Luterilainen teologia reformoidusta näkökulmasta

Reformoidusta näkökulmasta evankelisella teologialla on yhteiset pelastusopilliset juuret. Evankelisesta reformaatiosta voidaan puhua yksikössä, koska kaikkia neljää uskonpuhdistuksen perussuuntausta ja niiden johtavia teologeja yhdisti kehällisemmistä näkemyseroista huolimatta usko ”yksin Raamattu”, ”yksin armosta” ja ”yksin uskosta” -periaatteisiin sekä liittyminen vanhakirkolliseen perinteeseen. Dogmihistoriallisesti on merkittävää, että Muutetun Augsburgin tunnustuksen (Confessio Augustana Variata) hyväksyivät niin Melanchthon ja Luther kuin Bucer ja Calvinkin

1. Evankelisella teologialla on yhteiset juuret

Reformoitu teologia on Huldrych Zwinglin (1484–1531), Martin Bucerin (1491–1551) ja Jean Calvinin (1509–1564) ajoista alkaen aina 1600-luvun reformoituun puhdasoppisuuteen asti korostanut, että evankelisella – sekä reformoidulla että luterilaisella – uskonpuhdistusteologialla on yhteiset juuret. Tämä oli selvää myös nykyaikaisen teologian isälle, taustaltaan reformoidulle Friedrich Schleiermacherille (1768–1834). Vaikka uusprotestanttinen liberaaliteologia ymmärsi opin käsitteen ja teologian lähtökohdat ratkaisevasti vanhaprotestanttisesta reformoidusta teologiasta poikkeavalla tavalla, teologis-kirkolliseen yhtenäisyyteen pyrittiin etenkin Saksassa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella toteutuneissa kirkkounionihankkeissa yhteisten juurien nojalla.

Reformoiduille ja luterilaisille yhteiset juuret olivat taustalla myös 1900-luvun puolivälin jälkeisissä evankelisissa yhteistyöhankkeissa, jotka huipentuivat Leuenbergin konkordiaan 1973 ja joiden taustalla on vaikuttanut sekä vanhaprotestanttisesta reformoidusta teologiasta että schleiermacherilaisesta liberaaliteologiasta poikkeava Karl Barthin (1886–1968) uusortodoksinen dialektisen teologian suuntaus. Vanhaprotestanttisen reformoidun teologian näkökulmasta reformoituja ja luterilaisia yhdistävät juuret ovat opillisia, erityisesti pelastusopillisia.

2. Evankelisesta teologiasta voidaan puhua yksikössä

Protestanttinen reformaatio lähti liikkeelle rinnakkaisina, samanaikaisina ja toisistaan riippumattomina prosesseina sekä saksalaisessa Sveitsissä että Saksissa 1510-luvulla leviten eteläiseen Saksaan. Reformatoriset ideat kypsyivät samaan aikaan myös Ranskassa. Evankelisesta reformaatiosta voidaan puhua yksikössä, koska kaikkia neljää uskonpuhdistuksen perussuuntausta ja niiden johtavia teologeja yhdisti kehällisemmistä näkemyseroista huolimatta usko ”yksin Raamattu”, ”yksin armosta” ja ”yksin uskosta” -periaatteisiin liittyneenä vanhakirkolliseen perinteeseen. Tältä pohjalta voidaan määritellä evankelisen reformaation käsite.

Reformaatio merkitsi vanhakirkollisen ja keskiaikaisen aitoaugustinolaisen monergistisen armo- ja pelastusopin palauttamista teologian ytimeen. Tätä tarkoitti raamattuperiaatteen pohjalta tapahtunut ristinteologinen evankeliumin uudelleen löytäminen. Kaikki johtavat uskonpuhdistajat uskoivat

• Jumalan suvereenisuuteen ja armolliseen yksinvaikuttavuuteen ihmisen pelastumisessa,
• ihmisen täydelliseen turmeltuneisuuteen ja perisynnin aiheuttamasta hengellisestä, kuolemasta johtuvaan kyvyttömyyteen,
• kaksinkertaiseen predestinaatioon,
• vaikuttavaan sovitukseen sekä siihen, että vanhurskaus on vain Kristuksessa ja on otettavissa vastaan vain uskossa.

Tämä perusteologia erotti reformaattorit niin roomalaiskatolisista kuin radikaalin reformaation hurmahengistäkin. Evankelinen aitoaugustinolaisuus erotti reformaattorit myös Erasmus Rotterdamilaiseen (1466–1536) henkilöityneestä humanistisesta uudistuseetoksesta.

 

3. Yhteisenä nimittäjänä keskiaikainen aitoaugustinolaisuus

Aitoaugustinolaisuudella tarkoitetaan Hippon piispa Augustinuksen (354–430) radikaalia armonteologiaa korostanutta keskiaikaista suuntausta. Aitoaugustinolaiset katsoivat Augustinuksen armonteologian tulevan aidoimmin esille hänen myöhäisissä antipelagiolaisssa kirjoituksissaan.

Aitoaugustinolaista teologiaa luonnehtii kaksinkertaisen predestinaation opetus ja näkemys, jonka mukaan Kristus on vaikuttavasti kuollut vain valittujen puolesta. 400–500-lukujen merkittävimpiä lähtökohdiltaan aitoaugustinolaisia olivat Prosper Akvitanialainen (k. 463), Fulgentius Ruspelainen (k. 533) ja Cesarius Arleslainen (k. 542). He pyrkivät torjumaan semipelagiolaisuuden ja vakiinnuttamaan aidon augustinolaisen armo-opin kirkon normaaliteologiaksi. Vuonna 529 kokoontunut Orangen synodi tuomitsi semipelagiolaisuuden ja sitoutui Augustinuksen näkemyksiin perisynnistä ja armonvalinnasta. Samalla synodi kuitenkin torjui opin kaksinkertaisesta predestinaatiosta.

Tästä huolimatta aitoaugustinolainen perinne jatkui. Suuntausta edustivat Gottschalk Orbeslainen (k. 868), Thomas Bradwardine (1290–1349), Gregorius Riminiläinen (1300–1358) ja John Wycliffe (1330–1384). Aitoaugustinolaisuus elpyi uuteen kukoistukseen reformaation myötä 1500-luvulla. Saksin reformaattori Martti Luther (1483–1546) opettaa vuosien 1513–1516 luennoissaan Kristuksen kuolleen vaikuttavasti vain valittujen puolesta sekä kaksinkertaisen predestinaation oppia, jota Luther korostaa voimakkaasti myös teoksessaan Sidottu ratkaisuvalta vuodelta 1525.

Myös Philipp Melanchthon (1497–1560) opettaa vahvaa predestinaatio-oppia teoksessaan Loci communes vuodelta 1521. Teos on ensimmäinen luterilaisen teologian yleisesitys. Samat armonteologiset korostukset esiintyvät kaikkien reformoitujen uskonpuhdistajien linjauksissa ja reformoiduissa tunnustuskirjoissa.

4. Puhdasoppinen reformoitu dogmihistorian tulkinta

Puhdasoppista presbyteeristä Princetonin teologiaa edustaneet amerikkalaisprofessorit Charles Hodge (1797–1878) ja Archibald A. Hodge (1823–1886) katsovat merkittävissä teoksissaan Systematic Theology ja Outlines of Theology, että protestanttinen reformaatio torjui myöhäiskeskiajan lännen kirkon piilevän semipelagiolaisuuden, jonka mukaiseksi uskonpuhdistuksen ja Trenton konsiilin (1545–1563) jälkeinen jesuiittateologien johdolla muotoiltu vastareformatorinen roomalaiskatolinen soteriologinen valtavirran näkemys muotoutui.

Tämän puhdasoppisen reformoidun tulkinnan mukaan evankelinen reformaatio edusti vanhan kirkon ja keskiaikaisen augustinolaisuuden uutta ja raamattuperiaatteen mukaista tunnustamista ja siis paluuta kirkon todelliseen teologiaan, josta myöhäiskeskiajan Rooma-johtoinen kirkko oli vähitellen langennut pois. Sekä reformoitu että luterilainen teologia edustavat siten raamatullista ja patristista vanhan kirkon soteriologiaa, kun taas sekä roomalaiskatolinen että laaja ei-reformoitu protestantismin kirjo edustavat semipelagiolaisuutta ja paikoitellen jopa pelagiolaisuutta.

Tällaisen dogmihistoriallisen tulkinnan nojalla Charles Hodge saattoi ajatella augustinolaisuudesta seuraavasti. Augustinus nojasi paavalilaiseen raamatulliseen pelastusoppiin, jonka latinalainen kirkko muodollisesti hyväksyi ja johon monet keskiajalla sitoutuivat mutta jonka Rooman kirkko Trentossa hylkäsi. Sen sijaan kaikki reformaattorit omaksuivat paavalilaisen augustinolaisuuden. Tämä soteriologia sisällytettiin Hodgen mukaan Sveitsin, Pfalzin, Ranskan, Hollannin, Englannin ja Skotlannin reformoitujen kirkkojen tunnustuskirjoihin ja tätä soteriologiaa opettavat vuoden 1647 Westminsterin standardit, jotka ovat edustaneet presbyteerisiä kirkkoja kautta maailman. Samaa paavalilaista augustinolaisuutta opettaa myös saksalaisen evankelisuuden lähtökohtainen tunnustus, Melanchthonin vuosina 1530 ja 1540 laatima Augsburgin tunnustus, luterilaisuuden perustunnustus kautta maailman. 

5. Reformoituja ja luterilaisia yhdistää vuoden 1540 Muutettu Augsburgin tunnustus

Merkittävä dogmihistoriallinen tosiasia on, että Muutetun Augsburgin tunnustuksen (Confessio Augustana Variata) hyväksyivät niin Melanchthon ja Luther kuin Bucer ja Calvinkin. Melanchthon kirjoitti tunnustuksen Saksin vaaliruhtinaan toimeksiannosta ja Wittenbergin luterilaisten teologien tukemana vuoden 1530 tunnustuksen täsmentämiseksi. Tunnustuksella oli määrä luoda yleisevankelinen rintama Roomaa vastaan vuoden 1536 Wittenbergin konkordian nojalla. Tällä asiakirjalla Luther, Melanchthon ja Bucer olivat saavuttaneet evankelisen yhteisymmärryksen ehtoollisopissa, joka entisestään vahvistui Variatan myötä.

Variatasta tuli protestanttisen Schmalkaldenin liiton virallinen tunnustuskirja. Vuoden 1555 Augsburgin uskonrauhan asiakirjoissa viitatataan juuri tähän Augsburgin tunnustuksen versioon, jonka hyväksyttävyys vahvistettiin vuoden 1561 Naumburgin evankelisessa ruhtinaskonferenssissa. Juuri Variata sisälsi ne keskeiset teologiset näkemykset, jotka myöhempi aitoluterilainen polemiikki yritti nimetä reformoiduiksi ”erikoisopeiksi”.

Tämä seikka on entistäkin mielenkiintoisempi otettaessa huomioon, että aitoluterilaisten korostama ja Lutherin 1520-luvulla kehittämä ubikvitaristinen käsitys Kristuksen inhimillisen luonnon läsnäolosta kaikkialla on oleellinen poikkeama katolisesta perinteestä. Se on radikaali kristologinen ja ehtoollisteologinen innovaatio. Ubikvitaristinen erikoisoppi ei esiinny Augsburgin tunnustuksen vuoden 1530 latinankielisessä versiossa eikä Variatassa. Tästä syystä ei ubikvitarismia opeta myöskään vuonna 1563 ilmestynyt Heidelbergin katekismus, joka on Variatan selitys ja merkittävin reformoitu tunnustuskirja.

Tiivistelmä

Reformoidusta näkökulmasta evankelisella teologialla on yhteiset pelastusopilliset juuret. Sekä luterilainen että kalvinistinen eli reformoitu teologia nousevat keskiaikaisesta aitoaugustinolaisesta lähtökohdasta, reformaation raamattuperiaatteen ohjaamana. Armo-opillisesti tarkasteltuna evankelisesta teologiasta voidaan puhua yksikössä. Tämä luterilais-reformoitu dogmaattinen yhteisymmärrys on muotoiltu vuoden 1540 Muutettuun Augsburgin tunnustukseen.

Kirjoittaja Juha Ahvio on Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti.

 

Kirjallisuus

Ahvio, Juha: Kristuksen kuninkuus ja Uuden maailman eetos. Reformoidun teologian historia Amerikassa 1600-luvulta nykypäivään. Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksen julkaisuja XX. Luther-Agricola-Seura, Helsinki 2006.

Ahvio, Juha: Heidelbergin katekismus. Historiallinen ja teologinen johdanto reformoituun uskonoppiin sekä katekismuksen tekstin käännös. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 262. STKS, Helsinki 2009.

Berkhof, Louis: The History of Christian Doctrines. Revised ed. The Banner of Truth, Edinburgh 1996.

Clark, R. Scott: Recovering the Reformed Confession. Our Theology, Piety, and Practice. P & R Publishing, Phillipsburg 2008.

Hodge, Archibald A: Outlines of Theology. The Banner of Truth, Edinburgh 1991 (1860).

Hodge, Charles: Systematic Theology. Vol. II. Wm. B. Eerdmans, Grand Rapids 1982 (1872–1873).

Muller, Richard A: Post-Reformation Reformed Dogmatics. The Rise and Development of Reformed Orthodoxy, ca. 1520 to ca. 1725. Vol. I. Prolegomena to Theology. 2nd ed. Baker Academic, Grand Rapids 2003.

Neuser, Wilhelm: Confessio Augustana Variata. Das Protestantische Einheitsbekenntnis von 1540. Hrsg. von Richard Ziegert. Evangelischer Presseverlag Pfalz, Speyer 1993.

Plasger, Georg, Freudenberg, Matthias (Hrsg.): Reformierte Bekenntnisschriften. Eine Auswahl von den Anfängen bis zur Gegenwart. Vandenhoeck & Ruprecht, Göttingen 2005.

Reymond, Robert L: A New Systematic Theology of the Christian Faith. 2nd revised ed. Thomas Nelson Publishers, Nashville 1998.

Reymond, Robert L: The Reformation’s Conflict with Rome. Why it must Continue. Christian Focus, Geanies House, Fearn 2002.

Saarinen, Risto (Toim.): Reformaation tunnustukset. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 264. STKS, Helsinki 2009.

Warfield, Benjamin B: ”The Theology of the Reformation”. The Works of Benjamin B. Warfield. IX. Studies in Theology. Ed. by John E. Meeter. Baker Books, Grand Rapids 2003, 461–479.