Paha silmä ja bakteerit: diagnoosi rituaalisena kohtaamistilanteena

Ajatus, että uskonto ja terveys kuuluvat kahden aivan eri instituution tehtäviin, on suhteellisen uusi. Se syntyi vasta valistuksen ajan Euroopassa osana käsitystä, että kaikki empiirisesti havaittava kuuluu järjen piiriin, kun taas ei-empiirinen, jollaiseksi uskonto määriteltiin, jää järjen ulkopuolelle. Koska sairaudet voitiin selittää järkevästi, ilman ei-inhimillisiä tekijöitä, terveys ja sairaus sekä uskonto erotettiin toisistaan. Samalla selittäjät, kuten filosofit ja lääkärit, määrittelivät ihmisruumiin puhtaasti maalliseksi asiaksi. Näin haluttiin irtautua aiemmasta käytännöstä, jossa papisto valvoi lääkärien toimintaa. Valtaosa ihmisistä pitäytyi kuitenkin perinteisissä käsityksissä erottamatta uskontoa ja terveyttä toisistaan ja he näkevät ruumiin muunakin kuin biologisena ilmiönä. Näin syntyi nykyinen tilanne, jossa lääkäri näkee parantamisen yhdenlaisena toimintojen, rituaalien, sarjana, ja maallikko – erityisesti uskonnollinen henkilö – toisenlaisena.

On tutkittu melko vähän sitä, mikä on lääkärin ja potilaan toisistaan poikkeavien käsitysten merkitys parantamistapahtumaan. Paljon enemmän on tutkittu sellaisia parantamisrituaaleja, joissa sairaalla ja parantajalla on yhteisesti jaettu käsitys sairauden syistä ja parantamistavoista. Seuraavassa tarkastelen yleisesti tilannetta, jossa potilaalla on uskonnollisiin syihin nojautuvia perusteita ymmärtää sairauden syyt ja niiden hoitaminen toisin kuin tieteelliseen maailmankuvaan nojaava lääkäri. Käytän potilasesimerkkeinä kristittyä ja muslimia. Esittelen aluksi lyhyesti kristinuskon ja islamin käsityksiä terveydestä ja sairaudesta. Sen jälkeen kuvaan diagnoosia riittinä, jossa erilaiset peruslähtökohdat luovat ristiriitatilanteen, ja pohdin tapoja ratkaista se.

Terveys – uskonnollinen näkökulma

Terveys on nykyisessä suomalaisessa ja länsimaisessa yhteiskunnassa ensisijaisesti sairauden puuttumista. Kristinusko ja islam taas näkevät terveyden tarkoittavan ihmisen yhteyttä Jumalaan. Terveys on heille yksi tapa, jolla Jumala on läsnä ja vaikuttaa ihmisen elämässä. Kun ihminen on terve, hän on myös kokonainen, ehjä ja elinvoimainen.

Terveyden lähtökohta on kristinuskossa ja islamissa Jumalan rakkaus. Se on esikuva myös ihmisten välisille suhteille: rakkaus tarkoittaa kokonaisvaltaista huolehtimista toisista. Rakastaessaan toista ihminen tahtoo toiselle hyvää. Tästä hyvän tahtomisesta syntyy myös terveys, ihmisen henkinen ja ruumiillinen hyvinvointi. Voidessaan hyvin ihminen on terve.

Vaikka moderni lääketiede ei näekään Jumalaa hyvinvoinnin lähteenä, se on kuitenkin yleensä tunnustanut uskonnolla olevan hyvinvointia edistävä vaikutus. Uskonto antaa esimerkiksi perusteen kieltäytyä vaikkapa alkoholista, tupakasta, huumeista ja satunnaisista seksuaalisista suhteista. Toisaalta lääketieteessä uskonnon on katsottu joissakin tapauksissa, erityisesti ryhmäkuria ja opin tiukkaa noudattamista korostavissa yhteisöissä, olevan haitaksi mielenterveydelle.

Mitä on sairaus?

Jos hyvinvointi on elämää Jumalan rakkauden yhteydessä, sairaus on tuon yhteyden katkeamista tai siitä luopumista. Radikaali kristillinen tulkinta yhdistää sairauden Raamatun syntiinlankeemuskertomukseen: sairaus on seurausta tottelemattomuudesta Jumalaa kohtaan. Tämä ei tarkoita sitä, että kristinusko (tai islam) kieltäisi sairaudella olevan konkreettisia, myös ei-kristityn tai ei-muslimin havaittavissa tai ainakin käsitettävissä olevia syitä. Kristitty tai muslimi, joka tuntee nykyajan tieteellistä ajattelua, ei normaalisti kiellä vaikkapa bakteerien vaikutusta ihmisen sairastumiseen. Bakteerit eivät ole hänelle kuitenkaan Jumalasta riippumattomia tai mielivaltaisesti vaikuttavia toimijoita, vaan välineinä, jotka toteuttavat jotakin sairastumisen taustalla olevaa syytä, merkitystä tai intentiota. Toisin ilmaisten: kristitty tai muslimi ei kysy vain, mistä sairaus johtuu, vaan hän kysyy ennen muuta, mitä se merkitsee, että ihminen sairastui.

Tällainen tulkinta on usein nähty typeränä takertumisena vanhentuneeseen sairauksien selittämiseen, oletukseen, että sairaudella Jumala opettaa ihmiselle jotain. Kriitikkojen mukaan ihminen tosiasiassa sairastuu vaikkapa siksi, että hän on kosketuksissa toisiin, jo sairastuneisiin, ja hänellä on mahdollisesti myös heikko vastustuskyky. Tällöin kuitenkin vain kielletään kristinuskon ja islamin kaksitasoinen sairauden tulkinta: sairaus ei ole sattumaa, vaan sillä on paikkansa maailman kokonaisuudessa. Tällä tavalla sairauden tulkitseva henkilö kieltäytyy alistumisesta sattumalle. Ihmistä ei ole vain heitetty maailmaan eikä maailma ole vain absurdi tila, vaan maailmaan voidaan rakentaa mielekkyys. Tämä mielekkyyden rakentaminen tekee maailmasta, ja ihmisestä, samalla hyvinvoivan.

Ennakkokäsitykset sairaudesta ja ihmisestä

Kun vakaumuksellinen kristitty tai muslimi tulee lääkärin vastaanotolle, hän odottaa lääkäriltä, että tämä parantaa hänet palauttamalla hänen elämäänsä mielekkyyden. Rituaalisesti hän asettaa samalla lääkärin myös parantajana tuntemansa Jeesuksen tai, muslimina, islamilaisen perimätiedon mukaan lääkkeitä ja ohjeita jakaneen Muhammadin asemaan. Korostavathan molemmat uskonnot sitä, että Jumala tahtoo ihmisen olevan terve, sekä uskonnollisessa että tieteellisessä merkityksessä.

Uskonnolliselle potilaalle parantamistapahtumassa eivät ole läsnä vain sairas ja parantaja. Koska molemmat uskonnot näkevät ihmisen suhteessa laajempaan kokonaisuuteen, taustalla on yhteisö, johon potilas kuuluu. Vastaavasti sairaudessa ei, kuten länsimainen lääketiedekin tunnustaa, ole kysymys vain sairastuneesta ja lääkäristä. Ihminen on sairas tai terve suhteessa muihin, ei yksinään. Siksi sairaus ei ole uskonnolliselle ihmiselle pelkästään yksilön kipuja ja kärsimystä, vaan vääristymä ihmisen suhteessa toiseen ihmiseen ja Jumalaan. Kansanhurskaudessa sairauden syynä nähdään myös erilaiset pahantahtoiset toimijat kuten pahat henget. Vaikka lääketiede ei näitä tunnustakaan, potilaan usko tähän vaikuttaa sekä hänen että lääkärin ennakkokäsitykseen siitä, mistä sairaudessa on kysymys ja miten se voidaan parantaa.

Potilaan ja lääkärin kohtaaminen

Parantamisrituaalissa kristitty tai muslimi potilas odottaa lääkärin kohtaavan hänet sekä ihmisenä että tietyn yhteisön sairastavana jäsenenä. Jos lääkäri puolestaan katsoo kohtaavansa vain sairauden tai yksittäisen sairaan ihmisen, sairas tuntee, ettei häntä oteta vakavasti.

Länsimaisessa lääketieteessä on alusta alkaen korostettu ihmisen kokonaisvaltaista kohtaamista. Länsimaisen ja islamilaisen lääketieteen merkkihenkilöt Hippokrates ja Galen katsoivat, ettei lääkäri hoida pelkästään ihmisen ruumista, vaan myös hänen sieluaan. Nykytermein puhutaan ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena. Islamissa lääkäriä tarkoittava sana hakīm, jota käytetään myös filosofista, merkitseekin kirjaimellisesti viisasta miestä. Lääkäri ei siis ole pelkästään asianmukaisen koulutuksen saanut henkilö, vaan hän on viisas myös siinä mielessä, että hän ymmärtää ihmistä ihmisenä, tuntevana, merkityksiä luovana olentona. Ihminen ei vain mekanismi, jonka toimintoihin voidaan vaikuttaa kausaalisesti ja kemiallisesti. Jos tämä periaatteellinen kanta unohtuu, lääkäriin eivät pety vain uskonnolliset vaan kaikki potilaat.

Kun paha silmä kohtaa bakteerin…

Kokonaisvaltainen kohtaaminen on tärkeää myös diagnoosin tekemisessä. Diagnoosi tarkoittaa kirjaimellisesti tietoa, joka saavutetaan kulkemalla jonkin kautta. Tämä jokin koostuu potilaan kertomuksesta sairaudestaan, lääkärin tekemistä havainnoista ja näiden molempien yhdistämisestä siihen, mitä lääkäri tietää ja on kokemuksen kautta oppinut. Diagnoosi on näin yhdenlainen toisen kuuntelemisen muoto.

Islamilainen 1200-luvulla elänyt mystikko Rumi kuvasi kuuntelemista teoksessaan Ruokopillin tarinoitaseuraavasti.

Muuan kuninkaaseen rakastunut tyttö sairasti kuninkaan palatsissa. Lääkäri ymmärsi, että ”vaivan syy oli sydämessä; ruumis oli terve, mutta sydän surujen vallassa”. Kuitenkin, tehdäkseen diagnoosin hän jatkoi kysymällä tytöltä ystävällisesti ja lempeästi: ”’Mistä olet peräisin? Jokaisen kaupungin asukkaita täytyy näet hoitaa eri tavalla. Keitä sukulaisia, keitä omaisia ja keitä läheisiä olet jättänyt kotikaupunkiisi?’ […] Hän kyseli tytöltä niitä näitä jutellessaan hänen tutuistaan ja ystävistään, ja tyttö kertoi hänelle entisestä elämästään, isännistään ja tutuistaan kotikaupungissaan. Lääkäri kallisti korvansa tytön puheille ja samalla vaivihkaa tunnusteli hänen sydämenlyöntejään, sillä se, jonka nimen kohdalla pulssi kiihtyisi, olisi tytön maallisen kiintymyksen kohde.”

Lääkäri siis teki diagnoosin kokemuksensa pohjalta, mutta tarkensi sitä kuuntelemalla potilasta – eikä vain hänen sairaudestaan, vaan koko elämästä, johon sairaus kiinnittyi.

Potilasta on ehkä helppo kuunnella, mutta häntä voi olla vaikea ymmärtää. Kun potilas sanoo, että vatsaan koskee tai päätä särkee, mutta ei osaa kuvata oireita tarkemmin, lääkäri joutuu tekemään usein pitkälle meneviä päätelmiä sen perusteella, mitä hän tietää vatsasairauksista tai pääkivuista. Tällöin lääkärin diagnoosin ja potilaan sairauteen liittyvillä ennakkokäsityksillä on erityisen suuri merkitys. Jos potilas katsoo kärsivänsä vaikkapa pahan silmän vaikutuksesta ja lääkäri selittää oireet bakteeritulehduksella, molemmat puhuvat kieltä, jota he itse ymmärtävät, mutta kumpikaan ei ymmärrä toista. Tästä syntyy ongelma, mikäli potilas odottaa saavansa lääkettä, jonka hän ”tietää” torjuvan pahan silmän, mutta lääkäri määrää lääkettä, jonka hän puolestaan ”tietää” parantavan bakteeritulehduksen. Tällöin potilas ei välttämättä hyväksy lääkärin diagnoosia eikä ota lääkettä, jota hän pitää vääränä.

Toinen ongelma syntyy siitä, että lääkäri ei ylipäänsä hyväksy potilaan tulkintaa. Jos potilas puhuu pahoista hengistä tai pahasta silmästä, jotka aiheuttavat hänelle kärsimystä, mutta lääkäri ei löydä mitään selkeää lääketieteen tuntemaa syytä vaivoihin, hän voi päätellä potilaan olevan luulosairas tai yrittävän saada vilpillisesti sairauslomaa. Kuitenkin potilaalle sairaus on olemassa. Hän ei parane vain siksi, että lääkäri ei löydä sairaudelle selitystä.

Lääkärin ja potilaan kommunikaatio

Tällaisiin ongelmiin ei ole yksiselitteistä ratkaisua. Pidän kuitenkin selvänä, että mikäli lääkäri toteaa, että potilaan omat käsitykset sairauden syistä ja sen lääkitsemisestä poikkeavat merkittävästi lääkärin omista käsityksistä, lääkärin ei pidä ryhtyä valtataisteluun oman näkemyksensä puolesta. Pikemminkin hänen on kuunneltava tarkasti, mitä potilas sanoo ja etsittävä tapa, jolla potilaan tulkinta kohtaa lääkärin tulkinnan. Tarkoitan tällä sitä, että molemmat ovat oikeassa. Potilaalle, joka uskoo sairauden olevan Jumalan rangaistus tai pahan silmän aiheuttama, nämä selitykset ovat tosia. Mikään lääketieteellinen todistelu ei kykene kumoamaan niitä.

Lääkärin ei kuitenkaan tarvitse vain hyväksyä potilaan diagnoosia. Hän voi käyttää potilaan traditiota – joka hänen on tietysti jossain määrin tunnettava – keinona, jolla se hoitomuoto, jonka lääkäri uskoo tehoavan, voidaan sisällyttää osaksi potilaan käsityksiä oikeasta lääkkeestä. Islamilaisessa perinteessä yksi tällainen keino on vaikkapa vetoaminen Muhammadiin liittyvään perimätietoon, jonka mukaan profeetta kehotti muslimeja etsimään tietoa, mistä vain voivat sitä löytää, jopa Kiinasta saakka. Näin traditiolla voidaan perustella uusien lääkkeiden ja hoitomuotojen kokeilu.

Sairastamisen, parantamisen ja paranemisen yhteisöllisyys

Rituaalina parantaminen on yhteisöllistä. Se ei kosketa vain sairasta ja lääkäriä, vaan sitä yhteisöä, johon sairas – joskus myös lääkäri – kuuluu. Uskonnolliselle ihmiselle sairaus on murtuma yhteisön rakenteessa ja yksilön suhteessa Jumalaan ja toisiin ihmisiin, ja hoito taas tapa paikata tuo repeämä. Sairaus ei ole puhtaan lääketieteellinen ilmiö. Uskonnollinen ihminen sairastuu, kun hänen yhteytensä Jumalaan tai muihin ihmisiin katkeavat. Vastaavasti yhteisö, joka jättää ihmisen oman itsensä varaan, sysää hänet tilanteeseen, jossa sairastumisen riski kasvaa. Siksi parantuminen edellyttää yhteisön, mukaan lukien Jumalan, tukea.

Sairauden ja terveyden kannalta ei siksi ole yhdentekevää, miten yhteiskunta toimii ja millaisia parantamis- ja muita rituaaleja se suosii. Yksilöiden välistä kilpailua ihannoiva yhteiskunta on perinteisen kristillisen ja islamilaisen näkemyksen mukaan sairas, koska se hävittää ihmisten väliltä sen, mikä on yhteiskunnan olemassaolon ja hyvinvoinnin kannalta olennaista: ihmisten välisen keskinäisen tuen ja avun. Lääketieteellisissäkin tutkimuksissa on jo kauan sitten todettu yhteisöllisen tuen puuttumisen lisäävän niin fyysisten sairauksien, esimerkiksi sepelvaltimosairauksien, kuin psyykkisten ongelmien määrää.

Yhteisöllisyyden merkitys 

Yhteisöllisyyden merkitys korostuu moniuskontoisissa ja monikulttuurisissa yhteiskunnissa, enemmistön ja vähemmistöjen kohtaamistilanteissa. Yleisesti ottaen ihminen voi hyvin yhteiskunnassa ja yhteisössä, jossa hän tuntee olevansa kotonaan. Enemmistölle kotona oleminen voi olla niin itsestään selvää, ettei sitä edes ajatella osana terveyttä ja sairautta. Vähemmistöille sen sijaan kotona oleminen ei ole yhtä helppoa. Vähemmistöillä on toki omat yhteisönsä, ”meikäläiset”, joiden parissa voi ainakin periaatteessa voida hyvin. Mutta läsnä on aina myös vieras tai toinen, valtakulttuuri, joka asettaa suoraan tai epäsuorasti vähemmistöille vaatimuksia olla tietynlaisia. Sartre kauan sitten totesi esseessään Juutalaiskysymys, että se, miten valtakulttuuri näkee juutalaisen pakottaa juutalaisen elämään todeksi tuon vaatimuksen, olemaan koronkiskuri, koska ympäröivä yhteiskunta näkee juutalaisessa koronkiskurin. Vastaavasti muutkin vähemmistöt niin Suomessa kuin muualla näkevät itsensä ja terveytensä ja sairautensa, oman ja vieraan yhteisön kaksoisvalotuksessa.

Sama koskee myös vakaumuksellisia kristittyjä. Heille kaksoisvalotuksen luo jännite suhteessa tunnustuksettomaan tai uskonnollisesti neutraaliin yhteiskuntaan. Niin kristityille kuin muslimeille on vaikeaa sovittaa käsitys elämästä Jumalaan pohjautuvana kokonaisuutena käsitykseen sairaanhoidosta joukkona toimenpiteitä, joiden yhteyttä muuhun elämään ei kenties tuoda mitenkään esille. Vielä vaikeampaa voi olla hyväksyä ajatus, että Jumala tai uskonnolliset merkitykset tulisi sulkeistaa hoitotoimenpiteiden ulkopuolelle. Lääkärille ongelma on käänteinen: miksi ihmeessä Jumala tulisi ”sekoittaa” järkevään hoitoon, jonka pätevyys on testattu empiirisesti.

Kummassakin näkemyksessä on mukana muutakin kuin ”puhdas” järki, nimittäin tunteet, elämykset, kokemukset, arvot ja asioille näiden pohjalta annetut merkitykset. Jos ristiriidat voitaisiin ratkaista pelkin järkevin perusteluin, mitään ristiriitoja ei olisi. Koska ristiriitoja kuitenkin on, tarvitaan tapoja käsitellä ristiriitatilanteita. Parantamiseen liittyvien rituaalien tutkiminen ja rituaalisten käytäntöjen muovaaminen voivat olla tässä avuksi.

Kirjoittaja Teuvo Laitila on dosentti Itä-Suomen yliopistossa.

Kirjallisuutta

Douglas, Mary: Puhtaus ja vaara: ritualistisen rajanvedon analyysi. Vastapaino. Tampere, 2000 (1966).

Hyry, Katja (toim.): Sairaus ja ihminen: kirjoituksia parantamisen perusteista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki, 1994.

Lawrence E. Sullivan (ed.): Healing and restoring: health and medicine in the world’s religious traditions. Macmillan. New York & London, 1989.

Sachs, Lisbeth: Evil eye or bacteria: Turkish migrant women and Swedish health care. Diss. University of Stockholm. Stockholm, 1983.Valopaasi, Mirjam (toim.): Uskonnollisuus hoitotyön arjessa: näkökulmia hengelliseen hyvinvointiin ja pahoinvointiin. Kirjayhtymä. Helsinki, 1996.

Ruokopillin tarinan suomennos: Jaakko Hämeen-Anttila.