| Heikki Pesonen |

Pääkirjoitus: Kristinusko ja ympäristöongelmat

Espl_nord

Ympäristötietoisuuden nousu länsimaissa

Ympäristöongelmat alkoivat herättää laajempaa huomioita länsimaissa 1900-luvun puolivälin jälkeen. Toki luonnonsuojelua oli harrastettu ainakin 1800-luvulta lähtien, mutta kyse oli enemmän ns. koskemattoman luonnon suojelusta. Tällöin lähtökohta oli ensinnäkin esteettinen, jolloin haluttiin suojella maisemallisesti arvokkaita luontokohteita. Toiseksi voimakas teollistuminen ja sen mukanaan tuoma kaupungistuminen aiheutti sen, että syntyi tarve säilyttää alueita, joissa ihmiset voisivat retkeillä vapaa-aikanaan. 1800-luvun luonnonsuojelu oli puhtaasti ihmislähtöistä, eikä sitä sävyttänyt varsinaisesti huoli luonnon tuhoutumisesta. Aatehistoriallisesti 1800-luvun luonnonsuojeluinnostus nousi romantiikan ajan ”takaisin luontoon” –ajattelusta.

Viime vuosisadan puolivälistä eteenpäin alkoi tapahtua siirtymistä koskemattoman luonnon suojelusta ihmisen ympäristön suojeluun. Tällöin alettiin yhä enenevässä määrin kiinnittää huomiota ihmisen aiheuttamiin ympäristötuhoihin.  Yksi keskeisistä sysäyksenantajista tälle ympäristövallankumoukselle oli Rachel Carsonin kirjan ”Äänetön kevät” ilmestyminen Yhdysvalloissa vuonna 1962. Tässä teoksessa Carson esitteli amerikkalaisen kemianteollisuuden aiheuttamia ympäristötuhoja.

Espl_nord

Kuva Wikimedia

Carsonin teoksesta muodostui myyntimenestys ja se herätti maailmanlaajuisen julkisen keskustelun ympäristömyrkkyjen vaikutuksesta ravintoketjuun. Teoksen suosio ja ympäristökysymysten nousu julkisuuteen liittyi läntisessä maailmassa erityisesti 1900-luvulla tapahtuneisiin laajoihin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Näitä olivat mm. yhteiskunnan modernisaatio ja sen seuraukset, erilaisten ympäristötuhojen paljastuminen eri puolilla maailmaa, ydinvoiman aikakauden alkaminen ja ydinkokeet, öljykriisi sekä eri tyyppinen yhteiskunnallinen radikalismi (kuten rauhanliike, kansalaisoikeusliike ja hippiliike). Muutosten tuloksena syntyi “uusi ympäristöliike”, joka alkoi kritisoida länsimaisissa yhteiskunnissa vallalla olevia tuotannon ja kulutuksen tapoja ja niiden taustalla vaikuttavaa edistysuskoa. Uuden ympäristöliikkeen tärkein sanoma oli se, että ympäristökatastrofin välttäminen vaatii totaalista yhteiskunnallisten arvojen muutosta.

Ympäristökriisin syypäät

Aikakauden keskusteluissa alettiin myös pohtia ympäristöongelmien lähtökohtia ja syitä. Ympäristöfilosofit pohtivat esimerkiksi asenteiden ja käsitysten merkitystä ympäristökriisin selittämisessä. Onko käsitysten rooli toissijainen ja selittävä, vai ovatko ne ensisijaisia ja olennaisia ajatellen myös ympäristöongelmien ratkaisua. Materialistisessa lähestymistavassa lähdetään liikkeelle ajatuksesta, että ihmisen luonnonympäristöön kohdistunut toiminta, jonka avulla ihminen on pyrkinyt tyydyttämään aineellisia tarpeitaan on ollut ensisijainen syy ympäristöongelmiin. Tällöin maailmankuvalliset tekijät ovat muodostuneet tämän toiminnan tuloksena ja sitä ikään kuin tukemaan eikä päinvastoin. Toiset taas korostavat, että ympäristöongelmien perimmäiset syyt löytyvät nimenomaan asenteista ja arvostuksista, jotka ovat puolestaan johtaneet ympäristöä tuhoavaan toimintaan. Vaikka voidaan katsoa, että kyse on ennen kaikkea prosessista, jossa molemmat seikat vahvistavat toisiaan, syitä ympäristökriisiin on sitkeästi haettu ihmisten asenteista, käsityksistä ja arvomaailman lähtökohdista. Tällöin kritiikin kohteeksi on joutunut myös juutalais-kristillinen traditio, jonka on katsottu luoneen perustan ihmisen ja luonnon suhteen hierarkkiselle rakentumiselle.

Eräänlaisena sysäyksenä tälle kritiikille ja ylipäänsä länsimaiselle, uskonnon ja ympäristön suhteita käsittelevälle debatille voidaan pitää Lynn Whiten vuonna 1967 julkaisemaa esseetä “The historical roots of our ecologic crisis”. Esseessään White esittää, että Raamatun luomiskertomuksen ajatus, jonka mukaan ihminen voi “vallita luomakuntaa” ja näin ollen on muun luonnon yläpuolella, antoi ihmiselle luvan tai mahdollisuuden tuhota ympäristöä. Whiten mielestä länsimainen muoto kristinuskosta on kautta aikojen kaikkein ihmiskeskeisin uskonnon muoto. Hän katsoo, että ihmisen ja luonnon toisistaan erottaminen nousee myös viime kädessä Raamatusta, jonka mukaan Jumala loi  – vaikkakin maan tomusta – ihmisen omaksi kuvakseen, joka on luonnosta erillään ja sen yläpuolella. Eli White siis ajattelee, että koko länsimainen tekniikkakeskeinen tapa ymmärtää ihmisen ja luonnon välinen suhde nousee Raamatusta ja sen myötä syntyneestä traditiosta.

Vastauksena ekoteologia

Whiten näkemykseen on reagoitumonin eri tavoin. Luonnollisesti voimakkaimpia kannanottoja on esitetty kristillisen teologian puolella, mutta myös ympäristöfilosofit, sosiologit ja uskonnontutkijat ovat tuoneet esille käsityksiään ja tulkintojaan. Lisäksi kristinuskon puitteissa on syntynyt erilaisia ekologisia suuntauksia, joissa on pohdittu kristinuskon ja Raamatun suhdetta ekologisiin kysymyksiin. Ympäristökysymyksiä käsittelevästä teologiasta on alettu käyttää nimitystä ekoteologia. Ekoteologia on mahdollista määritellä yhtäältä teologian suuntaukseksi, joka lähestyy ekologisia kysymyksiä kristillisen teologian viitekehyksestä käsin. Toisaalta voidaan myös ajatella, että ekoteologiassa pohditaan teologisia kysymyksiä ekologisten linssien läpi.

Ekoteologiseen ajatteluun keskeisesti sisältyvässä tilanhoitajaeettisessä näkemyksessä korostetaan, että Raamatun luomiskertomuksessa ei tuoda esille ihmisen herruutta luomakuntaan nähden. Pikemminkin luomiskertomuksen lähtökohtana on se, että ihmisen tulee viljellä ja nimenomaan varjella maata, koska se on Jumalan luomus. Monet teologit ovatkin argumentoineet, että oikealla eksegeesillä luomiskertomuksesta löytyy käsitys, jonka mukaan ihmisten jumalallinen tehtävä on olla hyviä luomakunnan tilanhoitajia, jotka harjoittavat huolenpitoa ja suojelua, eivätkä johda ja vallitse. He myös painottavat, että tilanhoitajuus on yksi ensimmäisistä käskyistä, jonka Jumala on antanut ihmiselle. Tällöin maapallon ekologiset ongelmat johtuvat ihmisen synnillisyydestä; ihminen on rikkonut tätä Jumalan käskyä vastaan ja seurauksena on globaali ympäristökriisi.

Ekospiritualistinen ajattelu tukeutuu myös Raamatun luomiskertomukseen, mutta ymmärtää sen monin tavoin radikaalisti uudella tavalla. Ekospiritualistinen suuntaus käsittää luomiskertomuksen kertomuksena, joka on yhteinen kaikille kansoille ja kertoo, että kaikki (kasvit, eläimet, ihmiset, koko maailmankaikkeus) on saman evoluution tuotosta ja osa samaa tarinaa. Kristillisessä ekospiritualismissa pyritään etsimään inspiraatiota Raamatun lisäksi eri uskontojen mystiikasta, tieteen viimeaikaisista saavutuksista, kuten kvanttifysiikasta ja evoluutioteoriasta sekä varhaiskantaisten uskontojen luontokäsityksistä. Ekospiritualistien tavoitteena on yhdistää nämä näkemykset yhdeksi kokonaisvaltaiseksi ekologiseksi näkymäksi maapallosta tai äiti-maasta, näkymäksi, jonka mukaan ihminen on vain yksi pieni osa evoluutiota ja universaalia kokonaisuutta. Ekospiritualistisessa näkemyksessä pyritään siis rakentamaan ihmisen luontosuhde uudelleen siten, että ihmistä ei enää ymmärretä muusta luonnosta erilliseksi tai sen yläpuolella olevaksi olioksi. Monet ekospiritualistit kritisoivatkin “perinteisen” teologian tilanhoitajanäkemystä ja väittävät, että tilanhoitajuudessa ihminen asetetaan aina välttämättä hierarkkisesti muun luonnon yläpuolelle ja näin annetaan mahdollisuus luonnon häikäilemättömään hyväksikäyttöön.

Kristilliseltä pohjalta ponnistavan ympäristöajattelun jako tilanhoitajaetiikkaan ja ekospiritualistiseen näkemykseen on luonnollisesti jossain määrin keinotekoinen, koska näkemykset vaihtelevat ja limittyvät yksilöstä ja tulkintayhteisöstä toiseen eivätkä noudata tutkijoiden kategorioita. Voidaankin puhua ennemminkin jatkumosta, jonka toisessa päässä ovat “raamatulliset” tilanhoitajanäkemykset ja toisessa laidassa senkaltaiset biosentriset tulkinnat, joissa Raamattu ja kristillinen traditio on asetettu samalle viivalle muiden uskontoperinteiden kanssa ja joista poimitaan tarvittavat elementit uudenlaisen luontosuhteen rakennusaineksiksi.

Kirjoittaja Heikki Pesonen toimii uskontotieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuus

Berry, Thomas: The Dream of the Earth. Sierra Club Nature and Natural Philosophy Library. Siera Club Books: San Francisco, 1990.

Beyer, Peter: Religion and Globalization. Sage Publications: London – Thousand Oaks – New Delhi, 1997.

Bowler, Peter: Ympäristötieteiden historia. Art House: Helsinki, 1997.

Carson, Rachel: Äänetön kevät. Tammi: Helsinki, 1963.

Fowler, Robert Booth: The Greening of Protestant Thought. The University of North Carolina Press: Chapell Hill & London, 1995.

Hannigan, John A.: Environmental Sociology. A social constructionist perspective. Routledge: London & New York, 1995.

Kearns, Laurel: Saving the Creation: Christian Environmentalism in the United States. Sociology of Religion 57 (1), 1996.

Massa, Ilmo: Suunnistus ympäristösosiologiaan. Teoksessa Massa, Ilmo & Rauno Sairinen (toim.), Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle. Gaudeamus: Helsinki, 1991.

McCormick, John: Reclaiming Paradise: the global environmental movement. Bloomington, 1989.

Oksanen, Markku: Johdanto. Teoksessa Oksanen, Markku & Marjo Rauhala-Hayes (toim.), Ympäristöfilosofia. Gaudeamus: Helsinki, 1997.

Pesonen, Heikki: Vihertyvä kirkko. Suomen evankelisluterilainen kirkko ympäristötoimijana. Suomen Tiedeseura: Helsinki, 2004.

White, Lynn: The Historical Roots of Our Ecologic Crisis. Science 155, 1967.