Uuskarismaattinen yhteisöllisyys – vapaata sitoutumista

Vuosituhannen vaihteesta lähtien uuskarismaattinen liike on saanut huomiota ja kannatusta maassamme. Liike korostaa tietoista uskonnollista kääntymystä, yliluonnollisen kokemisen ymmärtämistä kaikkeen arkielämään kuuluvaksi sekä emotionaalisesti latautuneita jumalanpalveluksia. Liikkeen toiminnalle on leimallista verkostomaisuus ja muuttuvuus. Fundamentalistinen raamatuntulkinta on uuskarismaattisessa liikkeessä soveltunut moderniin länsimaiseen elämänmenoon.

Monimuotoinen uuskarismaattisuus ristiretkellä

Monia suuntia tuottanut helluntailais-karismaattinen liike on tällä hetkellä voimakkaimmin leviävä kristinuskon muoto maailmassa. Liikkeen eri suuntaukset korostavat erilaisia opillisia ja rituaalisia ulottuvuuksia, kuten parantumista ja ihmeitä, yltäkylläisyyttä ja menestystä, evankeliointia, palvontaa ja ylistystä sekä apostolista seurakuntamallia. Uuskarismaattisuudella tarkoitetaan niin kutsutun karismaattisuuden kolmannen aallon myötä syntyneitä liikkeitä. Pääpiirteissään 1980-luvulla Yhdysvalloissa ja Kanadassa kehittynyt liikehdintä tuli tunnetuksi Suomessa 1990-luvulta lähtien erityisesti Toronton siunauksen innoittamana cityseurakuntaliikkeenä, joka sai aikanaan lisänimen ”nauruherätys”.

 

Uuskarismaattisen liikkeen toimintaa leimaa monimuotoisuus. Yhteisöt järjestäytyvät joko itsenäisiksi paikallisseurakunniksi tai vapaamuotoisiksi verkostoiksi, jotka hyödyntävät myös sähköistä mediaa. Fyysinen osallistuminen kanavoituu yhtäältä seurakuntien toimintaan, joka tähtää yksilön sitouttamiseen ja yhteisöllisyyteen. Toisaalta kiertävien evankelistojen työ pyrkii saamaan liikkeelle suuria yleisömääriä ilman omaa organisoitua seurakuntatoimintaa. Niiden lisäksi toimii koko joukko erilaisia avustus- ja lähetysjärjestöjä, joista monilla on samoja toimintamuotoja kuin seurakunnilla, kuten viikoittaiset hartaustilaisuudet. Mediatyö on myös merkittävä kanava uuskarismaattisen liikkeen toiminnassa. Kanavina toimivat esimerkiksi TV7, Radio Dei sekä evankeliointi- ja tiedotussivustot Internetissä. Postmodernin ajan herätysliike on valjastanut uuden teknologian hyötykäyttöön − kansainvälisetkin vaikutteet välittyvät reaaliajassa.

Nimenomaan 1990–2000-lukujen taitteessa alkanut uuskarismaattisen liikkeen aktiivisuus itsenäisten seurakuntien perustamisessa on ollut huomattavaa. Uskonnot Suomessa -tietokannassa tunnustuskuntiin sitoutumattomia uuskarismaattisia yhteisöjä eri puolilla maata on noin 90 (ks. http://www.uskonnot.fi/). Maaseudulla uuskarismaattisen liikkeen toiminta itsenäisiksi seurakunniksi organisoituneena on vähäistä, vaikka kiertävä evankeliointitoiminta ja Internet tavoittavat kannattajakuntaa myös maakunnissa. Kysymyksessä on ensisijaisesti kaupunkeihin sijoittuva, nuoriin aikuisiin ja niin kutsuttuun x-sukupolveen eli 1960−1980-luvuilla syntyneisiin vetoava liike.

Erityisesti pääkaupunkiseudulla kristinuskon on todettu menettäneen asemaansa, kun kriteereinä on pidetty esimerkiksi uskonnollisiin yhdyskuntiin sitoutumista. Tässä valossa on mielenkiintoista, että valtakunnallisesti levinneen liikkeen tihein yhteisökeskittymä näyttää olevan nimenomaan Helsingin alueella. Pääkaupunkiseudulla sijaitsee kolmannes Uskonnot Suomessa -tietokantaan kirjatuista uuskarismaattisista yhteisöistä, jotka edustavat nimenomaan voimakasta yhteisöllisyyttä ja fundamentalistista kristillisyyttä.

Yhteisökentällä pysyvää on vain muutos

Liikkeen sisäisestä liikkuvuudesta johtuen uuskarismaattisen liikkeen kannattajien kokonaismäärä on tiettävästi pysynyt jokseenkin samana usean vuoden ajan. Ne kannattajat, jotka osallistuvat valikoivasti uuskarismaattisten seurakuntien sekä evankeliointi- ja lähetysjärjestöjen toimintaan, lähentelevät määrältään arviolta kymmentätuhatta. Vakituisemmin yhteisöihin kuuluvien jäsenten määrä liikkuu neljän ja viiden tuhannen välillä. Uusia seurakuntia on perustettu kiihtyvällä vauhdilla, mutta niistä monen toiminta lakkaa muutaman vuoden sisällä. Myös yhteisöjen välillä on vaihtuvuutta. Ne purkautuvat muodostaakseen jälleen uusia seurakuntia tai niiden jäsenet liittyvät toisiin jo olemassa oleviin yhteisöihin.

Käytännössä uuskarismaattisen kentän muutokset liittyvät usein siihen, että liikkeen piirissä yhteisöt ovat useimmiten syntyneet ja järjestäytyneet yhden johtajan ympärille. Jos löyhästi organisoituneen yhteisön vastuunkantaja lähtee, ei tilalle välttämättä löydy työn jatkajaa. Syynä toiminnan hiipumiseen voi olla myös se, että jäsenten määrä ei ole riittävä toiminnan talouden takaamiseksi. Itsenäiset seurakunnathan toimivat lahjoitusvaroin eli jäsenten maksamin kymmenyksin ja uhrein. Esimerkiksi kokoustilan vuokraaminen keskeltä kaupunkia voi ajan mittaan tulla yksinkertaisesti liian kalliiksi pienelle uskovien yhteisölle. Seurakuntien toiminta organisoidaan niin ikään pääsääntöisesti vapaaehtoistyönä. Tällöin toiminnan ylläpitäminen vain yhden tai kahden vastuunkantajan voimin voi muodostua käytännössä uuvuttavaksi.

Eräs jatkuvaa prosessimaisuutta liikkeen sisällä kuvaava seikka on uuskarismaattisten yhteisöjen tapa muuttaa nimiään seurauksena muutoksista toiminnassa tai opillisissa korostuksissa. Tämä trendi on ollut erityisen näkyvä 1990-luvulla perustettujen cityseurakuntien keskuudessa. Katto-organisaatioista riippumattomat seurakunnat pyrkivät identifioitumaan yksilöllisesti imagoaan tukevalla nimellä.

Yleisesti ottaen muutosprosessit seurakunnassa eivät siis välttämättä tarkoita sitä, että paikallinen yhteisö kuihtuu pois tai että jäsenet luopuvat vakaumuksestaan. Itsenäiset yhteisöt voivat helposti järjestellä toimintaansa uudelleen muuttuneiden tilanteiden mukaan. Esimerkiksi Silta-seurakunta Jyväskylässä päätti lopettaa toimintansa onnistuttuaan luomaan toimivat yhteistyösuhteet muiden kristillisten paikallisseurakuntien kesken. Seurakunnan jäsenet hajaantuivat ja liittyvät takaisin entisiin yhteisöihinsä. Helsingin Cityseurakunta ja Elämän Sana Helsinki puolestaan päättivät taannoin yhdistää voimavaransa ja päätyivät yhdeksi uudeksi seurakunnaksi. Parempien toimintaedellytysten toivossa yhteisö voi myös siirtää aktiviteettinsa paikkakunnalta toiselle.

Jäsenyys vaatii sitoutumista

Uuskarismaattiset seurakunnat Suomessa ovat yleensä 20−50 jäsenen yhteisöjä, vain harvoissa on enemmän kuin 100 varsinaista jäsentä, vaikka osallistujia yksittäisissä tilaisuuksissa olisikin enemmän. Pääkaupunkiseudun suurimmissa seurakunnissa kuten Elävän Sanan Yhteydessä ja Suur-Helsingin seurakunnassa on jopa 250−400 jäsentä. Suurtapahtumat ja osallistuminen median kautta vetoavat kuitenkin suurempaan yleisöön kuin hengellinen ja taloudellinen sitoutuminen yksittäiseen yhteisöön. Tarkkoja kannattajamääriä on silti vaikea arvioida, koska monet uuskarismaattiset seurakunnat eivät ole motivoituneita laskemaan, rekisteröimään ja ilmoittamaan jäseniään tarkasti. Niin ikään itse määritelmä jäsenestä vaihtelee liikkeen sisällä yhteisökohtaisesti.

Kokemuksellinen osallistuminen ja vahva yhteisöllisyys ovat keskeisiä piirteitä liikkeessä. Jäsenyyden edellytyksenä on yksilön oma päätös liittymisestä. Päätös puolestaan edellyttää henkilökohtaista uskonratkaisua eli kääntymystä. Melko avoimen ja henkilökohtaisesti rakentuvan jäsenmääritelmän rinnalla uuskarismaattisissa yhteisöissä tärkeänä pidetään myös fundamentalistista sitoutumista kirjalliseen traditioon. Yhä useammat uuskarismaattiset seurakunnat tarjoavat sitä silmällä pitäen systemaattista opetusta uusille tulokkaille infotilaisuuksina, kursseina tai raamattukouluna. Variaatiota on sen suhteen, esitetäänkö opetukseen osallistuminen välttämättömänä vaiheena jäsenyyden saavuttamiseksi vai ei.

Myös sopivan pienryhmän osoittaminen uudelle tulokkaalle on monissa yhteisöissä koettu tärkeäksi. Pienryhmässä sosiaalisten suhteiden voi olettaa kehittyvän ja vahvistuvat tehokkaammin kuin koko seurakunnan yhteisissä tilaisuuksissa. Jos kääntynyt ei saa solmittua ystävyyssuhteita muiden jäsenten kanssa, motivaatio ryhtyä aktiivijäseneksi jää heikoksi. Tämä on pääteltävissä helposti myös siitä, että uuskarismaattisiin seurakuntiin jäseniksi liittyneet kertovat yleensä kokeiluistaan ja etsinnästään useassa yhteisössä ennen itselleen sopivan viiteryhmän löytymistä.

Lähtökohtaisten perusedellytysten lisäksi uuskarismaattiset seurakunnat pääsääntöisesti edellyttävät jäsentensä käyneen upotuskasteella uskoontulonsa jälkeen. Kastetta ei sinänsä pidetä merkkinä seurakunnan jäsenyydestä vaan nimenomaan henkilökohtaisen päätöksen rituaalisena sinetöintinä, merkkinä kuulumisesta ”uudesti syntyneiden” yhteisöön. Evankelisluterilaisen kirkon lapsikaste ei ole hyväksyttävä menettely valtaosassa uuskarismaattisia yhteisöjä. Koska kenttä on kuitenkin vapaa yhdenmukaisesta säännöstöstä, on poikkeuksiakin suhtautumisessa kastekysymykseen. Määrittävintä jäsenyydessä on aktiivinen yhteys seurakuntaan.

Kasvua vai sinnittelyä?

Jäsenistön liikkuvuus ja vaihtuvuus uuskarismaattisissa yhteisöissä on varsin vilkasta. Vaikka uuskarismaattinen liike näyttääkin olevan yhä aktiivisempi, mitä tulee rekisteröityjen yhteisöjen määrään, varsinainen kasvu on ollut melko vaatimatonta, jos sitä mitataan jäsenten määrällä.

Uuden jäsenen sitouttaminen on yleisesti ottaen kaikille uskonnollisille yhteisöille aina haaste. Erityisen haastavaa se on modernissa, moniarvoisessa ja individualistisessa yhteiskunnassa. Sitoutumiseen liittyy jäsenen halukkuus olla yhteisölleen hyödyksi sijoittamalla siihen henkisiä voimavarojaan, aikaansa ja taloudellisia panoksia. Koska tällainen kokonaisvaltainen sitoutuminen yhteen uskonnolliseen yhteisöön ei vetoa suurimpaan osaan väestöä lainkaan, pysyvät uuskarismaattiset yhteisöt todennäköisesti suhteellisen pieninä. Yhteistyö ja voimavarojen yhdistäminen on huomattu kuitenkin kantavaksi voimaksi niin uuskarismaattisten yhteisöjen kesken kuin opillisesti toisiaan lähellä olevien liikkeiden välilläkin.

 

FT Tuija Hovi on uskontotieteilijä. Hän toimii parhaillaan tutkijana Åbo Akademin uskontotieteen huippuyksikön projektissa Post-secular Culture and a Changing Religious Landscape in Finland.

Kirjallisuutta

Anderson, Allan: An Introduction to Pentecostalism. Global Charismatic Christianity. Cambridge: Cambridge University Press, 2004.

Coleman, Simon: Materializing the Self. Words and Gifts in the Construction of Charismatic Protestant Identity. – Fenella Canell (ed.), The Anthropology of Christianity. Durham: Duke University Press, 2006.

Hovi, Tuija: Usko ja kerronta: arkitodellisuuden narratiivinen rakentuminen uskonliikkeessä. Annales universitatis turkuensis C 254. Turku: Turun yliopisto, 2007.

Joutsiniemi, Elina: Cityseurakunnat Suomessa. Ekumeniikan pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, 2006.

Kääriäinen, Kimmo & Kati Niemelä & Kimmo Ketola: Moderni kirkkokansa: suomalaisten uskonnollisuus uudella vuosituhannella. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 82. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2003.

Poloma, Margaret M. & Lynette F. Hoelter: The ‘Toronto Blessing’: a Holistic Model of Healing”. Journal for the scientific study of religion, 37(2). 1998.

Ulland, Dagfinn: Guds karneval: en religionpsykologisk studie av Toronto-vekkelsens ekstatiske spiritualitet. Lund studies on psychology of religion 9. Lund: University of Lund, 2007.