Evankelikalismi ja uskon tuntomerkit

 

Evankelikalismi on hyvin monimuotoinen ilmiö, jonka katsotaan varsinaisesti syntyneen 1730-luvulla Britanniassa, mistä se nopeasti levisi Pohjois-Amerikkaan. Sillä on paljon yhteistä varhaisempien protestanttisten traditioiden kanssa. Evankelikaalisissa liikkeissä kääntymys, pyhityselämä ja kristillinen etiikka ovat empiirisiä uskon hedelmiä, joiden kautta pelastusvarmuus voidaan saavuttaa. 

 

Evankelikalismin suhde reformoituun kristillisyyteen – tausta ja nykytilanne

 

Mitä on evankelikalismi? Tämä ang­losaksista herätyskristillisyyttä merkitsevä uudissana on johdettu suoraan englannin kielen sanasta evangelicalism. Suomen kielessä termi on esiintynyt aikaisemmin usein muodossa ”evankelikaalisuus”. Termin täsmällistä määrittelyä on pidetty vaikeana (evankelikalismista käsitteenä ks. tarkemmin Pokki2003).

Kyseisen termin taustalla on luonnollisesti sana ”evankelinen”: termi, jota käytettiin erityisesti luterilaisen reformaation piirissä 1520-luvulla. Myöhemmin, vuonna 1529 pidettyjen Speyerin valtiopäivien jälkeen, termi ”protestanttinen” korvasi sen vähitellen, mutta luterilaisiin kirkkoihin on silti pe­rin­tei­sesti liitetty sana ”evankelinen” (esim. Suomen evankelis-luterilainen kirkko tai Evangelical-Lutheran Church in America eli ELCA). William Tyndale oli ensimmäinen, joka käytti englannin­kielisessä julkaisussa termiä ”evangelical” vuonna 1531. Englannin kielessä sanalla on sittemmin ollut oma aivan erityinen merkityksensä, joka ei suoranaisesti ole liittynyt luterilaisuuteen tai reformaatioon. Anglosaksisessa maailmassa ”evangelical” viittaa yleensä sellaiseen kristinuskonkäsitykseen, jossa edel­lytetään ihmisiltä tietoista kääntymyskokemusta.

Evankelikalismin katsotaan varsinaisesti syntyneen 1730-luvulla Britanniassa, mistä se nopeasti levisi Pohjois-Amerikkaan. Sillä on paljon yhteistä varhaisempien protestanttisten traditioiden kanssa, mutta evankelikalismi itsenäisenä liikkeenä on vasta 1700-luvun ilmiö. Silloin alkanutta laajaa herätyskristil­­listä liikehdintää kut­suttiin evankeliseksi herätykseksi (the Evangelical Revival). Sen avainhenkilöitä olivat John Wesley (1703–91) ja George Whitefield (1714–70), joka toimi paljon myös Pohjois-Ame­rikassa, sekä amerikkalainen Jonathan Edwards (1703–58). Brittiläistä evankelikalismia kutsutaan toisinaan myös ma­tala­kir­kol­lisuudeksi (low church). Nämä anglikaaniset evankelikaaliset kristityt muistuttavat monella tavalla luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen sisällä vaikuttaneita pietistisiä liikkeitä. Brittiläistä evankelikalismia kuvaa hyvin David Bebbington teoksessaan Evangelicalism in Modern Britain (2005).

Evan­­kelikalismi on hyvin monimuotoinen ilmiö. Pelkästään amerikkalaisessa evankelikalismissa voidaan erottaa ainakin 14 teologista ja kulttuurista alaryhmää. Vielä näiden lisäksi voidaan viidentenätoista alaryhmänä mainita ”katoliset evankelikaa­­liset”. Evankelikalismin juuret ovat 1500-luvun eurooppalaisen refor­maation teologisissa traditioissa, saksalaisessa pietismissä, brittiläisessä ja amerikkalaisessa purita­nismissa, sekä Pohjois-Amerikan ”suurissa herätyksissä” (the Great Awakenings). Näiden herätysten tunnetuimpia nimiä ovat Edwardsin ja Whitefieldin lisäksi Charles G. Finney (1792–1875), Dwight L. Moody (1837–99), Reuben Torrey (1856–1928) ja Billy Sunday (1862–1935). Liike on liittynyt läheisesti presbyteerien, kongregationalistien, baptistien ja metodistien toimintaan ja sillä on ollut vahvasti kalvinistinen tausta.

Vuonna 1878 konservatiivisen evankelikalismin johtomiehet muotoilivat ns. Niagaran tunnustuksen (Niagara Creed, luettavissa teoksessa Sandeen 2009), joka kuvaa hyvin evankelikaalista teologiaa. Tunnustus on hyvin soteriologisesti ladattu. Reformoidun teologian näkemys ihmisluonnon täydellisestä turmeltuneisuudesta syntiinlankeemuksen seurauksena näkyy tunnustuksen kohdissa 3 ja 4. Kohdassa 8 formuloidaan reformoitu perseveranssioppi, mutta kalvinismin ja arminiolai­suuden väliseen jännitteeseen ei muuten suoranaisesti oteta kantaa. Kohta 7 paljastaa, että sakramentit sivuutettiin evankelikaalisessa teologiassa lähes kokonaan. Usko välittää pelastuksen eikä sakramenteilla ole soteriologista eli pelastavaa merkitystä.

Konservatiivisen evankelikalismin piirissä 1910-luvulla syntynyt fundamentalistinen liike nousi puolustamaan perinteistä reformoitua soteriologiaa ja raamattukäsitystä protestanttista modernismia vastaan. Fundamentalismi, joka vielä 1900-luvun alussa oli arvostettu liike, koki evoluutiokiistojen myötä 1920-luvulla julkisen imagonsa romahtamisen ja margi­nalisoitui kirkollisesta elämästä separatis­tisen asenteensa myötä menettämättä silti uskollisia kannattajiaan. 1950-luvulla ns. uusi evanke­li­ka­lismi (new evangelicalism) irtautui fundamentalismista nimenomaan sen edustaman separatistisen eristäytymisen takia (tästä irtautumisprosessista ks. tarkemmin Pokki 1999).

Termi new evangelicalism oli Fullerin teologisen seminaarin opettajan Harold John Ockengan kehittämä ilmaus. Tunnetuin fundamentalismista ”uuteen evankelikalismiin” siirtynyt vaikuttaja oli evankelista Billy Graham, josta tuli eräänlainen amerikkalaisen ja kansainvälisen evankelikalismin ruumiillistuma. Brittiläisen evankelikalismin johtohahmoja ovat viime vuosikymmeninä olleet John R. W. Stott ja James I. Packer (Packerista ks. Räsänen 2007).

Evankelikalismissa on kysymys hyvin laajasta ja osittain melko epäyhtenäisestäkin liikkeestä, joka vaikuttaa USA:n ja Euroopan lisäksi enenevässä määrin myös kolmannessa ja nel­jännessä maailmas­sa, missä sen kannattajia on nykyään jopa enemmän kuin Britanniassa tai Yhdysvalloissa. David Barrettin ja Todd Johnsonin tilastojen mukaan (main line) evankelikalismilla oli kannattajia vuonna 2009 yhteensä yli 260 miljoonaa, mutta helluntailais-karismaattisella liikkeellä peräti yli 600 miljoonaa.

Teologia ja teologeja

 

Oxfordin yliopiston professori Alister E. McGrath määrittelee liikkeen keskeiset ”opilliset” ja ”ek­sis­ten­­tiaaliset” painotukset seuraavasti:

1. Raamatun auktoriteetti ja suffisienssi eli riittävyys
2. Kris­tuksen ristinkuoleman kautta tapahtuneen lunastuksen ainutlaatuisuus
3. henkilökohtaisen kääntymyksen tarve
4. evankelioimisen välttämättömyys, oikeutus ja tärkeys
5. Pyhän Hengen voima
6. kristillisen yhteisön merkitys hengellisen elämän hoitamisessa ja kristittynä kasvamisessa

David Bebbington puolestaan esittää evankelikalismin tyypillisimmiksi tunnusmerkeiksi seuraavat neljä ominaispiirrettä: 

1. kääntymyksen korostaminen (conversionism)
2. aktiivisuus (activism)
3. raamattukeskeisyys tai biblisismi (biblicism)
4. ristikeskeisyys (crucicentrism)

Evankelikalismi on siis kirkkokuntien rajat ylittävä liike. Kun puhutaan evankelikalismista laajana kä­sitteenä, sen alle voidaan lukea oikeastaan kolme suurta liikettä:

1. fundamentalismi
2. päälinjan (main line) evankelikalismi
3. helluntailais-karismaattinen kristillisyys

Evankelikalismissa itsessään taas on nähtävissä kaksi korostusta: (1) Raamatusta johdettujen opillisten asioiden pai­nottaminen, joka nousee suurelta osin reformoidusta teologiasta. Voimakkaimmin tämä näkyy fundamentalismissa. Siihen yhdistyy kuitenkin (2) pietistinen ”elävän uskon” vaatimus; pelkkä opillinen ortodoksia ei riitä, vaan uskon vaikutusten tulee olla konkreettisia ja näkyviä. Nämä kaksi korostusta eivät ole toistensa vastakohtia, vaan useimmiten ne ovat muodostaneet synteesin.

Reformoituun teologiaan nojaava evankelikalismi rakentaa Calvinin ja hänen seuraajiensa varaan, kun taas toinen teologinen päälinja perustuu pal­jolti John Wesleyn ja hänen seuraajiensa edustamiin käsityksiin, joi­ta esimerkiksi Holi­ness-liike on ke­hittänyt edelleen. Evankelikalismin tutkijoista George M. Marsden on korostanut enemmän evankelikaalisen kristillisyyden kalvinistisia juuria, kun taas Donald W. Dayton on nähnyt Wesleyn vaikutuksen hyvin merkittävänä.

Merkittävimpiä akateemisia vaikuttajia evankelikalismin piirissä ovat aiemmin mainittujen lisäksi muun muassa teologit Wayne Grudem, Millard Erickson, Norman Geisler sekä filosofit Nicholas Wolterstorff ja Alvin Plantinga. Muista merkittävimmistä vaikuttavista voidaan mainita esim. Rick Warren,jonka kirjaa “The Purpose Driven Life” (2002) oli vuoteen 2007 mennessä myyty yhteensä yli 30 miljoonaa kappaletta.

Etiikka, praksis ja usko

Tutkimuksessani Uskon empirismi (2005) olen esittänyt, miten nykyisen evankelikalismin soteriologia on muotoutunut ja ”kehittynyt” reformaation ja 1900-luvun lopun välisenä aika­na. Vaatimus elävän uskon empiirisestä verifioitavuudesta on ollut pietismille ja evankelikalismille tyypillinen piirre.

Reformaation aikana sen niin sanottu vasen siipi esitti vaatimuksen raamatullisesta ”uskovien seurakunnasta”, jossa noudatettaisiin selkeää kirkkokuria ja ohjattaisiin kristittyjä omakohtaiseen kilvoitteluun. Samalla ajateltiin, että usko on ”sisäinen” asia, joka ei tarvitse tuekseen ulkonaisia välineitä, kuten sak­ramentteja. Tämä käsitys jakoi myös reformaattorit eri leireihin. Lu­ther liittyi kasteen ja ehtoollisen osalta traditionaaliseen käsitykseen sakramentaalisesta armosta, vaikka kritisoikin skolastisen teologian tulkintaa siitä. Sen sijaan esimerkiksi Zwinglin ja Calvinin sakramenttikäsitykset avasivat ovet kristillisyydelle, jossa sakramenteilla ei ole enää keskeistä sijaa armonvälineinä, vaan kirjoitettu Jumalan sana eli Raamattu ja siihen perustuva julistus riittävät käytännössä lähes korvaamaan sakramentit. Kaikkein pisimmälle tällä tiellä eteni radikaalireformaatio ja myöhemmin esimerkiksi baptismissa kaste ja ehtoollinen menettivät sakramenttiluonteensa.

Uusi aika toi mukanaan uudet tulkintamallit, joihin monet protestanttiset yhteisöt tahtoivat liittyä. Kokemusperäisen kristillisyyden suosion kasvu 1600- ja 1700-luvuilla liittyi myös empirismin läpimurtoon filosofian ja luonnontieteiden alueella. Herätyskristillisyydessä usko nähtiin ennen kaikkea yksilön persoonalliseen kokemukseen liittyvänä asiana. Sakramentit eivät enää olleet keskeisessä asemassa välittämässä ihmisille armoa ja uskoa, vaan usko nähtiin lähinnä ihmisen tietoisena ratkaisuna, tahdon aktina. Uskon näkyviä merkkejä eivät olleet enää sakramentit, vaan uskon vaikutukset ihmisessä.

Ihmisen elämässä näkyvät uudestisyntymisen ja pyhityksen merkit oli­vat tärkeitä muun muassa reformoiduille, pietisteille, puritaaneille, metodisteille, baptisteille sekä erilaisille pyhitysliikkeille, jotka kehittyivät 1800-luvulla. Tällaisella ajattelulla on omat heijastusvaikutuksensa myös kirkko-oppiin. Kun luterilaisuudessa on ajateltu, että sana ja sakramentit luovat yhteisön, reformoi­dun teologian pohjalle rakentuneessa vapaakirkollisuudessa hengellisen yhteisön luovat julistettu sana ja ihmisten usko sekä sitoutuminen kristilliseen elämään.

Evankelikalismin etiikka seuraa lähtökohdissaan Calvinia, jonka mukaan etiikka on kristityn tunto­merkki. Luther vastusti sellaista uskon empirismiä, jonka mukaan olisi mahdollista perustaa kirkko, johon kuu­­luisi pelkästään uskovia. Lutherin mie­lestä tämä ei ole realistista, koska ihmisten usko tai epäusko ovat lopulta vain Jumalan tiedossa. Toinen ihminen ei voi niitä nähdä ja jos yrittäisikin, huomio keskittyisi Jumalan sanan sijasta väärällä tavalla ihmiseen ja hänessä ilmeneviin ”usko­vai­suuden merkkeihin”. Lutherin mukaan ”emme voi päätellä ihmisistä, ovatko he uskovia vai eivät” (WA 15, 710).

Evankelikalismin piirissä kääntymys, pyhityselämä ja kristillinen etiikka ovat niitä empiirisiä uskon hedelmiä, joiden kautta voidaan saavuttaa pelastusvarmuus. Niistä voidaan päätellä, kuka on ”elävässä uskossa”. Pietismissä ja puritanismissa keskeistä oli kääntymys ja sitä seurannut kilvoittelu. Metodismissa ja sen piirissä syntyneen Holiness-liikkeen eri muodoissa etualalle nousi pyhitys, joka sisälsi vanhurskauttamisen jälkeen tapahtuvan Pyhän Hengen kasteen. Tämä ajattelutapa va­l­misti tie­tä helluntailaisuudelle ja karismaattiselle liikkeelle.

Teologianhistorian näkökulmasta myö­hem­pi ke­­hitys rakentui edellisten vaiheiden luomalle perustalle. Evankelikalismin soteriologian kehittymisessä viimeisintä vaihetta edustavat helluntailaisuus ja karismaattinen liike, joissa uskon vaikutukset tulevat erilaisten armolahjojen korostamisen myötä näkyviin ehkä kaikkein konkreettisimmilla tasoilla. Äärimuotona on niin sanottu menestyksen teologia, joka opettaa Jumalan siunauksen näkyvän kristityn elämässä myös taloudellisena menestyksenä ja sairauksien paranemisena Pyhän Hengen vaikutuksesta.

Kirjoittaja dos. Timo Pokki on Lahden diakonialaitoksen johtaja.

 

Kirjallisuus

Bebbington, David: Evangelicalism in Modern Britain:  A History from the 1730s to the 1980s. Routledge. Taylor & Francis Group. 2005 (1989).

Pokki, Timo: America’s Preacher and His Message: Billy Graham’s View of Conversion and Sanctification. University Press of America. 1999. Diss.

Pokki, Timo: Mitä on evankelikalismi?– Teologinen Aikakauskirja2003, 137–142.

Pokki, Timo: Uskon empirismi. Evankelikaalisen soteriologian teologianhistoriallinen tausta ja muotoutuminen.

Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 247, 2005.

Räsänen, Niilo: Kutsu kuuliaisuuteen: James I. Packerin liittonomistinen raamattukäsitys..Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 254, 2007. Diss.

Sandeen, Ernst. R.: The Roots of Fundamentalism. The University of Chicago Press. 2009 (1970).

Linkkejä

Status of Global Mission, 2010, in Context of 20th and 21st Centuries
http://www.gordonconwell.edu/sites/default/files/IBMR2010.pdf

Nykypäivän evankelikalismin merkittäviä teologeja ja muita vaikuttajia esittele
http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_evangelical_Christians