Pääkirjoitus: Karismaattinen johtajuus ja uskonnolliset yhteisöt

Karismaattisia johtajia ilmaantuu tyypillisesti uskonnollisten muutosten yhteydessä. Useimmat uskontoperinteet ovat syntyneet karismaattisten uudistajien toimesta ja kaikkien niiden historiassa on esiintynyt hahmoja, joihin on liitetty erityislaatuisia ominaisuuksia. Viimeaikainen uskontososiologinen tutkimus on myös antanut viitteitä siitä, että uskonnollisen karisman merkitys saattaa voimistua jälkimoderneissa yhteiskunnissa.

Kautta maailman on uskontoperinteestä riippumatta esiintynyt yksilöitä, jotka saavat arvostusta, valtaa ja seuraajia sen ansiosta, että heillä katsotaan olevan aivan erityislaatuinen suhde Jumalaan, henkiin tai ylipäätään näkymättömään todellisuuteen. Varhaiskantaisissa kulttuureissa uskonnolliset erityistuntijat ovat olleet säännönmukaisesti ihmisiä, jotka ovat hallinneet erilaisia ekstaasitekniikoita.

Kulttuurin kehityksen ja kirjauskontojen ilmaantumisen myötä uskonnollinen auktoriteetti on siirtynyt ekstaasin hallinneilta samaaneilta ja maagikoilta papeille, jotka eivät saa arvovaltaansa henkilökohtaisten ominaisuuksiensa, vaan edustamansa instituution kautta. Pappien auktoriteetti on peräisin sosiaaliselta ryhmältä, joka heidät on kouluttanut ja jonka palveluksessa he toimivat.

Uskonnon sosiologiset tutkijat, kuten Max Weber, huomasivat kuitenkin jo varhain, että karismaattinen, henkilökohtaisiin ominaisuuksiin perustuva johtajuus ei kuitenkaan koskaan kadonnut kokonaan, vaan samaaneja – sekä kuvaannollisesti että aivan kirjaimellisesti – on keskuudessamme edelleen. Heidät on vain modernissa, rationaalista ja institutionaalista auktoriteettia korostavassa yhteiskunnassa sysätty kulttuuriseen marginaaliin. Uskonnollisten yhteisöjen elämässä heillä on kuitenkin edelleen merkittävä rooli.

Karisman ja instituution jännite

Weberin ansioksi on luettava havainto siitä, että näiden kahden uskonnollisen auktoriteetin ideaalityypin – karismaattisen ja institutionaalisen – välillä on selkeä jännite ja vuorovaikutuksellinen dynamiikka.

Weberin hahmottelemassa mallissa karismaattinen johtaja on kumouksellinen hahmo, jonka ympärille kehittyy emotionaalisin sitein yhteen liittyvä seuraajayhteisö. Puhdas karismaattinen yhteisö toimii tämän mallin mukaisesti ilman muodollisia sääntöjä; päätöksiä tehdään tapauskohtaisesti johtajan erityisellä arvovallalla. Puhdas karisma hylkii erityisesti taloudellisten tekijöiden määräysvaltaa päätöksenteossa.

Yhteisön koon kasvu ja jatkuvuuden takaaminen edellyttävät kuitenkin sääntöjä, virkoja ja pysyviä instituutioita asioiden hoitamiseksi. Tällä tavoin karismaattinen johtajuus vähin erin korvautuu rutinoituneella, institutionaalisella auktoriteetilla.

Ilmiö on nähtävissä tavoissa, joilla karisman käsitettä on kristinuskon historiassa käytetty. Kristillisessä viitekehyksessä karismalla tarkoitetaan armolahjaa (kr. kharis, armo). Paavali (1. Kor 12: 4–11) luki niiden joukkoon muun muassa parantamisen, ihmeiden tekemisen, profetoimisen ja kielillä puhumisen, mikä kielii hurmosilmiöiden yleisyydestä alkukirkossa. Termiä alettiin kuitenkin jo hyvin varhain käyttää myös kirkollisista vihkimyksistä, mikä kuvastaa hyvin karisman institutionaalistumista.

Erilaisissa uskontososiologisissa kirkko-lahko -teorioissa on sittemmin pyritty jäsentämään yhteiskunnallisesti jännitteisten lahko-tyypin yhteisöjen kehitystä yhteiskuntaan mukautuviksi kirkko-tyypin yhteisöiksi. Kirkko-lahko -teoriat ja -typologiat eivät kuitenkaan ole osoittautuneet erityisen käyttökelpoisiksi kristillisen kulttuurin ulkopuolella. Monet tutkijat ovat myös sitä mieltä, että nykyajan uskonnollista kirjoa ei onnistuta niiden avulla tyydyttävästi jäsentämään.

Uskonnon mooditeoria ja johtajuustyypit

Onkin mahdollista, että Weberin hahmottelema malli on vain erikoistapaus laajemmasta uskonnollisesta dynamiikasta. Brittiläinen antropologi Harvey Whitehouse on kehittänyt antropologiseen aineistoon ja kognitiotieteen löydöksiin pohjaavan teorian uskonnon kahdesta moodista, joka pyrkii selittämään samaa uskonnollisen elämän jännitteisyyttä kuin Weber.

Whitehousen mallissa ”imagistinen” (eli weberiläisittäin karismaattinen) yhteisöllisyys muodostaa oman itsenäisen uskonnollisen sosiaalisen elämän moodinsa, joka nojaa harvoin toistettuihin mutta emotionaalisesti voimakkaisiin rituaaleihin. Yhteisesti jaetut voimakkaat elämykset luovat pohjan sekä henkilökohtaisille uskonnollisille merkityksille että yhteisöllisille siteille osallistujien välillä.

”Opillinen” uskonnollisuuden moodi (weberiläisittäin rutinoitu uskonnollisuus) puolestaan pohjautuu usein toistettuihin ja samalla emotionaalisesti seesteisempiin rituaaleihin. Säännöllisyys ja toistuvuus luovat perustan kehittyneemmän ja yhdenmukaisemman opin rakentamiselle ja levittämiselle. Yhteisöjen rajat sen sijaan ovat tyypillisesti väljemmät ja jäsenten keskinäiset siteet ohuemmat.

Henkilökohtaisiin ominaisuuksiin perustuva johtajuus voi ilmaantua kummassakin uskonnollisuuden moodissa, mutta toisistaan poikkeavissa muodoissa. Opillinen uskonnollisuus luo hedelmällisen kasvualustan dynaamisille saarnaajille eli profeetoille ja evankelistoille. Sen sijaan varsinaiset ekstaatikot ja ihmeiden tekijät ovat opillisessa uskonnollisuudessa epäedullisessa asemassa. Toiminnan säännöllisyys ja toistuvuus, laaja mittakaava sekä opillinen yhtenäisyys ovat kaikki tekijöitä, jotka hylkivät erilaisia hurmosilmiöitä. Niinpä karismaattisten johtajien perustamilla opillisilla liikkeillä on taipumus kehittyä vääjäämättä rutinoituneiksi yhteisöiksi.

Tyystin rutinoituneessa muodossaan opilliset yhteisöt puolestaan tuottavat vielä selkeämmin opilliseen asiantuntemukseen pohjaavia uskonnollisia auktoriteetteja – toisin sanoen pappeja ja teologeja siten kuin nämä roolit tavallisesti ymmärretään.

Karismaattisilla ilmiöillä on joka tapauksessa tyypilliesesti alisteinen asema opillisissa yhteisöissä. Esimerkiksi katolisessa kirkossa sääntökuntien mukaista elämää kuvataan usein nimenomaan karismana.

Imagistinen uskonnollisuus sen sijaan luo edellytykset tyystin toisenlaisille johtajille. Imagististen yhteisöjen mittakaava on pieni ja menot tyypillisesti ulkopuolisilta suljettuja voimakkaamman latauksen synnyttämiseksi. Rituaalit saattavat olla osallistujan kannalta kertaluonteisia, kuten erilaisten initiaatioiden tapauksessa. Tällaisissa yhteisöissä menestyvät johtajat, jotka kykenevät luotsaamaan kannattajansa poikkeuksellisiin tietoisuudentiloihin tai ylläpitämään yliluonnollisen läsnäolon auraa ympärillään.

Imagististen yhteisöjen johtajat ovat useimmiten symbolisia palvonnan kohteita eivätkä johtajia sanan varsinaisessa merkityksessä. Retorisilla tai organisatorisilla kyvyillä on ylipäätään vähän merkitystä puhtaan imagistisissa yhteisöissä. Niillä on taipumus joka tapauksessa jäädä pieniksi suljetuiksi piireiksi, jotka aikaa myöten joko fragmentoituvat tunnistamattomiin tai jäävät muista syistä lyhytikäisiksi. Esoteerinen uskonnollisuus initiaatioineen ja salaisen viisauden korostuksineen noudattaa nykyisinkin pitkälti tätä kaavaa.

Karisman synty

Perinteisten karismateorioiden keskeinen ajatus on ollut, että karismaattisia johtajia ilmaantuu kulttuuristen ja sosiaalisten kriisien yhteydessä. Lukuisten sosiologisten ja antropologisten teorioiden taustalla voidaan nähdä ideaalityyppinen kehityskulku, jonka lähtöpisteenä on jonkinlainen sosiaalinen tai yhteiskunnallinen murros, joka tekee perinteiset uskonnolliset elämänohjeet soveltumattomiksi uudessa tilanteessa. Tämä johtaa eriasteisesti koettuun tyytymättömyyden tunteeseen.

Kun tällaisessa tilanteessa ilmaantuu henkilö, joka lupaa tilanteeseen lääkkeen – aineellisen tai hengellisen pelastuksen, joka vapauttaa kärsimyksestä ja antaa elämälle uuden merkityksen – ovat olosuhteet karismaattiselle johtajuudelle valmiit.

Eri teoreetikot ovat korostaneet eri tavoin tämän kehityskulun eri osatekijöiden merkitystä. Perinteisesti huomio on ollut kulttuurisessa kriisissä, vaikka on selvää, että karismaattisia johtajia on esiintynyt kriiseistä riippumattakin. Joissakin teorioissa puolestaan painotetaan itse johtajan persoonallisuutta, kykyjä tai psykologisia tekijöitä. Tätäkin lähestymistapaa voidaan kritisoida tuomalla esiin karismaattisten johtajien äärimmäinen ominaisuuksien ja psykologisten piirteiden kirjo.

Kolmas teorioiden ryhmä puolestaan korostaa itse viestin sisällössä nähtäviä yhteisiä piirteitä. Näiden teorioiden ongelmana on, että kaikilla karismaattisilla uskonnollisilla johtajilla ei ole lainkaan selkeästi artikuloitua tai uutta uskonnollista sanomaa.

Uusissa, kognitiivisissa teorioissa puolestaan alleviivataan ihmiselle myötäsyntyisen essentialistisen- eli olemuksiin pohjaavan ajattelun merkitystä. Karisman taustalla on ajattelutapa, jossa henkilö luokitellaan tiettyyn uskonnolliseen sosiaaliseen kategoriaan (pappi, samaani, pyhimys, guru, tms.), koska hänessä on jokin erityislaatuinen, kätketty olemus. Sen rinnalla esiintyy kriteeripohjainen ajattelu, jossa henkilön ajatellaan kuuluvan tiettyyn luokkaan koska hän täyttää tietyt havaittavat kriteerit tai ehdot.

Essentialistinen ajattelu on ihmiselle myötäsyntyistä, ja tulee eritoten esille tilanteissa, joissa kriteereihin ja sääntöihin perustuva ajattelu epäonnistuu tyydyttävien merkitysten tuottamisessa.

Karisman paluu – näkökulmia

Vaikka monet yksittäiset teoriat saattavat liiaksi korostaa yhtä tai toista karismailmiön osatekijää, malli kokonaisuudessaan tavoittaa jotakin oleellista: suotuisat olosuhteet karismalle syntyvät tilanteissa, joissa sen kilpailija, institutionaalinen auktoriteetti, menettää asemaansa tai oikeutustaan.

Tämä teoreettinen ennuste on kiinnostava, koska se muodostaa yhdistävän sillan niihin uskontososiologisiin teorioihin, joissa pyritään selittämään uskonnollisia muutoksia jälkimoderneissa yhteiskunnissa. Sekularisaatioteorioista esitettiin jo varhain tulkinta, jonka mukaan kyse ei välttämättä ole uskonnollisuuden heikkenemisestä sinällään, vaan erityisesti uskonnollisen auktoriteetin heikkenemisestä ja institutionaalisen auktoriteetin kriisistä.

Sikäli kun teesi uskonnollisten instituutioiden kriisistä pitää paikkansa, se ennustaa hedelmällistä kasvualustaa erilaisille karismaattisille ilmiöille. Vaikka uskonnollista liikehdintää on vaikea muuttaa mitattaviksi luvuiksi, havainnot näyttävät osoittavan, että kaikissa uskontoperinteissä on viimeisten sadan vuoden aikana ilmaantunut lukuisia menestyviä liikkeitä ja yhteisöjä, jotka haastavat uskonnollisia auktoriteetteja, luovat vaihtoehtoisia uskonnollisia rituaaleja tai nojaavat toiminnassaan vahvasti yliluonnollisiin profetioihin ja ihmeenomaisiin ilmiöihin.

Vuoden 2010 ensimmäisen teeman artikkelit valaisevat eri tavoin näitä ilmiöitä. Torbjörn Aronson, Tuija Hovi ja Hanna Salomäki kuvaavat kukin omissa artikkeleissaan 1900-luvun jälkipuoliskon herätyskristillisiä liikkeitä. Kaikissa artikkeleissa tuodaan esiin helluntailais-karismaattisen kristillisyyden merkittävä vaikutus nykyajan kristillisyydessä.

Kristinusko ei kuitenkaan ole tänä päivänä ainoa uskonnollinen viitekehys, josta suomalaiset voivat löytää karismaattisia uskonnollisia johtajia. Itämainen uskonnollisuus ja sen piirissä ilmaantuneet guruliikkeet ovat merkittävä osa jälkimodernia uskonnollista tarjontaa kaikkialla länsimaissa. Måns Broon artikkeli tarkastelee karismaattisen johtajuuden luonnetta hindulaiselta taustalta nousevissa populaareissa liikkeissä ja yhteisöissä.

Jutta Jokirannan artikkeli tarjoaa edellisistä poiketen katsauksen uskonnollisten yhteisöjen sosiaaliseen dynamiikkaan kauan ennen modernia aikaa. Hänen kuvauksensa ajanlaskun alun uskonnollisesta tilanteesta Lähi-idässä tuo tervetulleen muistutuksen siitä, että uskonnollinen moninaisuus ja protestiliikkeet eivät ole pelkästään nykyajan ilmiö, vaan erilaiset jännitteet kuuluivat elimellisesti uskonnollisten yhteisöjen elämään jo antiikissa.

Kirjoittaja FT Kimmo Ketola on uskontotieteen tutkija, joka työskentelee Kirkon tutkimuskeskuksessa.

 

Kirjallisuutta

Bruce, Steve & David Voas. 2007. Religious Toleration and Organisation Typologies. Journal of Contemporary Religion 22(1): 1–17.

Chaves, Mark. 1994. Secularization as Declining Religious Authority. Social Forces 72: 749–765.

Ketola, Kimmo. 2008. The Founder of the Hare Krishnas as Seen by Devotees: A Cognitive Study of Religious Charisma. Leiden: Brill.

Ketola, Kimmo. 2008. Uskonnot Suomessa 2008: käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin. (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 102) Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Kääriäinen, Kimmo, Kati Niemelä & Kimmo Ketola. 2003. Moderni kirkkokansa: suomalaisten uskonnollisuus uudella vuosituhannella. (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 82.) Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Lindholm, Charles. 1990. Charisma. Oxford: Blackwell.

Pyysiäinen, Ilkka. 2005. Religious Conversion and Modes of Religiosity. In Mind and Religion: Psychological and Cognitive Foundations of Religiosity, ed. Harvey Whitehouse and Robert N. McCauley, 149-166. Walnut Creek, CA: AltaMira.

Sørensen, Jesper. 2005. Charisma, Tradition, and Ritual: A Cognitive Approach to Magical Agency. In Mind and Religion: Psychological and Cognitive Foundations of Religiosity, ed. by Harvey Whitehouse and Robert N. McCauley, 167–186. Walnut Creek, CA: AltaMira Press.

Weber, Max. 1964 (1922). The Theory of Social and Economic Organization. Translated by A. M. Henderson and T. Parsons. New York, NY: The Free Press.

Weber, Max. 1965 (1922). The Sociology of Religion. Translated by Ephraim Fischoff. London: Methuen.

Whitehouse, Harvey. 2004. Modes of Religiosity: A Cognitive Theory of Religious Transmission. Walnut Creek, CA: AltaMira Press.

Wilson, Bryan. 1975. The Noble Savages: The Primitive Origins of Charisma and Its Contemporary Survival. Berkeley, CA: Unversity of California Press.