Ongelmallinen uskonnonopetus

Suomalainen uskonnonopetus on pääasiassa kohtuullisen hyvällä tolalla, mutta siinä voidaan silti nähdä kolme merkittävää ongelmaa: ”oman uskonnon” epämääräinen käsite, uskonnonopetuksen ja moraalikasvatuksen suhde sekä uskonnonopetuksen teemojen kytkeytyminen koulun muiden oppiaineiden sisältöihin, muun muassa luonnontieteiden opetukseen. Tämän perusteella onkin aihetta harkita oman uskonnon opetuksesta luopumista ja kaikille oppilaille yhteisen, uskontotietoa sisältävän katsomusaineen perustamista.

Sami Pihlstrom

Johdanto

Nykyisen lainsäädännön mukaan suomalaisille koululaisille, jotka kuuluvat johonkin uskontokuntaan, annetaan tunnustuksetonta ”oman uskonnon” opetusta, joka on erotettava uskonnon harjoituksesta. Ketään ei pakoteta harjoittamaan uskontoa, ja uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomat on vapautettu uskonnonopetuksesta: heille tarjolla on elämänkatsomustietoa. Toki uskonnonopetuksessa tutustutaan uskonnon harjoittamisen eri muotoihin, kuten virsiin ja rukouksiin, joten käytännössä uskonnon tunnustuksettoman oppimisen ja tunnustamisen raja voi joskus olla epäselvä.

Yleisesti ottaen suomalainen käytäntö on melko onnistunut, ja minullakin on omien lasteni saamasta uskonnonopetuksesta paljon hyviä kokemuksia. Uskaltaudun kuitenkin lausumaan muutaman kriittisen sanan – en juuri tämän aiheen akateemisena asiantuntijana, vaan kiinnostuneena tarkkailijana, joka ei kuulu mihinkään kirkkoon, mutta joka toisaalta on vuosien ajan aktiivisesti harjoittanut uskonnonfilosofista tutkimusta sekä kotimaisilla että kansainvälisillä areenoilla. Tosin uskonnonfilosofista työtäni painavamman näkökulman teeman kommentointiin tuonee kirkkoon kuuluvien, tavallista helsinkiläistä peruskoulua käyvien 12- ja 8-vuotiaiden tyttärieni uskonnonopetuksen seuraaminen.

Näen nykyisessä uskonnonopetuksessa kolme merkittävää ongelmaa. Korostan kuitenkin, että nämä ongelmat ovat varsin vähäisiä esimerkiksi sellaisiin ongelmiin verrattuina, joita esiintyy yhteiskunnissa, joista puuttuvat uskonnonvapauden kaltaiset perusoikeudet tai joissa uskonnonopetus on pakollista ja/tai tunnustuksellista. En myöskään yhdy militanttien ateistien tosikkomaisiin ideologisiin valitusvirsiin siitä, että lapset pakotetaan harjoittamaan uskontoa, kun koulussa lauletaan joululauluja (enkä ateismi-ideologiaan muutenkaan).

Mitä on oma uskonto?

Ensinnäkin on kysyttävä, mitä tarkoitetaan oppilaan ”omalla uskonnolla”. Monissa tapauksissa tämä on selvää: lapsi saattaa varttua vahvasti uskonnollisessa kodissa, jossa on ilmeistä, mitä uskontoa tunnustamaan häntä kasvatetaan. Mutta näin ei aina – edes useimmissa kodeissa nyky-Suomessa tai muissa länsimaissa (kenties Yhdysvaltoja lukuun ottamatta) – suinkaan ole. Lapsen, vanhempien ja kodin ”oma uskonto” voi olla erittäin epäselvä asia. On tapakristillisiä koteja, joissa kyllä kuulutaan kirkkoon, mutta harjoitetaan uskontoa vain perhejuhlissa, jos silloinkaan. Toisaalta on myös vakavaan uskonnolliseen ja maailmankatsomukselliseen etsintään ja keskusteluun kannustavia koteja, joissa perheenjäsenet eivät kuulu ainakaan samaan uskonnolliseen yhteisöön. Oman uskonnon käsitteen edellyttämää yhtenäisyyttä ja selkeyttä ei siis aina ole tarjolla.

Toki oman uskonnon käsite voidaan määritellä sopimuksenvaraisesti: olkoon oppilaan oma uskonto esimerkiksi hänen äitinsä uskonto, kunnes hän täyttää x vuotta, ja sen jälkeen se uskonto, jonka kirkkoon tai muuhun yhdyskuntaan hän vapaan valintansa mukaisesti kuuluu. Mutta mitä tällöin ovat vapaat valinnat? Ei ole lainkaan selvää, että ne uskonnolliset yhdyskunnat, joihin kuulumme tai joihin lapsemme kuuluvat, ovat meidän – tai heidän – ”omiamme” siinä mielessä, että niihin olisi liitytty tai edes voitaisiin liittyä täysin vapaasti kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen välillä valiten.

Oman uskonnon käsite aiheuttaa – yliopistomaailmassa viime aikoina muotiin tullutta sanaa käyttääkseni – ”siiloutumista”: uskonnollinen elämä ja sen mukainen kasvatus ja opetus nähdään omana erillisenä alueenaan ja yksikkönään. Yhtäällä ovat evankelis-luterilaiset kristityt, toisaalla ortodoksit, kolmannessa lokerossa muslimit, neljännessä elämänkatsomustiedon opetukseen osallistuvat uskonnottomat ja niin edelleen. Tällainen lokeroituminen ei edistä toiseuden tunnistamista eikä kunnioittamista, ainakaan siinä muodossa kuin koululaitoksen julkilausuttujen juhlallisten päämääriensä mukaisesti pitäisi tehdä.

Oppiiko lapsi moraalin riippumattomuuden uskonnosta?

Toinen ongelma on, että koulun antama moraalikasvatus jää helposti uskonnonopetuksen – tai niin sanotusti uskonnottomien tapauksessa elämänkatsomustiedon opetuksen – asiaksi. Lapset kertovat kotona toisinaan, että uskonnon tunnilla käsiteltiin vaikkapa anteeksiantoa tai ystävyyttä. Ja hyvä niin: kukaan ei tietenkään kiistä sitä, että näitä aiheita on koulussa syytä pitää esillä, kuten ei myöskään sitä, että ne kytkeytyvät mitä suurimmassa määrin kristinuskon ja muiden maailmanuskontojen eettisten opetusten perinteisiin. Mutta koska etiikalla ei ole luontevaa omaa paikkaa koulun opetussuunnitelmassa – taannoin vireillä ollut hanke itsenäisestä etiikkaoppiaineesta kaatui – oppilaan voi olla vaikea oppia ymmärtämään, ettei etiikka (ollakseen etiikkaa) voi edellyttää uskonnollista sitoutumista, vaikka se usein liittyykin uskonnollisiin katsomuksiin.

Jos moraalia tai etiikkaa opiskellaan – tai jos näistä ylipäänsä keskustellaan – vain uskonnon tunneilla, oppilaille voi syntyä vakavasti virheellinen käsitys, jonka mukaan etiikka rakentuu väistämättä uskonnon varaan. Näin ei voi olla: moraali voi velvoittaa vain itsensä vuoksi, ei välineenä mihinkään muuhun, edes uskontoon. Elämänkatsomustietoon osallistuville oppilaille syntyy puolestaan toisenlainen harha: he oppinevat, että uskonnot ovat vuosisatojen ajan opettaneet virheellisesti, että uskonnolla ja etiikalla on jokin välttämätön yhteys.

Kummassakaan luokkahuoneessa ei (ainakaan vaivatta) opita, ettei moraali voi perustua uskontoon, mutta että moraalista – moraalisten ongelmien syvästi persoonallisesta luonteesta ja moraalisen velvollisuuden ehdottomuudesta – voidaan oivaltaa jotakin olennaista, kun nähdään moraalin ja uskonnon historiallinen yhteys.

Ymmärretäänkö ihmekertomusten suhde tieteeseen?

Kolmas vaikeus liittyy uskonnon ja muiden oppiaineiden välisiin suhteisiin, osin edellä mainitun siiloutumisen seurauksena. Oppilas ei ainakaan ala-asteella luontevasti opi hahmottamaan uskonnon asemaa tarjolla olevien oppiaineiden kentällä. Uskonto, vieläpä oppilaan ”omaksi” esitetty uskonto, jää helposti hiukan mystiseksi puuhasteluksi, johon on vaikea motivoitua samalla tavalla kuin muihin selvästi tiedollisiin tai taidollisiin oppiaineisiin.

Toisinaan uskonnontunnilla puhutaan anteeksiantamisen kaltaisista, itsestään selvästi tärkeistä yhteisöllisistä perusasioista, toisinaan Mooseksen tai Jeesuksen elämästä ja ihmeteoista. Raamatun kertomuksia käsiteltäessä moni uskontoa lapsille opettava ei kenties (ainakaan aina) erota riittävän tarkasti näitä kertomuksia sellaisista historiallisista kertomuksista, joita yleisesti pidetään tosina. Raamatun tarinoiden historiallinen hataruus – tai ylipäänsä historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen näkökulma – ei siis juuri pääse esiin ennen yläastetta ja lukiota.

Edellä mainitun seurauksena oppilas hämmentyy: luonnontieteen tunnilla opitaan asioita, jotka ovat ristiriidassa ihmetarinoiden kanssa. Raamatun kertomusten epähistoriallisuuden ja niiden uskonnollis-teologisen merkityksellisyyden välistä yhteensopivuutta ei taas opita tunnistamaan, koska tällaisen merkityksellisyyden perustoja ei ole lapselle helppo avata.

Raamatunhistorian suhde yleiseen historiaan jää myös hämäräksi. Esimerkiksi Rooman valtakunnan vaiheista kerrotaan peruskoululaisille sekä historian opetuksessa että uskonnonopetuksen Jeesuksen elämää ja tekoja koskevissa osuuksissa. Ei taida kuitenkaan olla kovin harvinaista, että ainakin nuorelle oppilaalle on aivan epäselvää, että kyse on yhdestä ja samasta Rooman valtakunnasta. Toisella tunnilla esitellään historiallisia tapahtumia, toisella myyttejä muistuttavia ihmekertomuksia (mutta – opettajan oman asennoitumisen mukaan – kenties historiallisina totuuksina). Molemmat diskurssit kuuluvat ihmisen luomaan kulttuuritodellisuuteen, mutta niiden erityispiirteitä ja keskinäisiä suhteita ei opita kunnolla hahmottamaan.

Voisiko uskonto yhdistää?

Nostaessani uskonnonopetukseen liittyviä ongelmia esiin en yritä ehdottaa, että nykyisen kaltaisesta ”oman uskonnon opetuksesta” pitäisi luopua. Se lienee monin tavoin onnistunut kompromissi asiassa, jossa on vaikea päätyä kaikkia tyydyttävään käytäntöön. Uskonnonvapaus toteutuu Suomessa varsin hyvin, samoin kirkon ja valtion ero. Mutta siitä, että asiat voisivat olla paljon huonommin (ja että ne monessa maassa ovat paljon huonommin), ei tietenkään seuraa, ettei tarvitsisi ponnistella asioiden parantamiseksi.

Yksi rakentava ehdotus, joka yleensä torjutaan ennen kuin siitä päästään kunnolla keskustelemaan, olisi kaikille oppilaille – ”omasta” uskonnosta tai uskonnottomuudesta riippumatta – yhteisen tunnustuksettoman katsomusaineen perustaminen, kutsuttiinpa sitä etiikaksi, opiksi maailmankatsomuksen rakentamisen perusaineksista tai miksi tahansa. Tällaiseen oppiaineeseen sisältyisi luonnollisesti uskontotietoa ja Suomen oloissa etenkin perehtymistä kristinuskon perinteisiin.

Modernissa maailmassa, jossa kirkko ja valtio erotetaan toisistaan, julkisiin kouluihin sopisi – Ranskan tai Yhdysvaltain mallin mukaisen täydellisen uskonnollisen neutraalisuuden sijasta – ihmisen elämän- ja maailmankatsomuksen muodostamispyrkimysten hataruuden, epäselvyyden ja rajallisuuden huomioon ottava, kaikille yhteinen katsomusaine. Se olisi sitä ”omaa uskontoa”, jonka opetus nyt toteutuu kirjaimen, muttei oppilaiden moninaisten katsomuksellisten taustojen riittävän kunnioittamisen tasolla.

Yhdysvaltalainen filosofi John Dewey, joka tunnettaneen parhaiten kokeilevuutta, yhteisöllisyyttä ja ongelmanratkaisua korostaneena kasvatusajattelijana ja muun muassa käsitteen learning by doing (”tekemällä oppiminen”) isänä, julkaisi osana laajaa tuotantoaan suppean uskonnonfilosofisen teoksen A Common Faith. Kirjaa voidaan arvostella monesta asiasta, mutta ainakin yhdessä suhteessa Dewey saattoi osua oikeaan: uskonnollisuus, parhaimmillaan, on jotakin ihmisiä yhdistävää, vaikka historialliset uskonnot ovat pikemminkin erottaneet ihmisiä toisistaan. Myös nykyinen uskonnonopetus usein erottaa, ei yhdistä. ”Vieraiden uskontojen” tunteminen on toki yksi oppimistavoite, mutta niin kauan kuin ”oma” ja ”vieras” leikataan jyrkästi erilleen, tuon tavoitteen saavuttaminen on vaikeaa. Varsinkin uskonnon ja elämänkatsomustiedon ero on aivan liian suuri ja oppilaita jakava. Miksi vain uskontoa opiskelevilla oppilailla on jotakin ”omaa” ja muilla ei?

Miksei oma uskonto voisi olla toisenkin omaa?

Huomaan päätyväni pohdinnoissani lähelle professori Juha Sihvolan palkitussa teoksessaan Maailmankansalaisen uskonto esittämiä parannusehdotuksia. Sihvolakin väläyttää kaikille yhteistä tunnustuksetonta uskontotietoa ja moraalikasvatusta. Hän myös aiheellisesti pitää – yleisesti kirkkomyönteisenä ajattelijana – ”evankelis-luterilaista kirkkoa suosivana epäsymmetriana” sitä, että muiden uskontojen edustajat (ja uskonnottomatkin huoltajan suostumuksella) voivat osallistua evankelis-luterilaiseen uskonnonopetukseen, mutta luterilaiset oppilaat eivät saa osallistua muiden uskontojen tai elämänkatsomustiedon opetukseen.

Jos uskonnollisuus – kaikkine ongelmineen ja ihanteineen – nähtäisiin muiden muassa Deweyn ja Sihvolan ajatuksia seuraten aidosti ihmisten yhteiseksi asiaksi, olisi kokonaan luovuttava pyrkimyksestä opettaa lapsille (tai aikuisille!) sellaista ”omaa uskontoa”, joka ei ole jonkun toisen omaa. Uskonnollisessa ja yleisemmin maailmankatsomuksellisessa etsinnässämme ja oppimisessamme olemme yhteisten, kaikkia ihmisiä koskevien ongelmien – etenkin elämän äärellisyyden ja haurauden – äärellä, emme omissa siiloissamme.

Tällaisten ongelmien, joista uskonnollisuus kumpuaa, syvempään ymmärtämiseen ja artikuloimiseen suuntautunut uskonnonopetus voisi kasvattaa oppilaita kohti sellaista ”yhteistä uskoa” (common faith), jota Dewey – vahvasti sekulaarina ja perinteisiä uskontoja kritisoineena ajattelijana – puolusti, ajautumatta kuitenkaan uskonnollisuutta kahlitseviin sekularistisiin ideologioihin.

 

Kirjoittaja Sami Pihlström FT, on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja ja Jyväskylän yliopiston käytännöllisen filosofian professori.
Sähköposti: sami.pihlstrom(at)helsinki.fi

Kirjallisuutta

Dewey, John: A Common Faith. New Have: Yale University Press, 1934.

Pihlström, Sami: Uskonto ja elämän merkitys. Helsinki: STKSJ, 2010.

Sihvola, Juha: Maailmankansalaisen uskonto. Helsinki: Otava, 2011.