Haltijoita, jumalhahmoja vai Pauliina Kainulaisen metsähengellisyyttä?

Pauliina Kainulaisen kirja Metsän teologia täyttää kymmenen vuotta. Nyt keväällä Kainulaiselta on ilmestynyt teos nimeltään Metsämaja: Luontomietiskelyjä maan kielellä. Se sisältää teologiaa riittien kielellä. Kirjan sisältö syventää metsän teologian maailmankatsomusta.

Pauliina Kainulainen on kontiolahtelainen pappi, tietokirjailija ja teologian tohtori. Hänen erityisiä mielenkiinnon kohteitaan ovat ekoteologia ja spiritualiteetin teologia. Näitä teemoja hän käsittelee teoksissaan Metsän teologia (2013) ja Suuren järven syvä hengitys (2019). Kirjoissaan Kainulainen pohtii maailmankatsomusten vaikutusta ajatteluun ja toimintaan. Metsäinen teologia kutsuu ylikuluttavia ihmisiä ja kristinuskoa uudistumaan.

Kainulainen haluaa palauttaa luonnon tasapainon. Viime aikoina kiinnostus kristilliseen luontohengellisyyteen on noussut, tähän metsän teologia on ollut osaltaan vaikuttamassa. Kymmenen vuoden aikana metsän teologian kieli on kehittynyt ja syventynyt myös riittien kieleksi.

Suomalaisen maailmankatsomuksen kunnioitus ja pyhyys

Uuden kirjansa julkaisemisen kynnyksellä Kainulainen kertaa metsän teologian ytimessä olevia asioita. Metsän teologia selittää suomalaisen luontosuhteen historiaa ja nykytilaa aatehistorioiden kautta. Kainulainen ei ole niinkään kiinnostunut vanhan kansan uskosta haltijoineen ja jumalhahmoineen, vaan enemmän sen maailmankatsomuksellisesta kokonaiskuvasta ja merkityksestä suomalaiselle hengellisyydelle.

Kirjassaan “Metsän teologia” Kainulainen peilaa suomalais-ugrilaisuuden ja seemiläisyyden ajattelutapaa toisiinsa. Kainulainen löytää niistä yhteneväisyyksiä, mikä tekee mahdolliseksi kontekstualisoida kristinuskoa suomalais-ugrilaisiin kulttuureihin. Kainulainen kertoo, että kristinuskon käsitysten ja vanhan suomalaisen maailmankatsomuksen törmäyksessä suomalaisperäinen ajattelu vahingoittui. Vanhaa maailmankatsomukseen liittyvää pyhyyttä ja hengellisyyttä ei kunnioitettu ja jotain arvokasta menetettiin. Kainulainen toteaa, että vanhan perinteen hylkääminen kristinuskon tieltä oli turhaa. Erilaisten kulttuurien traditioita ymmärtävällä kristinuskon tulkinnalla on mahdollista alkaa parantaa sitä haavaa, joka on syntynyt tässä prosessissa.

Kristinuskon sanoman tulisi antaa avautua kaikille

Kainulaisen mukaan kristinuskon sanoman tulisi olla suomalaisesta kulttuurista kasvaneelle ihmiselle mielekäs. Hengellisyyttä etsivien ihmisten olisi hyvä saada ymmärtää, mistä kristillisen tradition muutosvoimassa on kyse. Kristinuskon myönteisten puolien lisäksi pitäisi kyetä havaitsemaan myös uskon varjopuolia. Näitä ovat esimerkiksi pyhien tekstien ihmiskeskeiset tulkinnat ja kristinuskon patriarkaaliset piirteet. Nämä heikentävät kristillisen tradition muutosvoimaa.

Kainulainen painottaa, että metsän teologia kannattaa kristillistä oppia, hengellisyyttä ja etiikkaa, jotka ovat keskenään yhteydessä ja tasapainossa. Jokainen näistä tulee ymmärrettäväksi yhteydessä toiseen ja toistensa valossa. Näin ne antavat toisilleen merkityksen ja voiman.

”Luomakunnan pitäisi olla huomion ytimessä ihmisten rinnalla”

Kainulaisen mukaan evankelis-luterilaisessa kirkossa on 1980-luvulta asti oltu kiinnostuneita ekoteologiasta. Teologian tasolla siirtyminen luonnonsuojelua vaativiin teemoihin on kuitenkin ollut hidasta. ”Hengellisten yhteisöjen pitäisi voimakkaasti tarttua globaaliin ilmastonmuutoksen kriisiin ja ymmärtää oma vastuunsa siinä. Maailmankatsomuksellinen ja teologinen taso on tärkeä ison yhteiskunnallisen ajattelutavan muutoksen tekemisessä,” Kainulainen huomauttaa.

Teologian tasolla siirtyminen luonnonsuojelua vaativiin teemoihin on kuitenkin ollut hidasta

Kainulaisen mukaan evankelis-luterilaisessa kirkossa on 1980-luvulta asti oltu kiinnostuneita ekoteologiasta. Teologian tasolla siirtyminen luonnonsuojelua vaativiin teemoihin on kuitenkin ollut hidasta. ”Hengellisten yhteisöjen pitäisi voimakkaasti tarttua globaaliin ilmastonmuutoksen kriisiin ja ymmärtää oma vastuunsa siinä. Maailmankatsomuksellinen ja teologinen taso on tärkeä ison yhteiskunnallisen ajattelutavan muutoksen tekemisessä,” Kainulainen huomauttaa.

Jumala on liian suuri määriteltäväksi tiettyyn sukupuoleen

Kainulaisella on ajattelussaan vahva feministiteologinen juonne. Tällaisessa ajattelussa suuri ja käsittämätön Jumala tuskin sopii mihinkään sukupuoliraameihin. Ajatus siitä, että Jumala on mies, on Kainulaisen näkökulmasta naiivi ja usein kyseenalaistamaton. Vieläkin liturgioissa käytetään termejä ”Isä” tai ”Herra”, mutta nykyään on myös mahdollisuus tasapainottaa termejä sukupuolettomilla ilmaisuilla. Raamatusta on mahdollista valikoida monipuolisia mielikuvia Jumalasta. Ilmaisun ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” voi Kainulaisen mukaan monissa yhteyksissä korvata sanomalla esimerkiksi ”Luojan, Vapahtajan ja eläväksi tekevän Hengen nimeen”. Kainulainen kertoo, että hänen mielestään Jumalasta käytettävien metaforien kirjoa tulee laajentaa. On paljon naisia ja miehiä, jotka eivät koe jumaluuden sitomista miessukupuoleen luontevaksi.

Metsän teologia toimii myös välineenä ekologiseen verkostoitumiseen

Kainulaisen mukaan hänen luentojensa vastaanotto metsän teologiasta ja kristillisestä ekoteologiasta on ollut kiinnostunutta. Näistä asioista puhuminen edellyttää kuitenkin tietoisuutta kristinuskon kielteisistä vaikutuksista luontosuhteeseen. Kainulainen toteaakin, että jos nämä vaikutukset kielletään, ihmiset eivät ole vastaanottavaisia metsän teologialle. Siksi pitää ensin käsitellä kipeät teemat kristinuskon luontosuhteesta ja vasta sen jälkeen on mahdollista alkaa puhua myönteisistä uskon rakenteista.

Hengelliset tai opilliset erot ryhmittymien välillä eivät ole vähentäneet yhteistä huolta luonnon tilasta

Kainulaisen saaman palautteen mukaan valtaosa ”Metsän teologian” lukijoista on ottanut metsäisen maailmankatsomuksen hyvin vastaan. Erilaisten uskonyhteisöjen huoli luonnon tilasta on välittynyt monelta taholta, ja verkostoituminen on ollut tärkeää. Hengelliset tai opilliset erot ryhmittymien välillä eivät ole vähentäneet yhteistä huolta luonnon tilasta. Uskonnollisissa yhteisöissä on tärkeää ilmentää rakkautta purkamalla rajoja eikä pystyttämällä niitä.

Luonnossa on tilaa kohdata Jumala

Kainulaisen mukaan suomalaiselle on tyypillistä hakeutua luontoon hoitamaan jumalasuhdettaan. Hän käsittelee kirjoissaan paljon yksilön hengellistä hiljentymistä, rukouselämää ja jumalasuhteen syventämistä. Kainulainen toteaakin, että joidenkin ihmisten on helpompaa mennä luontoon kuin osallistua seurakuntaelämään.

Kainulaisen mielestä jotkut seurakunnan painotukset saattavat olla niin vahvoja, että niitä ei välttämättä koeta puhutteleviksi. Saatetaan ajatella, ettei seurakunnassa ole tilaa olla omien kokemustensa kanssa. Tällaisia etsijöitä ja reunalla kulkijoita on Kainulaisen mukaan paljon. Tilan antaminen näille ihmisille vahvistaa hyväksytyksi tulemisen kokemusta seurakunnan sisällä. Kainulaisen ihanne on lämmin ja kutsuva seurakunta sekä avarasti ihmisiä vastaanottava yhteisö. Seurakuntien tulisi suuntautua enemmän sisäpiiriajattelusta tavoitteeseen palvella ihmisiä ja luomakuntaa.

Haaveenani on kohtuullinen elämänmuoto, joka keskittyy yksinkertaiseen elämään. Turha kulutus on syytä jättää pois. Näin ihminen voi paremmin, koska kohtuullisuuden toteuttaminen tukee ihmisen tietoisuutta siitä, ettei hän heikennä kulutuksellaan muun elämän edellytyksiä.

Kainulaisen mukaan itse luotu kulttuuri, yhdessäolo ja ajan viettäminen luonnossa olisivat valtavia ilon aiheita. Luonnonläheinen, voimallisia riittejä toteuttava ja yhteisöllisyyttä juhliva elämä sekä elämänmyönteinen hengellisyys olisi vahvaa ja toimivaa. ”Kristinusko ilmentää kyllä ajoittain tällaista hengellisyyttä, mutta olisi vielä parempi, jos tällaisesta elintavasta tulisi valtavirran toimintaa,” Kainulainen toivoo.

Juurtuvatko messujen uudet ideat?

Evankelis-luterilaisen kirkon nykytoiminnassa metsän teologia on ollut inspiroimassa Juurimessun kehittämistä, johon liittyy liturgian sanoitus maasta lähtevällä, orgaanisella ja epähierarkkisella kielellä. Juurimessussa irtaudutaan patriarkaalisista painotuksista. Tällainen uudistustyö on vielä marginaalista, mutta se herättää ihmisiä tarttumaan metsän teologian elementteihin.