»Ajattele itse! Kukaan muu ei voi ajatella puolestasi» — Reformoitu teologia ja Raamattu

 

Reformaatio eli uskonpuhdistus käynnistyi tietyssä mielessä kamppailuna Raamatun kanssa. Reformoitu kristillisyys on muodostunut yleisnimitykseksi sille uskonpuhdistuksen muodolle, joka pohjautuu sveitsiläisen Ulrich Zwinglin ja ranskalaisen Jean Calvinin teologiseen pohdintaan Raamatun äärellä. Heidän tapansa käsitellä kriittisesti teologisia kysymyksiä merkitsee myös nykypäivän reformoiduille kutsua itsenäiseen ajatteluun.

 

Sveitsiläisen teoksen Die Reformierten: Suchbilder einer Identität teesi 6 hahmottaa reformoitua identiteettiä seuraavasti:

 

Läheisyys valistukseen ja kriittisyyteen

”Ajattele itse” tarkoittaa reformoiduille, että kukin muodostaa yhden oman äänen monien joukossa. Tällöin ei ole mahdollista antaa äitikirkon ajatella minun puolestani. Ei ole myöskään mahdollista pysyä erillään pahasta maailmasta. Jo 200 vuotta ennen valistusta ja modernia aikaa reformoidut painottivat, humanismiin liittyen, ihmisen täysi-ikäisyyttä. Itse ajattelemisen riskiin kuuluu eksakti tutkimus ja kriittinen teorianmuodostus. Reformoidut ovat osallistuneet Raamatun historiallis-kriittiseen tutkimuksen ja tulkinnan kehitykseen. Myös Raamatusta voidaan kriittisesti keskustella, niin kuin teologiasta ja uskosta. Jopa itse ajattelevan omaa ajattelua pitää tarkastella kriittisesti.

(Suom. Risto Saarinen ja Mika Aspinen; alla teesien 6, 29, 31, 12, 32, 35 suomennokset Risto Saarisen, teesin 23 Mika Aspisen ja teesin 24 molempien.)

Yllä oleva teesi on yksi esimerkki 2000-luvun keskieurooppalaisen reformoidun teologian keskustelunavauksesta. Teoksen nimi on hyvin vapaasti käännettynä ”Reformoitua identiteettiä etsimässä”. Kirja on kokoelma henkilökuvia, teemoja, keskustelupuheenvuoroja, ja sen loppuun on koottu täysin epäviralliset 43 teesiä, jotka yrittävät hahmottaa tiettyjä yhteisiä linjoja reformoidun maailman moninaisuudessa. Teoksen nimi on itsessään ohjelmallinen: reformoitu identiteetti ei ole jotakin annettua, valmista, uskonpuhdistusajan dokumenteista suoraan luettavissa – se muotoutuu jatkuvasti, sitä joudutaan yhä uudelleen etsimään. Reformoidut korostavat mielellään, että kirkkoa on aina uudistettava: ecclesia reformata semper reformanda.

Reformoitu on vapaa kaikesta, mihin Raamattu ei velvoita

Sekä luterilaisen että reformoidun uskonpuhdistuksen yhdeksi iskusanaksi muodostui ”yksin”: yksin Kristus (solus Christus), yksin uskosta (sola fide), yksin armosta (sola gratia), yksin Raamattu (sola scriptura). Näistä iskusanoista reformoiduille erityisen keskeinen on 1500-luvulta lähtien ollut ”yksin Raamattu”. Tähän iskusanaan sisältyy periaatteellinen kriittisyys kaikkia valtarakenteita, niin maallisia kuin kirkollisiakin kohtaan: kaikesta siitä, mistä Raamattu ei puhu, vallitsee vapaus, jota mitkään tavat tai perinteet eivät saa kahlita, sillä mikään inhimillinen ei ole pyhää eikä muuttamatonta.

 

Teesi 29. Tilan ja ajan maallistaminen

Ei ole pyhiä tiloja tai aikoja. Kirkkotila ei mitenkään eroa muista tiloista eikä sunnuntai arkipäivistä minkään pyhyyden perusteella. Ei ole mitään pyhyysasteen perusteella rakentuvaa tilan taikka ajan hierarkiaa. […] Kirkkovuosi on puhtaasti raamattuvuosi, se on vapaa kaikista pyhäinpäivistä, jotka vaatisivat kuuliaisuutta. Mikään ei ole pyhää, Hän yksin on pyhä.

Vapauden symboliksi voi tulla vaikkapa käristetty grillimakkara. Yksi varhaisimmista konkreettisista reformoiduista mielenosoituksista tapahtui maaliskuussa 1522, kun joukko Zwinglin kannattajia kokoontui Zürichissä Froschauerin kirjapainon kulmille syömään makkaraa, vaikka paastonaika oli jo alkanut. Makkaransyöjät perustelivat protestiaan sillä, että pakollinen 40 päivän paasto ennen pääsiäistä on pelkkä ihmisten keksimä määräys, jolle ei löydy taustoja Raamatusta.

Reformoidun mielestä luterilainen jumalanpalvelusuudistus jäi puolitiehen

Reformoidussa uskonpuhdistuksessa pyrkimyksenä oli koko uskon ja koko elämän reformaatio, joka olisi radikaalimpi ja ulottuisi pitemmälle kuin luterilainen suhteellisen maltillinen uudistusohjelma.

Ero näkyi erityisen havainnollisesti jumalanpalveluselämässä: Luterilainen messu säilytti runsaasti läntistä liturgista aineistoa ja poisti vain sen, minkä katsottiin hämärtävän Raamatun sisällöllistä ydintä, ihmisen pelastumista yksin Jumalan armosta. Reformoitu sanajumalanpalvelus sen sijaan poisti sangen radikaalisti sellaisia aineksia, joita pidettiin pelkkinä ihmissäädöksinä ilman Raamatun pohjaa – ja tämän seurauksena reformoitu jumalanpalvelus muodostui rakenteeltaan korostetun yksinkertaiseksi, saarnan saadessa keskeisen aseman.

 

Teesi 31. Sanajumalanpalvelus

[…] ”Jumalan sanan mukaan reformoitu kirkko” on sanan tulkinnan kirkko. Uskonnolliset intohimot sidotaan Sanaan, niin että ihannetapauksessa syntyy intohimoinen, hyvä saarna. Siinä yhdistyy merkityksen lukeminen, eksegeesi, varsinaiseen tulkintaan, homiletiikkaan. 

Kukaan toinen ei valitse raamatuntekstejä reformoidun puolesta

Kun Ulrich Zwingli aloitti Zürichin Grossmünster-kirkon pappina 1519, hän hylkäsi katolisen perikooppijärjestyksen ja alkoi saarnata evankeliumitekstejä luku luvulta, jatkuvan lukemisen (lectio continua) periaatteen mukaisesti. Hän halusi nostaa esille Raamattua monipuolisemmin kuin mihin hän koki tiukan kirkkovuosijärjestelmän antavan mahdollisuuksia. Tämä käytäntö on jäänyt elämään reformoiduissa kirkoissa myöhemminkin. Esimerkiksi Sveitsin reformoidut kirkkojärjestykset (jotka vaihtelevat eri kantoneissa) säätävät yleensä nimenomaisesti, että saarnatekstin valinta on vapaa ja jää siten saarnaajan vastuulle. Ranskankielisiä kantoneita varten on olemassa kirkkokäsikirja Liturgie I–II, joka sisältää tekstejä ja rukouksia kullekin kirkkovuoden pyhäpäivälle, mutta – tyypilliseen sveitsiläiseen reformoituun tapaan! – sen käyttäminen on vapaaehtoista: kysymyksessä ei ole velvoittava dokumentti, vaan virikekokoelma paikallisseurakunnan itsenäisen teologisen ja hengellisen toiminnan tueksi.

 

Teesi 23. Saarnatekstit lectio continua -järjestelmänä

Reformoidut eivät tunne perikooppijärjestystä. Ei ole mitään komissiota, joka kokoaisi jokaista sunnuntaita varten raamatuntekstejä temaattisen yhteenkuuluvuuden perusteella – päättäen samalla, mikä olisi tärkeää tai vähemmän tärkeää, sopivaa tai epäsopivaa. Reformoitu tapa on saarnata ”läpi” kokonaisia Raamatun kirjoja tai kirjallisia kokonaisuuksia.

 ”Yksin Raamattu” (sola scriptura) -periaate tarkoittaa samalla: ”koko Raamattu” (tota scriptura). Tämä ei tarkoita ristiriitoja harmonisoivaa raamattufundamentalismia eikä edes raamattukonservatiivisuutta vaan päinvastoin tilan antamista Raamatun moninaisille, keskenään ristiriitaisille äänenpainoille. Siksi reformoidun teologian suhtautuminen historiallis-kriittiseen ja muuhun tieteelliseen raamatuntutkimukseen on ollut viime vuosisatoina yleensä varsin luontevaa, mutkatonta ja arvostavaa.

Reformoitu teologia vierastaa luterilaisuudelle tunnusomaista ”kaanon kaanonissa” ‑ajattelua, jossa rakennetaan ikään kuin Raamatun sisäistä hierarkiaa tulkitsemalla tietyt Raamatun tekstit keskeisemmiksi kuin toiset (klassisena luterilaisena mittapuuna sen arviointi, missä määrin tekstit ”ajavat”, s.o. pitävät esillä Kristusta). Reformoidun tota scriptura ‑ajattelutavan taustalla on luottamus siihen, että yksilö – osana yhteisöä – pystyy itse lukemaan, ymmärtämään ja tulkitsemaan Raamattua ja kehittymään sen tuntemisessa ja kriittisessä soveltamisessa.

 

Teesi 24. Molempien testamenttien samanveroisuus

Luterilainen reformaatio painotti erityisesti paavalilaisen teologian uudelleen löytämistä ja siksi vanhurskauttamisoppia. Tässä on se vaara, että ”muu Raamattu” luetaan paavalilaisten silmälasien lävitse. Reformoidut ovat saaneet Lutherilta vanhurskauttamisopin, mutta siinä ei nähdä ”sanaa Sanassa”, vaan ”sana sanojen joukossa”. Liittoajattelu ja Jumalan kansan historia ovat reformoiduille yhtä tärkeitä. Raamatun sanat eivät ylipäätään järjesty hierarkkisella tavalla. Uusi testamentti ei ole ymmärrettävissä ilman Vanhaa, eikä Vanha testamentti ole pelastettavissa (nicht zu retten) ilman Uutta.

Reformoitu on allerginen hierarkioita kohtaan

Saarnatekstin valinnan vapaus heijastaa laajemminkin reformoitua kirkkokäsitystä. Hierarkkiset rakenteet pyritään pitämään mahdollisimman matalina. Mikään rakenne ei ole jumalallinen säätämys vaan pelkkä tarkoituksenmukaisuuskysymys.

 

Teesi 12. Demokraattiset periaatteet

Jumalan edessä kaikki ovat tasa-arvoisia. Reformoidut eivät ole keksineet demokratiaa, mutta he ovat edistäneet sen nykyaikaista toteutusta. Voimakkaasti reformoiduissa yhteiskunnissa ja valtioissa tämä näkyy perustuslaeissa ja lainsäädännössä.

Teesi 32. Ei pappiskirkkoa

[…] Reformoitu kirkko ei ole piispallinen eikä papillinen, vaan se rakentuu kansankirkkona ”alhaalta käsin ylös”.

Tällä hierarkiakriittisyydellä on taustansa jo Raamatussa: Zwinglille ja Calvinille Vanhan testamentin profeetat ovat esikuvallisia hahmoja siinä, kuinka he korostavat yksin Jumalan suuruutta ja samalla kritisoivat tämän maailman valtakeskittymiä. Kuninkaat ja papit, siis VT:n ajan keskeisimmät auktoriteetit, saavat kuulla kunniansa silloin, kun he pyrkivät väärällä tavalla korostamaan omaa valtaansa. Profeettojen esikuvaa seuraten myös reformoituun saarnaan kuuluu profeetallinen ja kriittinen painotus silloin, kun Jumalan yksinomainen kunnia on uhattuna.

 

Sellainen henki on Jumalasta, joka antaa kunnian yksin Jumalalle. Kääntäen: sellainen henki ei ole Jumalasta, joka antaa luodulle sen kunnian, joka kuuluu vain Jumalalle (vrt. Room. 1:25).
(Zwingli: Kommentar über die wahre und falsche Religion) 

Vanhan testamentin kuvakielto on edelleen ajankohtainen

Reformoidut numeroivat kymmenen käskyä juutalaista perinnettä seuraten: ensimmäinen käsky on ”Älä pidä muita jumalia”, toinen käsky on ”Älä tee itsellesi mitään jumalankuvaa”. Tämä numerointi korostaa kuvakieltoa voimakkaammin kuin katolilais-luterilainen laskutapa.

Jean Calvinin laatima Geneven katekismus (1542) selittää kuvakieltoa seuraavasti:

 

Kuvista ja niiden palvomisesta

144. Haluaako hän kokonaan kieltää tekemästä mitään kuvaa?

Ei, mutta hän kieltää tekemästä mitään kuvaa Jumalan kuvaamiseksi tai palvomiseksi.

145. Miksi hän ei lainkaan salli esittää Jumalaa näkyvästi?

Koska hänellä, ikuisella Hengellä, käsittämättömällä, ei ole mitään samankaltaisuutta ruumiillisen, kuolleen, turmeltuneen ja näkyvän esineen kanssa.

146. Tarkoitat siis, että halu kuvata hänet loukkaa hänen majesteettiaan.

Niin.

147. Millainen palvonta tässä tuomitaan?

Asettautuminen kuvan eteen rukoilemista varten, polvistuminen sen edessä tai muunlainen kunnioituksen osoittaminen ikään kuin Jumala näyttäytyisi meille siinä.

148. Ei kuitenkaan pidä käsittää, että kaikki kuvanveisto tai maalaustaide olisi yleisesti kiellettyä, vaan pelkästään kaikki kuvat, jotka on tehty Jumalan palvelemiseksi tai kunnioittamiseksi näkyvissä asioissa tai sitten väärinkäytettäviksi millaiseen kuvienpalvontaan tahansa.

(Suom. Kalle Elonheimo, teoksessa Reformaation tunnustukset, 2009)

Kuvakiellolla oli tunnetusti varjopuolensa kuvainraastamisen muodossa. Nykyisin kuvakiellon pysyvä merkitys nähdään yleensä metaforisemmalla tasolla: reformoituun teologiaan kuuluu kriittinen suhtautuminen kaikkia sellaisia kuvia (myös kieli- ja mielikuvia) kohtaan, joilla yritetään kuvata Jumalaa. Tämä ei tarkoita kuvattomuutta vaan sen jatkuvaa mieleenpalauttamista, ettei mikään inhimillinen esitystapa, sen paremmin kuvallinen kuin sanallinenkaan, kykene kuvaamaan Jumalaa ”oikein”, koska äärellinen ei voi käsittää ääretöntä (finitum non capax infiniti):

 

Teesi 35. Avoimet ja kontekstuaaliset tunnustukset

Ei ole olemassa mitään reformoituna olemisen normatiivista ihannetilaa yksilönä taikka kirkkona. Ei ole olemassa aikaa, jolloin päämäärä olisi tavoitettu ja paras tila saavutettu. Reformoituja voidaan tehdä paremmiksi (Die Reformierten sind verbesserlich). He elävät uskoaan mahdollisimman tietoisena oman aikansa kontekstista ja historian avoimuudesta. Jokaisen sukupolven täytyy näistä lähtökodista käsin määritellä omaa uskoaan. Reformoidut tunnustukset ovat tässä mielessä avoimia. Ne määrittelevät uskoa oman aikansa valossa. Jokaiselle sukupolvelle kasvaa oma ”Book of Confessions”. Kerran opittujen muotoilujen ajatukseton toisto on ristiriidassa historian avoimuuden kanssa. Kaikista tunnustuksista luopuminen taas poistaisi vastuullisen suhtautumisen ajan omaan ympäristöön.

 

Tämän vuoksi mikään kristillinen oppi ei voi olla ”lopullinen”, vaan kaikki oppilauseet jäävät välttämättä vajavaisiksi likiarvoiksi – ja samalla välitilinpäätöksiksi, jotka ovat avoimia jatkokeskustelulle.

Kirjoittaja Mika Aspinen on raamattuteologian kouluttaja Kirkon koulutuskeskuksessa Järvenpäässä. Hänellä on pappisoikeudet sekä Suomen ev.lut. että Sveitsin ev.ref. kirkossa.

 

Kirjallisuutta

Ahvio, Juha: Heidelbergin katekismus: Historiallinen ja teologinen johdanto reformoituun uskonoppiin sekä katekismuksen tekstin käännös. STKSJ 262. Helsinki, 2009.

Krieg, Matthias & Zangger-Derron, Gabrielle (hrsg.): Die Reformierten: Suchbilder einer Identität. Zürich: Theologischer Verlag, 2002.

Metso, Pekka & Ryökäs, Esko (toim.): Kirkkotiedon  kirja: ekumeeninen johdatus kirkkojen oppiin ja elämään. Helsinki: Kirjapaja, 2005.

Saarinen, Risto (toim.): Reformaation tunnustukset. STKSJ 264. Helsinki, 2009.

Salminen, Joona (toim.): Reformaatio: Henkilökuvia ja tutkimussuuntia. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran ja Suomen kirkkohistoriallisen seuran yhteisessä symposiumissa marraskuussa 2007 pidetyt esitelmät. STKSJ 257 / SKHST 208. Helsinki, 2008.

Verkkoaineistoja

www.leuenberg.net: Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisön kotisivu (saksa, englanti, ranska).

www.reformedchurches.org: Reformoitujen kirkkojen maailmanyhteisön kotisivu (World Communion of Reformed Churches).

www.reformiert-online.net: Tietopankki: reformoitua teologiaa käsitteleviä dokumentteja neljällä kielellä (saksa, englanti, ranska, espanja).