Suomen orientaaliortodoksisten yhteisöjen toimintaedellytykset ja uskonnonvapaus
Orientaaliortodoksiset kirkot ovat tulleet osaksi suomalaista kristinuskoa viime vuosikymmeninä kansainvälisen siirtolaisuuden myötä. Yhteisöjen uskonnonvapauden toteutumiseen Suomessa vaikuttavat niiden resurssit ja muut toimintaedellytykset.
Harhaoppisuussyytöksistä ymmärryksen kasvuun
Orientaaliortodoksiset kirkot ovat muodostuneet omaksi kirkkoperheekseen Khalkedonin kirkolliskokouksen (451) jälkeen. Nämä kirkot tunnustavat vain kolmen ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen päätökset, minkä vuoksi niitä onkin kutsuttu myös esikhalkedonilaisiksi kirkoiksi. Kirkkojen erkaantumisen tuolloin muusta kristikunnasta on nykyisin arvioitu johtuneen ennemminkin kielellisistä väärinkäsityksistä kuin varsinaisista opillisista eroavaisuuksista.
Suomalaisessa keskustelussa orientaaliortodoksisia kirkkoja on viime vuosikymmeniin saakka tarkasteltu harhaoppisina
Orientaaliortodoksisiin kirkkoihin lasketaan kuuluvaksi Egyptin koptikirkko, Eritrean ja Etiopian Tewahedo-kirkot, Armenian apostolinen kirkko sekä Intian ja Syyrian Malankara-kirkko. Näiden kirkkojen maailmanlaajuisen jäsenmäärän on arvioitu olevan noin 60 miljoonaa, Suomessa orientaaliortodokseja on karkeasti arvioiden noin 10 000. Suomalaiset yhteisöt ovat muodostuneet 1990-luvulta lähtien erityisesti suurimpiin kaupunkeihin.
Suomalaisessa kirkkohistoriallisessa ja -opillisessa keskustelussa orientaaliortodoksisia kirkkoja on viime vuosikymmeniin saakka tarkasteltu normatiivisesta ja tunnustuksellisesta näkökulmasta harhaoppisina. Ekumeenisten oppineuvotteluiden ja kansainvälisten muuttoliikkeiden myötä niin bysanttilaisortodoksisten kirkkojen (joihin muun muassa Suomen ortodoksinen kirkko lukeutuu) kuin kauempanakin olevien kirkkoperheiden piirissä on opittu tuntemaan orientaaliortodoksisia kirkkoja entistä lähemmin.
Moninaisuus ja monipaikkaisuus
Orientaaliortodoksisten yhteisöjen taustat Suomessa ovat moninaiset ja liittyvät usein globaaleihin kriiseihin. Esimerkiksi Neuvostoliiton hajoaminen, sodat ja uskonnollinen vaino ovat toimineet siirtolaisten niin sanottuina työntävinä tekijöinä eli niinä syinä, miksi ihmiset ovat lähteneet kotimaastaan. Siirtolaisuuden vetävinä tekijöinä eli kohdemaahan houkuttelevina seikkoina ovat toimineet puolestaan perhesiteet sekä työ- ja opiskelumahdollisuudet.
Yhteisöjen vakiintumattomuus Suomessa on siis tuottanut yhteisöjen jäsenten monipaikkaisuutta ja myös eräänlaista sakramenttiturismia
Osa Suomessa toimivista orientaaliortodoksista yhteisöistä on osa äitikirkkojensa virallista rakennetta, kun taas osalle kirkollinen järjestäytyminen on murroksessa. Käytännön liturgista elämää yhteisöillä määrittää ennen muuta se, onko niillä Suomessa omaa papistoa. Yhteisön vakiintumattomuus ja papiston puuttuminen on näkynyt yhteisöjen jäsenten elämässä Suomessa esimerkiksi siten, että ehtoollista, häitä, kastetta tai muita sakramentteja varten matkustetaan alkuperäiseen lähtömaahan tai toiseen Euroopan maahan, jossa on oman kirkon vakiintunut seurakunta. Yhteisöjen vakiintumattomuus Suomessa on siis tuottanut yhteisöjen jäsenten monipaikkaisuutta ja myös eräänlaista sakramenttiturismia.
Monet Suomen orientaaliortodoksista yhteisöistä ovat tiiviissä yhteistyössä paikallisiin evankelisluterilaisiin ja Suomen ortodoksisen kirkon seurakuntiin. Kumpikin Suomessa erityisasemassa olevasta kirkosta on tarjonnut orientaaliortodoksisille yhteisöille tilojaan jumalanpalvelusten toimittamista varten. Meneillään olevan suomalaisia orientaaliortodoksisia yhteisöjä tarkastelevan tutkimuksemme mukaan yhteisöjen tulkinnat ja käytännöt niiden ehtoollisyhteyksistä sekä toisiinsa että muihin kirkkoihin vaihtelee suuresti: osa niistä tunnistaa muun orientaaliortodoksisen kirkkoperheen kirkot ehtoollisyhteytensä piiriin, osa vain oman kirkkonsa jäsenet.
On tärkeää huomioida, että monet orientaaliortodoksiset yhteisöt tulevat alueilta, joissa kristinusko on ollut kiellettyä (esimerkiksi armenialaiset Neuvostoliiton aikana) tai joissa kristittyjä on vainottu tai vainotaan (esimerkiksi Egyptin koptit). Tämä jännitteinen tausta heijastuu yhteisöjen elämään myös Suomessa. Jos yhteisöllä ei ole ollut mahdollisuutta esimerkiksi uskonnonopetukseen, sen piirissä teologinen ymmärrys ja itsetietämys on voinut kuihtua.
Jos yhteisön taustakokemuksiin liittyy uskonnollinen vaino, kokemus tunnustuskuntien välisistä eroista voi olla merkityksetön: arki, jossa kristittynä eläminen voi johtaa minä hetkenä tahansa väkivaltaiseen marttyyrikuolemaan, tuo alueiden kristityt lähelle toisiaan periaatteellisista opillisista eroista huolimatta. Tällaista taustaa vasten ei ole kummallista, jos tietyn Suomessa asuvan orientaaliortodoksisen kirkon jäsen osallistuu minkä tahansa kristillisen kirkon ehtoolliselle pitämättä sitä ongelmallisena. Toisin sanoen orientaaliortodoksisten yhteisöjen kulttuuriset, historialliset ja poliittiset taustat heijastuvat monin tavoin niiden arkeen suomalaisessa yhteiskunnassa ja kirkollisissa käytännöissä.
Resurssien puute uskonnonvapauden toteutumisen esteenä
Orientaaliortodoksisten yhteisöjen moninaisten taustojen ja nykytilanteiden vuoksi niitä on keskeistä tarkastella lähemmin yksilöllisinä ja omalaatuisina yhteisöinä. Tutkimuksessamme havaitsimme, että haastattelemamme orientaaliortodoksisten yhteisöjen edustajat kokivat yhteisöjensä arjessa erilaisia käytännöllisiä haasteita.
Esimerkiksi omien tilojen puuttuminen on ollut monille yhteisöille konkreettinen este yhteisöjen ylläpitämiselle, niiden kulttuurin ja historian vaalimiselle ja myös liturgisen elämän toteutumiselle. Myös jo mainittu oman papiston puuttuminen oli usein mainittu haaste.
Niillekin kirkoille, joilla on Suomessa papistoa, koko maan alueen kattava seurakunta on yhteisöjen ja niiden jäsenten pastoraalisten tarpeiden kannalta haastava – papisto joutuu matkustamaan aktiivisesti ympäri maan, eikä tiiviitä paikallisyhteisöjä välttämättä synny.
Olisikin syytä kysyä, miltä pienten suomalaisten yhteisöjen positiivinen uskonnonvapaus näyttää 2020-luvun Suomessa silloin, kun sitä tarkastellaan yhteisöjen käytännöllisten toimintaedellytysten kautta. Suomalaisia orientaaliortodoksisia yhteisöjä haastatellessamme havaitsimme, että yhteisöjen tarpeet ja toiveet tulevaisuudesta myös poikkeavat toisistaan, eikä yhtä kaikille sopivaa vakioratkaisua ole mielekästä hakea.
Kirjoitus perustuu Talvikki Ahosen, Pekka Metson ja Teemu Toivosen artikkelikäsikirjoitusta Orientaaliortodoksiset diasporat Suomessa (julkaisu 2024) varten kerättyyn haastatteluaineistoon. Myös Intian Malankara-kirkko kuuluu orientaaliortodoksiseen kirkkoperheeseen. Tämä tutkimus on rajautunut Suomessa aktiivisiin orientaaliortodoksisiin yhteisöihin, minkä vuoksi Malankara-kirkko on rajautunut aineiston ulkopuolelle. Tutkittaviin yhteisöihin on lisäksi tässä yhteydessä luettu idän assyrialainen kirkko sen Suomessa merkittävän läsnäolon vuoksi, vaikkakaan kirkko ei varsinaisesti kuulu mainittuun kirkkoperheeseen.
Kirjoittaja
Kirjoittaja YTT Talvikki Ahonen työskentelee uskontotieteen tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa. Hänen tämänhetkinen tutkimuksensa Suomen akatemian rahoittamassa LegitRel-hankkeessa tarkastelee uskontoa ja politiikkaa Suomessa.
Linkit ja kirjallisuus
O’Mahony, Anthony & Loosley, Emma: Eastern Christianity in the Modern Middle East. New York: Routledge, 2010.
Parry, Kenneth R.: The Blackwell Companion to Eastern Christianity. Newark: John Wiley & Sons, 2007.
Paulau, Stanislau & Tamcke, Martin: Ethiopian Orthodox Christianity in a Global Context: Entanglements and Disconnections. Leiden: Brill, 2022.
Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö. Helsinki: Like, 2011.