Reformoidut Yhdysvaltain yhteiskuntaelämässä
Reformoidun kristillisyyden yhteiskunnallinen vaikutus ei missään muualla ole ollut yhtä pitkäaikaista, monitahoista ja laaja-alaista kuin Yhdysvalloissa. Sille ominaiset maailmanhahmottamisen tavat sekä politiikan- ja kulttuurinteon käytänteet ovat aina jäsentäneet amerikkalaista tilaa. Näin on ollut siitäkin huolimatta, että Yhdysvaltain suuret reformoidut kirkkokunnat – presbyteerit, kongregationalistit ja hollantilaiset reformoidut – menettivät määrällisen valta-asemansa jo ennen 1800-luvun puoliväliä ja ovat sittemmin jakautuneet lukuisiin toisilleen vihamielisiin ryhmittymiin. Niiden on kuitenkin onnistunut säilyttää asemansa sikäläisen protestantismin kiistämättömänä älyllisenä keskuksena ja ylläpitää poliittista vaikutusvaltaansa myös maallisissa eliitti-instituutioissa. Sen paremmin Yhdysvaltain historiaa kuin nykypäivää ei voi kunnolla käsittää ymmärtämättä reformoidun tradition kaikenkattavaa, joskin yleisluonteista vaikutusta.
Puritanismin perintö
Siirtomaa-ajalla ja itsenäisten Yhdysvaltain historian ensimmäisinä vuosikymmeninä reformoitu kristillisyys hallitsi kaikkea uskonnollista ja poliittis-kulttuurista elämää. Siirtokunnista suurimman osan olivat perustaneet Euroopasta saapuneet puritaanit, ja useimmat näkivät itsensä nimenomaan reformoituina kristillisinä yhteisöinä, joiden olemassaolon tarkoitus oli Luoja-Jumalasta todistaminen, Raamatun ohjeiden mukaan eläminen ja kaikkien elämänalojen vähittäinen valtaaminen. Tehtävässä onnistumisen katsottiin kiirehtivän Kristuksen toista tulemista.
Jopa kahdeksan kymmenestä 1700-luvun lopun siirtokuntalaisesta tunnusti reformoitua uskoa. Yli kaksikymmentä prosenttia oli kongregationalisteja ja miltei yhtä moni presbyteerejä. Myös suuri osa kahdesta seuraavaksi suurimmasta uskonyhteisöstä – baptisteista sekä episkopaaleista – omaksui jo varhain reformoitujen tunnustuskirjojen mukaisen opin.
Tällainen reformoitujen määrällinen ylivalta muokkasi vääjäämättömästi koko Yhdysvaltain yhteiskuntaelämän. Aina 1800-luvun lopulle asti suurin osa kouluista ja yliopistoista oli reformoitujen kirkkokuntien hallinnassa, suuri osa köyhäinhuollosta ja uskonnollista kirjallisuutta tuottavista kustantamoista. Näistä instituutioista kutakin käytettiin reformoidun yhteiskunta-ajattelun aktiiviseen levittämiseen.
Yritys onnistui, ja koko amerikkalaisuuden ajatusta tulivat jäsentämään ne opit omasta maasta Jumalan valitsemana Uutena Jerusalemina, jotka puritaanit olivat alunperin soveltaneet ainoastaan omiin yhteisöihinsä. Näiden oppien mukaan Yhdysvaltain pelastushistoriallinen tehtävä oli Pohjois-Amerikan kristillistäminen ja sen jälkeen koko muun maailman muuttaminen kaltaisekseen. Jo 1800-luvulla täysin maallistuneetkin amerikkalaiset omaksuivat jonkin version tästä reformoidusta ajatuksesta, ja siitä tuli amerikkalaisuuden ydin.
Määrällisen enemmistöasemansa reformoidut menettivät (metodisteille) 1830-luvun suurissa herätysaalloissa, ja koko Yhdysvallat muuttui uskonnollisesti entistä moniarvoisemmaksi saman vuosisadan puolenvälin jälkeen, kun uusi siirtolaisuus toi maahan suuria määriä luterilaisia, katolilaisia ja juutalaisia. Tullakseen hyväksytyiksi myös nämä tulokkaat joutuivat kuitenkin mukautumaan reformoidun yhteiskunta- ja uskonkäsitysten pysyvästi syövyttämiin poliittisiin ja kulttuurisiin käytäntöihin.
Fundamentalisteja ja modernisteja
Reformoitujen poikkeuksellinen vaikutusvalta ei kadonnut edes siihen raastavaan teologiseen kiistelyyn uskon suhteesta moderniin maalliseen tieteeseen, joka 1800-luvun lopulla alkoi nimenomaan heidän parissaan. Seuraavien parin vuosikymmenen kuluessa tämä kiista jakoi fundamentalisteihin ja modernisteihin paitsi heidän omat kirkkonsa, myös useimmat muut. Tuolloin alkanut kirkollis-teologinen kahtiajako on jatkunut Yhdysvalloissa aina nykypäiviin asti.
Vanhat presbyteeri- ja kongregationalistikirkot päätyivät niiden valtaan, jotka olivat omaksuneet historiallis-kriittisen raamatuntulkinnan ja halusivat korostaa ennen muuta tämänpuoleista, valtiollisesti tehtyä yhteiskunnallista muutostyötä. Opillisesti konservatiivisemmat fundamentalistit (ja heidän paristaan 1940-luvulla kehittynyt ns. evankelikaalinen liike) perustivat joukon rinnakkaisia kirkkokuntia, joille tärkeämpää oli Raamatun erehtymättömyyden puolustus, evankeliointi ja yksilön kääntymyksestä kumpuava omaehtoinen muutostyö.
Rajalinjan vanhoilliselle puolelle kuuluivat Orthodox Presbyterian-, Reformed Presbyterian- ja Bible Presbyterian -kirkot sekä useita pienempiä ryhmiä yhdistänyt Prebyterian Church in America (PCA), samoin hollantilaistaustaisten konservatiivien Christian Reformed Church. Teologisten liberaalien haltuun päätyivät suuremmat, niin sanotut päälinjan kirkot – Presbyterian Church in the USA (PCUSA), Reformed Church in America (RCA) sekä vanha kongregationalistikirkko, joka nykyään tunnetaan nimellä United Church of Christ (UCC).
Aina toiseen maailmansotaan jakolinjan fundamentalistinen puoli pidättäytyi lähes kaikesta suorasta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja (perin epä-reformoidulla tavalla) eristäytyi omiin rinnakkaisiin, separatistisiin instituutioihinsa. Rintamalinjojen kummallakin puolella oltiin silti yhtä mieltä siitä, että ainoaa oikeaa uskontulkintaa oli reformoitu käsitys kaikkien elämänalojen alisteisuudesta Jumalalle. Erimielisyyttä oli lähinnä siitä, tuliko kirkon suuntautua rakenteellisen yhteiskunnallis-taloudellisen muutoksen vaiko yksilötason kääntymyksen ja moraalin tavoitteluun.
Uuskalvinismin vaikutus
Sitten kahtiajaon alun vanhoillisten reformoitujen ryhmien yhteiskunta-ajattelua ovat jäsentäneet alunperin Euroopasta omaksutut, uuskalvinismina tunnetut vaikutteet. Kyseessä on Hollannin pääministerinä 1900-luvun alussa toimineeseen Abraham Kuyperiin liittynyt teologinen, kirkollinen ja poliittinen uudistusliike, joka läntisessä ja Keski-Euroopassa synnytti täkäläiset kristillis-demokraattiset puolueet.
Yhdysvaltalaiset fundamentalistiset ja evankelikaaliset reformoidut lainasivat uuskalvinismilta ns. alueitsenäisyyden opin (sovereniteit in eigen sfeer, engl. sphere sovereignty). Tämän mukaan kaikkien elämänalojen yhtäläistä alisteisuutta Jumalalle oli tarkkaan vartioitava varsinkin siinä 1900-luvun tilanteessa, jossa eri maallistuneet poliittiset ideologiat ja niihin uskoneet (ennen muuta sosiaalidemokraattiset) eliitit pyrkivät rakentamaan vahvaa sosiaalipoliittisesti toimeliasta, keskitettyä ja pakottavaa valtiovaltaa. Tätä pyrkimystä tuki myös reformoitujen kirkkojen vasemmisto, mutta vanhoilliset pitivät sitä uhkana kirkon, uskon ja yksilönvapaudelle.
Uuskalvinismin innoittamana Yhdysvaltain vanhoilliset reformoidut kävivät jo aivan 1900-luvun alussa vastarintaan, joka piti heidät vihamielisinä kaikille yrityksille vahvistaa maansa valtiovaltaa. Tätä kautta heistä tuli paitsi vapaan markkinatalouden näkyviä teologisia puolustajia, myös hyvinvointivaltion kriitikkoja ja kylmää sotaa ahkerasti käyneitä antikommunisteja.
Vasta evankelikaalien järjestäytyminen 1940-luvulla palautti näin ajatelleet reformoidut konservatiivit maansa yhteiskuntakeskustelun valtavirtaan. Siitä lähtien heidän yhteiskunta-ajattelunsa on saanut lukumääräänsä nähden suhteettoman suurta palstatilaa evankelikaalien vaikutusvaltaisissa aikakausjulkaisuissa Christianity Today ja World ja vaikuttanut varsinkin republikaanisen puolueen kantoihin ja politiikkaan.
Uuskalvinismin vaikutus on selvästi nähtävissä 1970-luvun lopulla alkaneen Yhdysvaltain kristillisen (uus)oikeiston esiinmarssissa. Edellä mainittujen hankkeiden lisäksi tämän ohjelmistoon on kuulunut moraalilainsäädäntö ja uskonnollisen itseilmaisun vapauden puolustaminen maallisen valtiovallan uhkia vastaan. Sellaiset tärkeät reformoidut tutkimuslaitokset kuten James Skillenin Center for Public Justice ovat myös kuuluneet presidentti George W. Bushin käynnistämän, sosiaalihuoltoa valtiolta eri uskonyhteisöille siirtäneen, ns. uskonto- ja yhteisöpohjaisen aloitteen tärkeimpiin kehittäjiin.
Kaikkein radikaaleimmissa versioissaan uuskalvinistinen alueitsenäisyyden ajatus näkyy reformoidun yhteisön äärilaidalla vaikuttavassa niin sanotussa dominionistisessa teologiassa (dominion theology, myös Christian Reconstructionism). Tämä Rousas J. Rushdoonyn kehittelemä reformoitu suuntaus pitää kaikkia Vanhan testamentin lakeja yhä kirjaimellisen lainvoimaisina (ja ainoina sallittuina lakeina) ja pyrkii vähittäin valtaamaan yhteiskuntainstituutiot näin ajattelevien haltuun. Dominioteologialla on ollut huomattavaakin välillistä vaikutusta kristillisen uusoikeiston ajatteluun myös reformoitujen tunnustuskuntien ulkopuolella.
Reformoitu keskusta ja vasemmisto
Myös Yhdysvaltain reformoidut kirkot ovat 1960-luvun suuren kulttuurimurroksen jälkeen ottaneet hyvin aktiivisesti osaa niin sanottuihin kulttuurisotiin, joissa uskovaiset ja maallistuneet ovat taistelleet oikeudesta määrittää amerikkalaisuuden ajatus ja hallita maansa yhteiskuntainstituutioita. Näiden kulttuurisotien aikana on käynyt ilmeiseksi, että nyky-Yhdysvaltain liberaalit reformoidut ovat erkaantuneet perin kauas esi-isiensä uskonkäsityksistä. Heistä useimmat ovat valinneet maallisten kulttuurisotureiden puolen ja näiden lailla vastustavat kristilliselle oikeistolle tyypillistä uskontopohjaista politiikantekoa.
Selkeimmin erkaantuminen näkyy UCC-kirkon (entisten kongregationalistien) kohdalla. Puritaanien seurakunnat olivat juuri tämän kirkon perustajia, mutta sitten nimenvaihdoksen vuonna 1959 UCC on keskittynyt taistelemaan aborttioikeuden, seksuaalisen tasavertaisuuden, ympäristönsuojelun ja alati vahvemman valtiollisen sosiaalihuollon puolesta. Vuonna 2005 UCC hyväksyi uuden tunnustuskirjan, jossa ei enää edellytetä uskoa Jeesukseen Jumalan Poikana ja Pelastajana.
Muutos on ollut niin valtaisa, että fundamentalistit ja evankelikaalit eivät enää pidä UCC:tä sen paremmin reformoituna kuin kristillisenäkään kirkkona. Itse se näkee ohjelmistonsa reformoidun uskon ainoana oikeana, modernina sovelluksena. UCC:n kyky saada aikaan konkreettista poliittista tulosta on pitkään ollut vähäistä, mutta 2000-luvulla se on taas saanut osakseen huomattavaa huomiota – ei vähiten siksi, että sen jäseniin kuuluu presidentti Barack Obama.
Selvästi vaikutusvaltaisempia ovat kulttuurisotien aikakaudella olleet Stephen V. Monsman ja RCA-kirkkoa vuodesta 1994 johtaneen Wes Granberg-Michaelsonin kaltaiset keskustalaista reformoitua oppia edustavat teologit. Näiden ja kaltaistensa ajattelussa on korostunut kokonaisvaltainen ote, jossa etsitään uudenlaista valtion ja kolmannen sektorin kumppanuutta muun muassa sosiaali- ja ympäristöpolitiikassa, mutta linjataan myös arvokonservatiivisia kantoja monissa aikamme kiistanalaisissa moraalikysymyksissä. Vakaumus reformoidusti uskovien velvoitteesta vallata kaikki elämänalat on heillekin vakio.
Kaiken kaikkiaan on selvää, että 2000-luvun alussa selvässä nousussa oleva, pitkään vailla vaikutusvaltaa ollut uskonnollinen uusvasemmisto on aivan yhtä monin tavoin reformoidun maailman- ja uskonkäsityksen tuote kuin kristillinen oikeistokin. Tämän ryhmittymän tulevasta vaikutusvallasta on olemassa perusteltuja epäilyjä, sillä ne teologisesti liberaalit päälinjan kirkot, joihin se tukeutuu, ovat aina 1960-luvulta lähtien menettäneet jäseniä tasaisesti.
Kirjoittaja Markku Ruotsila, PhD, on Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa sekä Yhdysvaltain ja Ison-Britannian historian dosentti Tampereen yliopistossa
Kirjallisuutta
Daly, Lew: God’s Economy: Faith-Based Initiatives and the Caring State. Chicago: University of Chicago Press 2009.
Hart, D.G. & John R. Muether: Seeking a Better Country: 300 Years of American Presbyterianism. Phillipsburg: P & R Publishing 2007.
Johnson, Daniel L. & Charles Hambrick-Stowe (toim.): Theology and Identity: Traditions, Movements and Polity in the United Church of Christ. New York: Pilgrim Press 1990.
Mead, Frank S. & Samuel S. Hill (toim.): Handbook of Denominations in the United States. 9. painos. Nashville: Abingdon Press 1990.
Monsma, Stephen V.: Healing for a Broken World: Christian Perspectives on Public Policy. Wheaton: Crossway Books 2008.
Ruotsila, Markku: Yhdysvaltain kristillinen oikeisto. Helsinki: Gaudeamus 2008.
Wells, David F. (toim.): Reformed Theology in America: A History of Its Modern Development. Grand Rapids: Baker Books 1997.
Skillen, James W. & Rockne M. McCarthy: Political Order and the Plural Structure of Society. Atlanta: Scholars Press 1991.
Utter, Glenn: Mainline Christians and U.S. Public Policy. Santa Barbara: ABC-Clio 2007.
Worthen, Molly: ‘The Chalcedon Problem: Rousas John Rushdoony and the Origins of Christian Reconstructionism’, Church History 77, 2008, 399–437.