Miksi uskonnonopettajan on oltava teologi?

Otsikkoni saattaa vaikuttaa ensi silmäyksellä provokatoriselta. Sen sijaan, että tarkastelisin teologia uskonnonopettajan ammatissa, käännän kysymyksen ja pohdinkin sitä, missä mielessä uskonnonopettajan pitää olla teologi. Lienee hyvä pyytää malttia ainakin niiltä lukijoilta, jotka ovat valmistuneet luokanopettajiksi tai uskonnon aineenopettajiksi jotain muuta kuin teologin perinteistä polkua pitkin. Artikkelin loppuun tultaessa nimittäin selviää, mitä oikein tarkoitan tässä yhteydessä teologina olemisella.

Mahdollisesta provokatorisuudestaan huolimatta otsikko pyrkii ottamaan vakavasti sen tosiasian, että Suomessa annettava uskonnonopetus on oman uskonnon opetusta. Ennen kuin artikuloin tarkemmin uskonnonopettajuutta teologisena virkana, on syytä tarkastella suomalaista uskonnonopetusmallia – varsinkin kun sen luonne on usein ymmärretty väärin.

Oman uskonnon opetus on traditiosidonnaista

Nykyistä suomalaisen oman uskonnon opetuksen mallia voisi luonnehtia heikosti tunnustukselliseksi. Kyse ei ole millään muotoa vahvasti tunnustuksellisesta saati kirkollisesta opetuksesta, sillä uskonnollisilla yhdyskunnilla ei ole oikeutta ohjailla tai valvoa kouluissa annettavaa opetusta.

Oman uskonnon opetusta toteutetaan koulun lähtökohdista käsin. Siksi vaikkapa luterilainen uskonnon opetus ei ole kasteopetusta vaan perehtymistä luterilaisuuteen koulun kontekstissa.

Toisaalta oman uskonnon opetuksen sisällöt niveltyvät positiivisesti uskonnolliseen traditioon, joten opetuksessa on tietty tunnustuksellinen ulottuvuus. Alakoulun evankelisluterilaisen uskonnon keskeisiin sisältöihin sisältyy opetussuunnitelman perusteiden mukaan muun muassa ”Jumala Isänä ja Luojana, Herran siunaus sekä Jeesuksen opetukset Jumalan huolenpidosta”. Vastaavasti opetuksen tavoitteeksi nimetään kyky soveltaa kristillistä etiikkaa omaan eettiseen toimintaan.

Oman uskonnon opetus on myös hallinnollisesti selkeässä jatkumossa aikaisempaan tunnustukselliseen uskonnonopetukseen. Vaikka vuoden 2003 uskonnonvapautuslain myötä ”tunnustuksellinen uskonnonopetus” muuttuikin ”oman uskonnon opetukseksi”, eduskunnan valiokuntatyöskentely osoittaa, ettei käsitteen muutoksella pyritty muuttamaan opetuksen sisältöjä. Esimerkiksi perustuslakivaliokunnan mietinnössä (10/2002 vp) todetaan, että oman uskonnon opetusta on tiedollisen aineksen ohella ”esimerkiksi rukous, virsi ja tutustuminen uskonnollisiin toimituksiin”.

Myös voimassa olevien opetussuunnitelman perusteiden mukaan opetuksen on annettava tiedon ohella ”taitoja ja kokemuksia”, jotta oppilas voi rakentaa itselleen identiteettiä ja maailmankatsomusta. Uskonnonopetuksen tavoitteet eivät ole vain tiedollisia vaan myös eksistentiaalisia.

Vaikka uskonnonopetus onkin koulun vastuulla, hallinnollisten tekstien valossa opetus piirtyy yksiselitteisen uskontokuntalähtöiseksi. Tämä merkitsee sitä, että oman uskonnon opetuksella on tekemistä enemmänkin teologian kuin uskontotieteen kanssa. Toki oman uskonnon opetukseen kuuluu – ja pitäisi kuulua nykyistä enemmän – monia uskontotieteellisiä teemoja kuten maailman eri uskontoperinteet.

Teologisuudella viittaan siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että uskontoa oppiaineena opetetaan suomalaisissa kouluissa traditiosidonnaisesti. Ei ole mitään ”yleistä” uskonnonopetusta, vaan oppilas opiskelee aina jonkin tietyn uskontoperinteen mukaista uskontoa – esimerkiksi evankelisluterilaista uskontoa, ortodoksistauskontoa, katolista uskontoa, juutalaista uskontoa tai buddhalaista uskontoa. Uskontoa tarkastellaan ikään kuin sisältä päin.

Elämänkatsomustieto on vaihtoehto niille, jotka ovat uskonnottomia tai jotka eivät löydä olemassa olevasta tarjonnasta omaa uskontoaan. Silloin kun elämänkatsomustiedossa opetetaan uskonnoista, näkökulma lienee luonnehdittavaksi uskontotieteelliseksi. (Uskontotiede on toki määritelty monin eri tavoin. Itse oletan uskontotieteen tässä yhteydessä pyrkimykseksi uskonnollisten ilmiöiden tarkasteluun valistuksen projektin ehdoilla, mikä eroaa teologiasta tämän perinteisessä merkityksessä.)

Uskonnonopetuksen teologiset ulottuvuudet

Koska uskonnonopetus lähtee liikkeelle oppilaan omasta uskonnollisesta traditiosta, sitä on toteutettava enemmän tai vähemmän teologisella otteella.

Väärinkäsitysten välttämiseksi lienee syytä todeta, että tämä ei merkitse lupaa tarkastella asioita värittyneesti. Lukion opetussuunnitelman perusteissa korostetaankin aivan oikein, että muihin uskontoihin tulee tutustua niiden omista lähtökohdista käsin.

Teologisuus liittyy pikemminkin opetuksen merkitykseen – siihen, miksi opetetaan. Kuten edellä olen jo todennut, kysymys ei ole vain tiedosta vaan oppilaan identiteetin ja kasvamisen kannalta merkityksellisestä tiedosta.

Jos asiaa tarkastellaan ammatillisten vaatimusten näkökulmasta, niin uskonnonopettajan on oltava teologi ainakin kolmessa eri merkityksessä

Ensiksikin, kun ottaa huomioon mitä edellä on sanottu uskonnonopetuksen traditiosidonnaisesta luonteesta, uskonnonopettaja joutuu omaksumaan opetuksessaan – ainakin jossain määrin – sisäpuolisen näkökulman.

Toiseksi uskonnonopettajalla on oltava itsellään reflektoitu suhde opetettavaan traditioon. Mitään ainetta ei voi opettaa laadukkaasti ilman, että opettaja itse on selvittänyt suhteensa oppiaineeseen. Uskonnossa tämä on muita aineita olennaisempaa ja vaativampaakin, koska uskonnossa käsitellään suuria elämänkysymyksiä ja niihin annettuja vastauksia.

Oman uskonnon opetusta ei voi antaa puhtaasti ulkokohtaisen tietopuolisen pohjalta.

Kolmanneksi, uskonnonopetuksessa tarvitaan erityisessä mittakaavassa myös ”pastoraalisia” valmiuksia. Toki jokaisen koulussa toimivan opettajan pitää omata vuorovaikutustaitoja sekä kykyä kuulla oppilaiden iloja ja murheita. Uskonnon oppiaineessa voi nousta kuitenkin esiin poikkeuksellisen vaikeita kysymyksiä.

Teologiaan kuuluu perinteisesti soveltava praksis, joka tähtää muun muassa sielunhoidollisten taitojen kehittämiseen. Siksi uskonnonopettajan on syytä olla teologisesti virittynyt tässäkin suhteessa.

Hyvä esimerkki uskonnonopetuksen haasteista on kysymys, joka nousi esiin eräällä alakoulun uskonnontunnilla: ”Missä kaverini suojelusenkeli oli, kun hän katkaisi jalkansa?”

Kysymys pukee pienen lapsen kielellä sanoiksi ns. teodikean ongelman, jota voitaneen pitää yhtenä vaikeimmista uskonnonfilosofisista kysymyksistä. Kysymykseen reagoiminen edellyttää tiettyä teologista tajua ja ennen muuta pastoraalista taitoa muodostaa sellainen vuorovaikutustilanne, joka auttaa pientä oppilasta eteenpäin.

Olennaista on oikea asenne

Uskontoa ei voi opettaa ulkokohtaisesti vaan omasta vakaumuksestaan riippumatta opettajan pitää pyrkiä olemaan teologi, jolla on omakohtainen koeteltu suhde opetettavaan ainekseen. Tämä ei tarkoita omakohtaisen uskon vaatimusta vaan kykyä ymmärtää uskontoon liittyvien kysymysten monitahoinen merkityksellisyys. Opettajan on toki suotavaa omata sympaattinen (vaikkakin itsekriittinen) asenne uskontoperinteeseen, josta hän opettaa.

Edellä sanottu koskee jokaista opettajaa, joka opettaa koulussa omaa uskontoa aivan riippumatta hänen opintopolustaan. Teologia ei tee niinkään tutkintonimike kuin vilpitön halu perehtyä elämän suuriin kysymyksiin ja eri uskontojen niihin antamiin vastauksiin.

Jokaisella uskontoa opettavalla pitää kelpoisuusehtojen perusteella olla vaadittu määrä opintoja opetettavassa aineessa. Ne ovat vain alku suuremmalle prosessille, jollaiseen antautuminen on hyvän uskonnonopettajan ominaisuus. Jos elinikäisen oppimisen käsite on jossakin paikallaan, niin puhuttaessa uskonnonopettajuudesta.

Kirjoittaja Jyri Komulainen on Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti, joka työskentelee piispainkokouksen kansliassa. Vuosina 2004-2010 hän koulutti uskonnonopettajia Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella.

Kirjallisuutta

Berling, Judith: Understanding Other Religious Worlds. A Guide for Interreligious Education. Mayknoll, NY: Orbis, 2004.

D’Costa, Gavin: Theology in the Public Square. Church, Academy, and Nation. Malden, MA: Wiley-Blackwell, 2006.

Komulainen, Jyri: Kriittinen uskonnonopetus tulevaisuuden avaimena. – Religionens återkomst: Brytningspunkter i kyrkan, religionen och kulturen. / Uskonnon ylösnousemus: Kirkon, uskonnon ja kulttuurin murros. Tuomas Martikainen & Ville Jalovaara (red./toim.) Magma-Studie 4/2010.