen liitto ei ehkä kestä, ellei sillä ole siunausta. Myös nykyinen, usein jopa hysteerinen kritiikki samaa sukupuolta olevien avioliittoa kohtaan kuvastaa pelkoa siitä, että jotakin hirvittävää tapahtuu, mikäli tällainen rituaaliperinteestä poikkeava toiminta sallitaan. Koko yhteiskunnan pelätään romahtavan vaikka kukaan ei osaa sanoa, miksi ja miten. Uskonnollisten rituaalien pilkkaaminen on niiden perustana olevan Jumalan tai muun yli-inhimillisen toimijan pilkkaamista, ja esimerkiksi ehtoollisleivän epäkunnioittava kohtelu voi yhä herättää pelonsekaista raivoa.

Rituaalien voiman

Rituaalit saavat voimansa kahdesta lähteestä: ihmismielen luontaisista taipumuksista uhkien ja ongelmatilanteiden edessä ja yhteisöllisyydestä. Riittien toiminta perustuu (enimmäkseen) sanattomaan sopimukseen yhteisestä hyväksynnästä samaan tapaan kuin rahan arvo. Kolikot ja setelit ovat vain metallia ja paperia, ja niiden arvo ja käyttökelpoisuus perustuvat siihen, että ne ovat osa yhteisesti hyväksyttyä vaihtojärjestelmää. Pörssikurssien nousu perustuu uskoon ja luottamukseen.

Samaan tapaan rituaalinen toiminta ei sinänsä voi saada aikaan yhtään mitään ilman ihmisten yhteistä uskoa niiden välttämättömyyteen. Olennaista on nimenomaan uskon yhteisyys; vain jonkun yhden ihmisen henkilökohtaista riittiä pidetään yleisesti taikauskona tai pakko-oireisena käyttäytymisenä. Puhtaiden käsien peseminen kymmeniä kertoja päivässä on pakko-oire samoin kuin suojatien pakonomainen ylittäminen astumalla vain valkoisille raidoille. Mutta yhteisesti jaettu käsitys käsien tai jalkojen pesemisen välttämättömyydestä ennen pyhään tilaan astumista tai perinnettä noudattava kaavamainen liikehdintä rituaalissa eivät ole pakko-oireita vaan kulttuurisia rituaaleja, joilla on yhteisöllisiä funktioita. Samalla kun usko mahdollistaa rituaalit, rituaalit myös vahvistavat uskoa. Ne voivat myös toimia vaikeasti teeskenneltävissä olevina signaaleina siitä, että osallistuja on aidosti sitoutunut yhteiseen perinteeseen ja on näin ollen luotettava yhteistyökumppani.

Kirjoittaja Ilkka Pyysiäinen on uskontotieteen yliopistonlehtori.

Kirjallisuutta

Anttonen, Veikko: Uskontotieteen maastot ja kartat. Helsinki: SKS, 2010.

Boyer, Pascal: The Naturalness of Religious Ideas: A Cognitive Theory of Religion. Berkeley, CA: University of California Press, 1994.

Boyer, Pascal: Religion Explained: The Evolutionary Origins of Religious Thought. New York: Basic Books, 2001.

Boyer, Pascal & Pierre Liénard: Why Ritualized Behavior? Precaution Systems and Action-parsing in Developmental, Pathological and Cultural rituals. Behavioral and Brain Sciences 29(6), 2001, 595–650.

Boyer, Pascal & Pierre Liénard: Ritual Behavior in Obsessive and Normal Individuals: Moderating Anxiety and Reorganizing the Flow of Action. Current Directions in Psychological Science 17(4), 2008, 291–94.

Durkheim, Émile: Les formes élémentaires de la vie religieuse. Paris: Alcan, 1925/1912.

Gonsalvez, Craig J., Alex R. Hains, & Gerard Stoyles: Relationship between Religion and Obsessive Phenomena. Australian Journal of Psychology 62(2), 2010, 93–102.

Lawson, E. Thomas & Robert N. McCauley: Rethinking Religion: Connecting Cognition and Culture. Cambridge: Cambridge University Press, 1990.

Liénard, Pierre & Pascal Boyer: Whence Collective Rituals? A Cultural Selection Model of Ritualized Behavior. American Anthropologist 108(4), 2006, 814–27.

Harvey, Graham (toim.): Ritual and Religious Belief: A Reader. London: Equinox, 2005.

Henrich, Joseph: The Evolution of Costly Displays, Cooperation, and Religion: Credibility Enhancing Displays and Their Implications for Cultural Evolution. Evolution and Human Behavior 30, 2009, 244–60.

Hicks, David (toim.): Ritual and Belief: Readings in the Anthropology of Religion. New York: McGraw–Hill, 2002.

Honko, Lauri: Theories Concerning the Ritual Process. – Science of religion: Studies in Methodology, toim. Lauri Honko, 369–90. Religion and Reason, 13. The Hague: Mouton, 1979.

McCauley, Robert N. & E. Thomas Lawson: Bringing Ritual to Mind: Psychological Foundations of Cultural Forms. Cambridge: Cambridge University Press, 2002.

Pyysiäinen, Ilkka: Rituaalit ja jaettu tieto. TA 3/2002.

Pyysiäinen, Ilkka: Jumalan reviiri: Pyhä raja ja rituaalit. – Pyhä: Raja, kielto ja arvo kansanomaisessa uskonnossa. Veikko Anttosen juhlakirja. Toim. Tiina Mahlamäki, Ilkka Pyysiäinen, & Teemu Taira, 278–93. Helsinki: SKS, 2008.

Pyysiäinen, Ilkka: Servants of Two Masters: Religion, Economy, and Evolution. – Religion, Economy, and Cooperation. Religion and Reason, 49.  Toim. Ilkka Pyysiäinen. 1–33. Berlin: Mouton de Gruyter, 2010a.

Pyysiäinen, Ilkka: Jumalaa ei ole. Tampere: Vastapaino, 2010b.

Pyysiäinen, Ilkka: Believing and Doing: Ritual Action Enhances Religious Belief. – Religious Narrative, Cognition and Culture: Image and Word in the Mind of Narrative. Toim. Armin W. Geertz & Jeppe Sinding Jensen. London: Equinox, 2010c.

Sanders, E.P.: Judaism: Practice and Belief 63BCE–66CE. Philadelphia, PA: Trinity Press International, 1992.

Schmaus, Warren: Durkheim and Psychology. – Religion, economy, and cooperation. Toim. Ilkka Pyysiäinen. Religion and Reason, 49. Berlin: Mouton de Gruyter, 2010. 99–126.

Uro, Risto: Rituaalinen näkökulma kristinuskon syntyyn. – Jumalanpalveluselämä muutoksessa. STKSJ, 263. Toim. Joona Salminen. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 2009. 10–35.