Seurakunnat ja muut antiikin yhdistykset tarjosivat enemmän verkostoja kuin oppia

Varhaisten kristittyjen yhteisöt mahdollistivat antiikin yhdistysten tavoin verkostoitumisen perheen ja suvun ulkopuolelle. Usein sosiaaliset suhteet olivatkin oppia keskeisemmässä roolissa varhaisissa kristillisissä kokoontumisissa.

Mitä olivat antiikin yhdistykset?

Puhuttaessa antiikin yhdistyksistä viitataan usein vapaaehtoisiin tai epävirallisiin yhdistyksiin. Tutkimuksessa adjektiivit ”vapaaehtoinen” tai ”epävirallinen” on lisätty erottamaan nämä yhdistykset vakiintuneemmista instituutioista (kuten Rooman virallinen kultti tai polis eli kaupunki). Selkein ero instituutioiden ja yhdistysten välillä on ollut rahoitus, sillä epävirallisten yhdistysten rahoitusrakenne pohjasi vahvemmin yksityisten varakkaiden hyväntekijöiden antamiin lahjoituksiin kuin julkiseen rahoitukseen.

Kooltaan yhdistykset ovat vaihdelleet 15 ja 200 hengen välillä, mutta keskikoon on arveltu olleen noin 30 hengen tienoilla. Piirtokirjoitukset osoittavat, että ammattiyhdistykset ovat voineet olla hieman muita yhdistyksiä suurempia. Alemman yhteiskuntaluokan yksilölle yhdistys tarjosi, perheen ja poliksien ohella, mahdollisuuden sosiaaliseen ja uskonnolliseen kanssakäymiseen. Samalla yhdistykset mahdollistivat eri yhteiskuntaluokkien keskinäisen vuorovaikutuksen, mikä oli muuten harvinaisempaa.

Nykytutkimuksessa korostetaan, että kristillisillä yhteisöillä oli paljon samoja toimintatapoja yhdistysten kanssa. Lisäksi ne sijoittuivat samalla tavalla antiikin yhteiskunnan rakenteisiin. Kun kristilliset yhteisöt asetetaan osaksi moninaisten yhdistysten kenttää, voidaan niistä saada tietoa, jota Uuden testamentin lähteet yksin eivät kertoisi.

Tutkimusaineistona käytetään niin yhdistysten itsensä laatimia dokumentteja kuin ulkopuolisten kuvauksia. Säilynyt aineisto koostuu piirtokirjoituksista sekä papyruksista. Lisäksi tunnetaan joitakin arkeologisia jäänteitä yhdistysten käyttämistä tiloista. Tätä aineistoa analysoimalla kykenemme selkeämmin hahmottamaan yhdistysten kokoa, toimintamalleja, varainhankintaverkostoja ja ryhmien identiteetin kehittymistä.

Eräs kulttuurievolutiivinen näkökulma yhdistyksiin

Kulttuurievoluution teoria analysoi, miten inhimilliseen toimintaan syntyy uusia ilmenemismuotoja, millaisissa olosuhteissa uudet muodot kukoistavat ja kuinka ne periytyvät. Vaikka antiikin yhdistyksiä ei juuri ole toistaiseksi tutkittu kulttuurievoluution näkökulmasta, laajemmassa mittakaavassa ihmisten vapaamuotoiset kokoontumiset ovat herättäneet kiinnostusta alan tutkijoissa. Joseph Henrich on liittänyt ne osaksi individualistista kehitystä, jossa yhdistykset ovat luomassa uusia yhteisöjä perheiden, sukujen ja klaanien ympärille rakentuvissa esimoderneissa yhteiskunnissa.

Henrichin esimerkit tulevat keskiajan eurooppalaisista kaupunkivaltioista sekä Kiinan ja Intian ammattikilloista. Hänen mukaansa ne osoittavat, kuinka ammattikuntien synnyn myötä työt eriytyivät niin, ettei kaikkien yhteisön jäsenien tarvinnut osata samoja tehtäviä – tai edes olla niistä kiinnostuneita. Yksilöt eivät myöskään enää olleet sidottuja vain perheeseensä ja sen omistamaan maahan. Tämä loi mahdollisuuden rakentaa omaa sosiaalista identiteettiään muutoin kuin oman sukupuun kautta.

Keskiajan läntisessä Euroopassa killat, yliopistot, luostarit ja muut henkilökohtaiseen kiinnostukseen perustuvat ryhmät irtaantuivat aasialaisia vastineitaan enemmän sukulaisuussiteistä. Tämä johtui katolisen kirkon pitkäkestoisesta vaikutuksesta eurooppalaisiin perhe- ja sukulaisuussuhteisiin. Yksiavioinen ja lähisukulaisten välisiin avioliittoihin negatiivisesti suhtautunut moraalinen ilmapiiri mahdollisti perhekokojen pienenemisen ja sukulaissuhteiden heikkenemisen.

Antiikin yhdistykset rakentuivat vahvemmin perhekuntien ja sukulaisuussuhteiden ympärille kuin keskiajan – saati oman aikamme – yhdistykset.

Tämä individualistisen yhteiskuntakehityksen megatrendi tarjoaa vertailukohtia antiikin yhdistysten ymmärtämiseen. Antiikin yhdistykset rakentuivat vahvemmin perhekuntien ja sukulaisuussuhteiden ympärille kuin keskiajan – saati oman aikamme – yhdistykset. Usein yhdistykset muodostuivat yhteisen etnisen identiteetin ympärille: ne saattoivat koostua esimerkiksi siirtolaisista, joita yhdisti yhteinen kotimaa (diasporajuudealaiset, tyroslaiset kauppiaat, ym.).

Yhdistysten kautta oli mahdollista vahvistaa yhteistä identiteettiä uudessa kontekstissa, jossa yhteen ja samaan sukuun, heimoon tai kansaan kuuluminen ei enää ollutkaan itsestään selvää. Vaikka yhdistys ei olisikaan suoraan syntynyt etnisen identiteetin ympärille, sen piirtokirjoitukset liittyivät usein sukulaisuutta korostavan yhteiskunnan ihanteisiin: yhdistysten taloudelliset tukijat esitetään merkkisukuihin kuuluvina henkilöinä, jotka jatkavat isiensä tehtäviä ja perinteitä tunnollisesti.

Myös yhtäläisyyksiä myöhempiin eurooppalaisiin kiinnostuspohjaisiin verkostoihin löytyy. Ammatillisten kiltojen lisäksi antiikista löytyy erilaisia vapaa-aikaan liittyviä yhdistyksiä, kuten gladiaattorien kannattajayhdistyksiä tai viininmaisteluun keskittyneitä ryhmiä. Antiikin yhdistykset eivät muotoutuneet ainoastaan rikkaimman kansanosan huvittelua tai yläluokan akateemista kouluttamista varten. Kiintoisaa kyllä, myös monet eksoottisemmat mysteeriuskonnoiksi kutsutut kultit näyttävät mahtuvan tähän vapaamuotoisempien kokoontumisten malliin. Kokonaisuudessaan yhdistykset tarjosivatkin mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun verkostoitumisen kautta.

Varhaisen kristinuskon tutkimusta on kritisoitu siitä, että se kiinnittää liikaa huomiota teologisiin kysymyksiin ja varhaisten kristittyjen opillisiin korostuksiin. Useimmiten antiikin uskonnollisuus oli pikemminkin yhteistä toimijuutta kuin opin jakamista.

Varhaisen kristinuskon tutkimusta on kritisoitu siitä, että se kiinnittää liikaa huomiota teologisiin kysymyksiin ja varhaisten kristittyjen opillisiin korostuksiin. Useimmiten antiikin uskonnollisuus oli pikemminkin yhteistä toimijuutta kuin opin jakamista. Esimerkiksi yhdessä suoritetut rituaalit olivat keskeisiä.

Antiikin yhdistysten tuntemus voi auttaa ensimmäisten kristittyjen tutkijaa irtautumaan yksilön vakaumuksen korostuksesta. Reitti siihen kulkee eräänlaisen keskitien kautta: Yhdistykset olivat olemassa ennen muuta sosiaalisia suhteita, isien perinnäissääntöjä ja yhteisiä rituaaleja varten. Kuitenkin niissä oli idullaan individualistinen tendenssi: yksilö saattoi kuulua myös johonkin muuhun joukkoon kuin mihin hänen synnyinpaikkansa tai sukutaustansa hänet olisi automaattisesti sijoittanut.

Lopuksi

Antiikin yhdistykset tarjosivat selkeän yhdessä toimimisen mallin, joka oli helppo kopioida uusien ryhmittymien toimintakulttuurin pohjaksi. Malli sisälsi muun muassa ateriakäytäntöjä sekä sääntökoodistoa koskien sisä- ja ulkoryhmiä. Etenkin kreikkalaisella alueella vaikuttaneet varhaiset kristilliset ryhmittymät olivat muodostuneet yhdistysten mallin mukaisesti. Ne muodostivat perhe- ja sukulaisverkoston rinnalle sosiaalisen toimintamallin, jossa yksilöt eri sosioekonomisista taustoista järjestäytyivät ja tapasivat säännöllisesti. Tästä syystä esimerkiksi viininmaistelijoiden ja kauppiaskiltojen tutkimus täydentää olennaisesti käsityksiämme varhaisista kristillisistä yhteisöistä.

Kirjoittaja

Artikkelin kirjoittajat viimeistelevät väitöskirjojaan varhaisesta kristinuskosta osana antiikin yhdistysten sosiaalista todellisuutta. Tämän teologia.fi -erikoisjulkaisun juhlistama syntymäpäiväsankari professori Petri Luomanen toimii heidän väitöskirjojensa ohjaajana.

Linkit ja kirjallisuus

Linkit Yhdistysten piirtokirjoituksia käännöksineen: Ascough, Richard S., Philip A. Harland & John S. Kloppenborg. Associations in the Greco-Roman World: An Expanding Collection of Inscriptions, Papyri, and Other Sources. http://www.philipharland.com/greco-roman-associations/

Kirjallisuus
Henrich, Joseph: The WEIRDest People in the World: How the West Became Psychologically Peculiar and Particularly Prosperous. New York: Farrar, Straus, and Giroux, 2020.
Kloppenborg, John S.: Christ’s Associations: Connecting and Belonging in Ancient City. New Haven: Yale University Press, 2019.
Nongbri, Brent: Before Religion: A History of a Modern Concept. New Haven: Yale University Press, 2013.
Prak, Maarten Roy & J. L. van Zanden, eds.: Technology, Skills and the Pre-Modern Economy in the East and the West: Essays Dedicated to the Memory of S.R. Epstein.
Leiden: Brill, 2013.
Smith, Jonathan Z.: Drudgery Divine: On the Comparison of Early Christianities and the Religions of Late Antiquity. London: School of Oriental and African Studies, 1990.
Vikman, Jarkko: “Kinship as a Trustworthy Cue: The Signalling of Religious Expertise in the Epigraphy of Ephesian Voluntary Associations.” Journal of Early Christian History 10 (2021), DOI: 10.1080/2222582X.2020.1779102.