Tarvitseeko pappi korkeakoulututkintoa?
”Pappi joutuu työssään esimerkiksi kohtaamaan surevia omaisia, johtamaan kokouksia, vetämään vanhempainiltoja, pitämään puheita ja kirjoittamaan tekstejä. Hänen ammattitaitoonsa kuuluu, että hän osaa esimerkiksi toimittaa ehtoollisen tai avioliittoon vihkimisen kirkkokäsikirjan mukaisesti, pitää kirkon uskoon perustuvan ja tilanteeseen sopivan saarnan, tukea syöpään sairastunutta ihmistä tai pitää jäsennellyn oppitunnin jostakin eettisestä kysymyksestä. Sekä kyky esiintyä että kyky herkistyä kuuntelemaan toista ovat tärkeitä. Monipuolista teologista osaamista pappi tarvitsee sekä seurakuntansa että itsensä takia.”
Kohti pappisvirkaa (Kirkon teologikoulutustoimikunta 2007)
Papin työ on sekä kiehtovaa että vaativaa. Harvassa ammatissa on mahdollisuus olla samalla tavoin läsnä ihmisten arki- ja juhlahetkissä sekä käsitellä olemassaoloon liittyviä suuria kysymyksiä. Papin työ onkin poikkeuksellinen yhdistelmä käytännön puurtamista, ihmisten edessä esillä olemista sekä valmiutta pohtia katsomuksellisia ja käsitteellisiä asioita. Kirkko on perinteisesti edellyttänyt papeiltaan korkeakoulutasoista loppututkintoa. Tätä vaatimusta voidaan perustella monista eri lähtökohdista. Samalla on selvää, että pelkkä akateeminen loppututkinto ei ratkaise työssä jaksamista ja onnistumista.
Kirkon ja koulutuksen pitkä yhteinen historia
Papin työhön on perinteisesti valmistauduttu yliopisto-opintojen kautta. Tähän perinteeseen liittyy myös teologisen tutkimuksen pitkä ja kunniakas historia. Teologia on ollut vanhassa akateemisessa perinteisesti arvojärjestyksessä ensimmäinen ja teologiset tiedekunnat ovat länsimaiden yliopistoissa usein vanhimpia tiedekuntia.
Yliopisto huomioi työelämän tarpeet
Yliopistot ovat luonnollisesti itsenäisiä omien koulutusohjelmiensa rakentamisessa. Teologisessa tiedekunnassa pääpaino on akateemisen tutkimuksen valmistavassa koulutuksessa, eikä sen opetus ole tunnustuksellista. Yliopistot ovat kuitenkin aina tehneet tutkimustyötä myös työelämän tarpeet huomioiden. Tämä korostus on viime vuosina toteutettujen yliopistouudistusten myötä jopa vahvistunut. On siksi luonnollista, että myös teologian opinnoissa on mahdollisuus suuntautua kirkollisen työn erityiskysymyksiin.
Sinänsä tarpeellisten soveltavien opintojen lisääminen teologisten perusopintojen yhteyteen ei ole kuitenkaan ongelmatonta. On kunnioitettava kirkon ja tiedeyliopiston periaatteellista eroa ja kummankin itsenäisyyttä. Samalla on toki muuten syytä korostaa varsinaisen opiskeluajan merkitystä myöhemmälle työuralle. Tulevalle papille tekee hyvää, mikäli hän voi opintojen aikana olla mahdollisimman paljon vuorovaikutuksessa eri tavoin ajattelevien kanssa ja tarkentaa älyllisesti omaa uskonnäkemystään ja ajatteluaan. Keskustelu- ja argumentaatiotaitojen kehittämisessä sekä tiedollisen pääoman hankkimisessa juuri opiskeluaika tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden. Käytännön työelämän haasteiden keskellä opiskeluun jää usein vähemmän tilaa, niin toivottavaa kuin se olisikin.
”Vaikka teologian opiskelija opiskelisi tunnollisesti tiedettä, osallistuisi aktiivisesti seurakunnan toimintaan ja kokisi sisäisen kutsumuksen pappisvirkaan vahvistuvan, hän jäisi silti ilman vastauksia lukuisissa kysymyksissään. Akateeminen teologia ei useinkaan vastaa hengellisiin ja kirkollisen teologian kysymyksiin eikä seurakunnallinen opetus tartu syviin teologista sivistystä vaativiin pohdintoihin”.
Kasvaako kirkon ja akatemian välimatka?
Papiston akateeminen koulutus on katsomuksellisesti hajanaisemmaksi muuttuvassa toimintaympäristössä yhä tärkeämpää. Tulevien kirkon työntekijöiden on pystyttävä käymään entistä vaativampaa katsomuksellista keskustelua yhä koulutetumman ja kriittisemmän kuulijakunnan kanssa. Erityisesti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kirkko on voimakkaasti kehittänyt omaa koulutusjärjestelmäänsä. Tämä on samalla osaltaan johtanut myös tilanteeseen, jossa perinteinen akateeminen koulutuspolku ei ole entisellä tavalla ainoa tie kirkon korkeimpiin ja vaativimpiin tehtäviin.
Kehitys näkyy selvästi ns. ylemmän pastoraalitutkinnon (yp) kohdalla. Tämän tutkinnon (80 op) suorittamista on vaadittu mm. hiippakuntien dekaaneilta, tuomiokapitulien pappisasessoreilta ja tuomiorovasteilta. Aikaisemmin ylemmän pastoraalin pätevyyden saivat automaattisesti teologian lisensiaatit ja tohtorit. Takavuosina kirkon johtavissa viroissa olikin pääsääntöisesti teologisen jatko-opinnon suorittaneita henkilöitä. Tällä hetkellä yp:n suorittaminen edellyttää mittavaa osallistumista kirkon omaan koulutukseen, joka muodostuu mm. varsinaisesta pastoraalikoulutuksesta, syventävistä teologisista opinnoista sekä johtamiskursseista. Yliopistossa tutkijauraa tekevälle, ei-kirkon virassa olevalle teologille yp:n suorittaminen onkin varsin haasteellista.
Kehityksen seurauksen teologista ammattitaitoaan täydentävä pappi joutuu tänä päivänä usein harkitsemaan, valitako akateeminen koulutusura vai kirkon tarjoama koulutuspolku. Tilannetta mutkistaa myös se, ettei tällä hetkellä ole selkiytynyttä käytäntöä, millä tavoin akateemisia jatko-opintoja luetaan hyväksi ylemmän pastoraalin suorittamisessa. Ongelma on toki melko marginaalinen ja koskettaa vain pientä joukkoa. Se kertoo kuitenkin, miten kirkon ja yliopistojen väliset suhteet ovat jatkuvassa kehitystilassa.
Kirkolle olisi epäilemättä menetys, jos tulevaisuudessa sen vastuullisilla paikoilla on yhä enemmän teologeja, joilta puuttuu ylemmät akateemiset opinnot ja niihin liittyvä teoreettinen osaaminen. Mutta myös yliopiston näkökulmasta on tappio, mikäli jatko-opiskelijoiden joukossa on entistä vähemmän niitä ihmisiä, jotka teoreettisen koulutuksen lisäksi ovat saaneet tuntumaa myös käytännön työelämään. Kirkon ja akatemian pitkään jatkunutta ja arvokasta suhdetta onkin muuttuvassa maailmassa jatkuvasti syytä pohtia.
Kirjoittaja Raine Haikarainen on teologian tohtori ja Helsingin hiippakunnan hiippakuntasihteeri.