Reformaation teologiset pääsuuntaukset

Kaarlo Arffman

 

Kaarlo Arffman
Kaarlo Arffman

Euroopassa elettiin 1500-luvulla uusien ajatusten ja vaatimusten aikaa. Kehittyvä talouselämä ja ruhtinaiden hallinto kaipasivat korkean moraalin sisäistäneitä ihmisiä. Kaupunkien raateja painoi myös kysymys, miten kerjäämisen ongelma ratkaistaisiin. Oppineisiin piireihin levisi platonilaiseen perinteeseen pohjautuva ajattelutapa, jonka mukaan todellinen uskonto oli henkistä kanssakäymistä Jumalan kanssa. Millään aineelliseen maailmaan kuuluvalla ei ollut siinä merkitystä. Kaiken lisäksi katolinen usko oli saanut ahdistavia piirteitä, jotka liittyivät varsinkin kiirastuleen.Reformaatio oli joukko erilaisia vastauksia näihin kysymyksiin. Tapahtumien vyöry alkoi aneista syntyneestä kiistasta, mutta kiistan keskukseen nousi pian kysymys siitä, miten kirkon oppi määräytyi. Wittenbergin yliopiston professori Martti Luther (1483–1546) esitti seuraavien vuosien kuluessa uuden käsityksen, jonka mukaan Jumala oli ilmoittanut totuuden sanassaan. Sen sijaan kirkon johtajien, jopa kaikkien piispojen muodostaman yleisen kirkolliskokouksenkin yksittäiset päätökset voivat olla vääriä. Tästä vakuuttuneena Luther kieltäytyi tottelemasta paavia ja puolusti kantaansa vetoamalla Raamattuun. Siinä kuuluva Jumalan sana oli varma ja selvä.

Lutherin rohkeuden toinen lähde oli hänen uskonsa maailmanlopun läheisyyteen. Kun paavi talvella 1521 erotti Lutherin kannattajineen katolisesta kirkosta, tämä leimasi paavin Raamatussa ennustetuksi antikristukseksi, jonka avulla paholainen yritti tuhota oikean kristinuskon. Kristus saapuisi kuitenkin aivan pian kukistamaan antikristuksen. Sen jälkeen Jumala loisi uudet taivaat ja uuden maan.

Oikea kristinusko?

Mitä oikea kristinusko sitten oli?  Aikaisemmin usko oli nähty koko elämän kestävänä pyhiinvaelluksena, joka lopulta päättyisi Jumalan kasvojen näkemiseen. Ennen sitä pelastuvan ihmisen oli kuitenkin pyhityttävä: Jumalan luomistyön oli toteuduttava täydellisesti hänen kohdallaan. Koska muutos oli kuoleman hetkellä miltei kaikkien kohdalla vielä kesken, Jumala veisi sen päätökseen kuoleman jälkeen. Tätä kutsuttiin kiirastuleksi. Myöhäiskeskiajalla siitä oli tullut yhä keskeisempi osa kristillistä ajatusmaailmaa. Monet pelkäsivät kiirastulta ja miettivät, miten he ja heidän jo kuolleet omaisensa voisivat selvitä siitä mahdollisimman vähällä.

Luther näki oikean uskon aivan toisella tavalla. Selvimmin tämä näkyy vuonna 1520 ilmestyneessä pienessä kirjasessa Kristityn vapaudesta. Lutherin mukaan koko ajatus kristinuskosta tienä oli hylättävä ja sen tilalle oli otettava kuva ihmisestä rukoilemassa Kristuksen ristin juurella. Ihminen saattoi päästä elämässään vain tälle paikalle. Siinä hän saattoi tehdä vaihtokaupan: antaa Kristukselle kaikki syntinsä ja saada tältä kaiken tarvitsemansa. Siksi ihminen saattoi jättää itsensä ja tulevaisuutta koskevat pelkonsa Kristuksen huoleksi. Kristus asuisi hänen sydämessään ja vaikuttaisi Jumalan kasvojen näkemiseen tarvittavan muutoksen. Ihminen vapautuisi huolehtimasta itsestään ja voisi sen sijaan ruveta huolehtimaan toisista. Luther uskoi, että Kristuksen paluun lähestyessä tämän oikean uskon hedelmät puhkeaisivat näkyviin: ihmiset alkaisivat lahjoittaa seurakunnille niin paljon varoja, että kenenkään ei tarvitsisi enää kerjätä. Lutherille tällä oli erittäin suuri merkitys myös siksi, että hänen sanansa eivät näin jäisi pelkiksi väitteiksi, vaan niiden voima näkyisi käytännössä ja johtaisi siihen, että hän saisi tukea raadeilta ja ruhtinailta.

Tämä usko levisi 1520-luvun alkuvuosina Baltiaan ja Pohjoismaihin saakka. Näin syntynyt evankelinen liike ajautui kuitenkin jo vuosina 1524–1525 kriisiin. Kristus ei palannut. Ihmisten elämässä ei tapahtunutkaan sellaista muutosta kuin oli odotettu. Tämän vuoksi Lutherin rinnalle alkoi nousta toisia opettajia, jotka uskoivat löytäneensä paremmat vastaukset.

Evankelisen liikkeen hajaannus

Saksissa pappina toimineen Thomas Müntzerin mielestä ongelmat johtuivat siitä, että Luther oli tulkinnut aikaa väärin. Edessä ei ollut Kristuksen paluu vaan Raamatussa luvatun tuhatvuotisen valtakunnan alku. Kristus palaisi vasta tämän ihmiskunnan onnen ajan jälkeen. Tuhatvuotinen valtakunta alkaisi, kun uskovat, oikeudenmukaisuuteen pyrkivät ihmiset nousisivat kapinaan ja kukistaisivat Jumalan avulla väärän järjestyksen.

Tähän luottaen Müntzer antoi tukensa keväällä 1525 puhjenneelle Thüringenin kapinalle, joka oli osa suurta talonpoikien ja kaupunkien rahvaan kapinaliikettä. Ruhtinaat kuitenkin kukistivat kapinan kovin ottein. Luther tuki heitä ja julisti perinteiseen tapaan, että esivaltaa vastaa nouseminen oli kapina Jumalaa vastaan. Tämä ratkaisu vaikutti syvästi luterilaisuuden luonteeseen: luterilaiset teologit liittoutuivat ruhtinaiden ja hallitsijoiden kanssa. Heistä tuli luterilaisuuden toteuttajia.

Toisenlaisen ratkaisun esitti Sveitsistä levinnyt kastajaliike. Sen mielestä oikean uskon voima puhkeaisi näkyviin, jos seurakunnan jäseniksi otettaisiin vain tietoisesti uskovia ja sen tunnustavia ihmisiä. Kastajien mielestä tämä oli ollut kirkon alkuperäinen käytäntö vuosisatojen ajan. Luther samoin kuin muutkin reformaattorit torjuivat jyrkästi tällaisen käsityksen, ja ruhtinaat koettivat tukahduttaa kastajaliikkeen kuolemantuomioiden avulla.

Vainottujen toisinajattelijoiden pariin levisi myös spiritualistia ja rationalistisia ajatuksia. Spiritualistit katsoivat platonilaiseen perinteeseen nojautuen, että millään aineellisella ja näkyvällä ei ollut uskossa merkitystä. Tämän vuoksi esimerkiksi sakramentit olivat tarpeettomia. Rationalistien mielestä Raamattu oli ymmärrettävä järjen avulla. Vaikka nämä virtaukset jäivätkin marginaaliin, niillä on ollut pietismistä ja valistuksesta lähtien valtava vaikutus länsimaiseen ajatteluun.

Vielä vakavampaa oli, että Luther riitaantui 1520-luvun puolivälissä myös Sveitsin evankelisen liikkeen johtajien kanssa. Merkittävin heistä oli Zürichin evankelisten johtaja Ulrich Zwingli. Hänkin ymmärsi tilanteen toisin kuin Luther. Zwinglin mielestä kaikkien evankelisten olisi pitänyt liittyä yhteen ja reformoida kirkko tarvittaessa vaikka asevoimaan nojautuen.

Lisäksi oli muitakin eroja. Zwingli oli lähellä spiritualistista ajattelutapaa eikä antanut siksi sakramenteille samanlaista pelastavaa merkitystä kuin Luther. Lisäksi hän katsoi keskiajan teologisen valtavirran tavoin, että uskon oli oltava sopusoinnussa järjen kanssa. Luther taas oli saanut toisenlaisen koulutuksen ja katsoi, että usko saattoi tuntua ihmisistä myös järjettömältä. Tämä ero tuli näkyviin varsinkin siinä, miten ehtoollinen oli ymmärrettävä: Lutherin mielestä ehtoollisaineet olivat ylijärjellisellä tavalla Kristuksen ruumis ja veri. Zwinglille taas ne olivat sitä vain uskovan mielessä. Sovintoa yritettiin löytää Marburgissa syksyllä 1529 pidetyssä neuvottelussa, mutta yksimielisyyttä ehtoollisen ymmärtämisestä ei löytynyt.

Kaksi vuotta myöhemmin Zürich kärsi tappion uskon vuoksi syttyneessä sodassa. Myös Zwingli jäi kaatuneena taistelukentälle, ja zwingliläisyyden leviäminen pysähtyi. Etelä-Saksan evankeliset lähentyivät luterilaisia ja pääsivät vuonna 1536 sovintoon heidän kanssaan. Myös useimmat Pohjois-Saksan ruhtinaat omaksuivat luterilaisuuden, koska se vastasi heidän etujaan. Näin he saivat oman alueensa kirkon johtoonsa ja kykenivät sen avulla lujittamaan ja yhtenäistämään ruhtinaskuntiaan (ns. cuius regio, eius religio -periaate). Ruhtinaiden tuen varassa luterilaisuus puolestaan pystyi vakiintumaan ja pitämään puoliaan paavia ja keisaria vastaan.

Samaan aikaan luterilaisuus joutui uusien kysymysten eteen. Raamattuun vetoaminen ei toiminut kilpailevia reformaattoreita vastaan yhtä tehokkaana aseena kuin paavia vastaan. Hehän myös perustelivat uusia näkemyksiään Raamatulla. Luther joutui siksi selittämään, miten Raamattua oli tulkittava. Tärkeintä oli ymmärtää se Kristuksen sovitustyöstä käsin. Lisäksi myös Jumalan sanan vaikutus historiassa ja siitä seuraavat johtopäätökset oli otettava huomioon. Jos kirkko oli aina ja kaikkialla opettanut ja toiminut jollakin tavalla, tällainen vaikutus oli samanlaista Jumalan sanaa kuin Raamatun tekstikin. Samanlainen arvovalta oli myös Raamatun tekstistä suoraan ja vääjäämättä seuraavilla johtopäätöksillä. Näillä perusteilla luterilaiset katsoivat pystyvänsä torjumaan esimerkiksi kastajaliikkeen vaatimuksen lapsikasteesta luopumisesta.

Myös kysymys oikean uskon ja elämän suhteesta nousi ongelmaksi. Seurakuntapapit ja opettajat joutuivat kysymään, riittikö ihmiselle pelkkä usko ja kaiken jättäminen Kristuksen varaan. Eikö tahdolla tosiaankaan ollut uskossa mitään osaa? Eikö pappi saanut vedota seurakuntalaistensa tahtoon ja kehottaa tai suorastaan vaatia heitä elämään oikein?

Nämä kysymykset nousivat esiin myös katolisen kirkon ja luterilaisten neuvotteluissa Augsburgin valtiopäivillä 1530 sekä 1530- ja 1540-luvun taitteessa. Neuvottelijat (luterilaisten puolella lähinnä Philipp Melanchthon) pääsivät kyllä yhteisymmärrykseen vanhurskauttamisesta eli siitä, että ihminen pelastuu yksin armosta. Näinhän kumpikin puoli oli itse asiassa opettanutkin. Sen sijaan kysymys ihmisen tahdon merkityksestä oli jo vaikeampi, puhumattakaan Raamatun ja kirkon suhteesta. Katolinen kirkko määritteli kantansa Trentossa 1546–1563 pidetyssä yleisessä kirkolliskokouksessa, mutta luterilaiset eivät siihen enää halunneet osallistua.

Edellä kuvatut ratkaisut erottavat luterilaisia ja katolilaisia edelleen toisistaan. Myöskään vuoden 1999 Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista ei ole muuttanut tätä tilannetta. Katolisen kirkon mukaan Kristus perusti kirkon ja lupasi Pyhän Hengen ohjaamaan sitä. Siksi kirkon vastuullisia johtajia on kuunneltava. Sen sijaan Lutherin avaaman tien kulkijoiden eli protestanttien mukaan kristinusko avautuu Jumalan sanaa kuuntelemalla. 

Yksimielisyyden ohje ja eri suuntausten kehitys

Luterilaisuuden leviäminen pysähtyi 1540-luvulla. Lisäksi luterilaisuus sai hyvin houkuttelevan kilpailijan, kun Jean Calvin nosti Geneven protestantismin uudeksi keskukseksi. Hän halusi järjestää seurakunnan Uuden testamentin mukaiseksi ja tähdensi Lutherin tavoin, että pelastus riippui yksin Jumalasta. Calvin oli muutenkin teologisesti lähempänä Lutheria kuin Zwingli. Hänen tavoitteenaan oli yhdistää kaikki protestantit. Sveitsin zwingliläiset hyväksyivätkin yhteyden vuonna 1549.

Sen sijaan luterilaiset torjuivat sovinnontarjoukset. Luterilaiset ruhtinaat olivat saaneet tunnustetun aseman Saksan valtakunnassa eivätkä halunneet vaarantaa sitä. Vuonna 1580 useimmat luterilaiset ruhtinaskunnat ja kaupungit hyväksyivät Yksimielisyyden kirjan, johon oli Yksimielisyyden ohjeen lisäksi koottu joukko tuolloin tärkeimpinä pidettyjä Lutherin ja Melanchthonin kirjoituksia. Niillä vedettiin rajaa sekä katoliseen kirkkoon että kalvinilaisuuteen. Ihmisen tahdon merkitystä koskevaan kysymykseen vastattiin, että ihminen voi myötävaikuttaa pelastumiseensa, vaikkakaan tämä voima ei ollut peräisin hänestä itsestään vaan Pyhästä Hengestä. Sanamuoto osoittaa, että kysymystä ei enää tarkasteltu katolisen pyhiinvaellusajattelun vaan protestanttisen uskon puitteissa.

 

Yksimielisyyden kirjassa otettiin kantaa 1500-luvun teologisiin kiistakysymyksiin. Sen sijaan siitä puuttui selkeä kuvaus siitä, miten Raamattua oli teologisessa työskentelyssä käytettävä. Luterilaisuudesta tuli kuin valtio, jolla oli joukko tietyissä tilanteissa tarpeellisia ja tarkkoja lakeja, mutta vain ylimalkaisen suppea perustuslaki.

Kalvinilaisuus levisi paljon luterilaisuutta laajemmalle. Samalla se muodostui luterilaisuutta monimuotoisemmaksi. Saksassa, Alankomaissa ja Itä-Euroopassa kalvinilaisia kutsuttiin reformoiduiksi, Ranskassa hugenoteiksi ja Britanniassa puritaaneiksi. Englanti torjui lopulta kalvinilaisuuden, mutta se vaikutti kuitenkin voimakkaasti anglikaaniseen kirkkoon. Kalvinilaisilla ei ollut myöskään yhtä yhteistä tunnustusta. Kalvinilaiset pyrkivät saamaan aikaan korkean moraalin tehokkaan kirkkokurin avulla. Zwingliläisyyden tavoin myös kalvinilaisuus pyrki olemaan puhdasta, henkistä uskoa. Tällaisena se vetosi erityisesti maaseudun aateliin ja kaupunkien porvaristoon, jotka pelkäsivät hallitsijoiden vallan kasvamista ja halusivat pitää paikallisen vallan itsellään. Alankomaita, Skotlantia ja muutamia Saksan ruhtinaskuntia lukuun ottamatta kalvinilaiset jäivät kuitenkin kaikkialla vähemmistöksi.

Kirjoittaja dos. Kaarlo Arffman toimii tällä hetkellä Helsingin yliopistossa yleisen kirkkohistorian vs. professorina.

 

Kirjallisuutta

Ahvio, Juha: Heidelbergin katekismus. Historiallinen ja teologinen johdanto reformoituun uskonoppiin sekä katekismuksen tekstin käännös. STKJ 262. Helsinki 2009.

Arffman, Kaarlo: Mitä oli luterilaisuus? Johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskon tulkintaan. 4. painos. Helsinki: Gaudeamus 2009.

Bossy, John: Christianity in the West 1400–1700. Oxford University Press 1985.

Oberman, Heiko: Luther: Man between God and the Devil. New Haven: Yale University Press 1989. (myös saksaksi) 

Reformaation tunnustukset. Toim. Risto Saarinen. STKJ 264. Helsinki 2009.