| Suvielise Nurmi |

Ympäristön tila kertoo ihmiskuvakriisistä

Suvi-Elise Nurmi

Ympäristöongelmat nostavat eettisessä keskustelussa esiin toisaalta hyvin käytännöllisiä, toisaalta äärimmäisen teoreettisia kysymyksiä. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyen etiikan akuutti kysymys koskee yhteiskunnan erilaisten toimijoiden – talouden, politiikan ja oikeusjärjestelmän – sisäisten normien muokkaamista ja keskinäistä yhteensovittamista siten, että muuttuneet faktat ja ilmastoarvot saavat tarvitsemansa painoarvon. Ison käytännöllisen haasteen asettaa myös ongelmien globaalisuus: Ympäristökysymyksistä käytävää muutoinkin moniarvoista keskustelua vaikeuttaa yhteiskuntien, kulttuurien ja uskontojen moninaisuus sekä kansainvälisten ohjauskeinojen puutteellisuus.

Suvi-Elise Nurmi
Suvielise Nurmi kuva Arto Nurmi

Juhlapuheiden ja käytännön toimien välinen kuilu on pakottanut ottamaan yhä vakavammin myös ajattelun ja moraalin sisäiset ongelmat: Se, että ihmiset eivät toimi ilmaisemiensa ympäristöarvojen mukaan, eivätkä pysty asettamaan arvojaan rationaaliselta näyttävään järjestykseen osoittaa, että käsityksemme ihmisen rationaalisuudesta ja ehkä myös moraalisen toiminnan perusteista ovat virheellisiä.

Modernin etiikan työkalupakki ei ole riittävä

Vaikeiden käytännöllisten kysymysten ohella ympäristöfilosofit ovat alusta asti käyneet hanakasti teoreettisten ja filosofisesti perustavien kysymysten kimppuun. Tähän on ajanut se kipeä huomio, ettei modernin etiikan työkalupakki tarjoa kunnon välineitä ihmisen luontosuhteen ottamiseksi riittävän vakavasti.

Modernin etiikan teoreettinen viitekehys on pitkälti valistuksen humanismissa, reformaatiota seuranneen sekularisaation jälkeisessä yhteiskuntafilosofiassa ja taloudellisessa liberalismissa. Useimpien modernien moraaliteorioiden, kuten kantilaisen deontologian, utilitarismin, tai rawlsilaisen sopimusetiikan mukaan materiaaliseen todellisuuteen kohdistuneet toimet ovat itsessään moraalisesti neutraaleja. Teorioiden vaikeus puhua luontosuhteen moraalisesta merkityksestä nousee kahdesta oletuksesta: Etiikka ajatellaan ihmisistä koostuvan moraaliyhteisön sisäiseksi omalakiseksi asiaksi, ja ihmisten oletetaan olevan ympäristöstään erillisiä, autonomisia, vapaita, historiattomia ja ruumiittomia yksilöitä.

Jos ihminen voidaan kuvata keskeisissä asioissa ilman viittausta hänen luontosuhteisiinsa, luonnolla ei ole merkitystä modernissa etiikassa. Luontoon kohdistuvia tekoja voidaan arvioida moraalin näkökulmasta vain siinä määrin kuin ne liittyvät ihmisten välisiin velvollisuuksiin tai vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin. Periaatteessa tämä riittäisi hyvinkin ankarien ympäristönormien asettamiseen: Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta loukata oman hyvinvointini kannalta merkitseväksi arvostamaani Itämeren ekologista tasapainoa. Ongelma piilee kuitenkin siinä, että moraaliteorioiden mekanismit asettavat arvoja ja päämääriä eri asemaan. Vapaus hankkia elantoa ja hyvinvointia katsotaan tärkeämmäksi kuin esteettiset arvot. Myöskään identiteettiin liittyvä arvo, että esimerkiksi voin tiedostaa olevan ihminen, joka ei tuhoa ympäristöään, ei valistushenkisissä teorioissa paina paljon.

Ympäristöongelmien ratkaiseminen työkaluilla, jotka on tehty käsittelemään toisistaan ja ympäristöstään irrallisten ihmisyksilöiden välisiä intressiristiriitoja, tuottaa kokonaisuuden kannalta sattumanvaraisia lopputuloksia. Etiikka on myös aina kompromisseja. Ideaalia tilaa, jossa kaikki hyvä voisi toteutua, ei näytä olevan olemassa. Kulttuurimme viimeisinä vuosisatoina on siis vain päässyt käymään niin, että moraaliyhteisön itselleen määrittämissä periaatteissa ei-inhimillinen luonto on trivialisoitunut. Syy liittyy ihmiskäsitykseemme.

Jos eettinen keskustelu ei tunnista tautia ihmisessä, vaan käsittelee ympäristöongelmia ihmiskäsityksen ulkopuolisina asioina, se ei herätä toivoa etiikan mahdollisuuksista. Työkalut sisältävät aina oletuksen korjattavasta kohteesta: ohjelmistovirheitä ei korjata vasaralla, eikä syöpä parane särkylääkkeellä.

Ihmiskuvan ja luontokuvan erkaantuminen jumalallisti ihmisen

Keskiajalla oli rationaalista päätellä luonnosta itsestään, mikä ihmiselle on suhteessa luontoon sallittua. Modernin luonnontieteen synty osoitti filosofeille, ettei Luonnosta, sen enempää käärmeen tai kotkan kuin metsänkään Luonnosta, voi puhua isolla kirjaimella. Olemusajattelusta luopuminen vaikutti suoraan etiikkaan: Liito-oravan havaitulla käyttäytymisellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, pitääkö sille antaa mahdollisuus elää (ollenkaan tai) lajityypillisesti, ellemme me ihmiset määrittele nykyisenlaisten liito-oravien säilymistä omaksi arvoksemme.

Modernin luontokäsityksen uudelleenarviointi ja paluu esimoderniin – arvot tosiseikkoihin yhdistävään luontokuvaan – on herättänyt kiinnostusta ympäristöetiikassa. Tällaisten metafyysis-teologisten luontokäsitysten viljelemisellä on omanlaisensa arvo moraalisen kulttuurin kehityksessä. Ne eivät kuitenkaan kykene perustelemaan luonnon kunnioituksen velvoitetta niille, joilla on toisenlainen luontokuva. Globaalien ja akuuttien ongelmien ratkaisussa on löydyttävä universaali kieli. Ympäristöongelmien ratkaiseminen metafyysisen mission kautta on paitsi mahdotonta, myös turhaa. Etiikan käytännöllisen vaikuttavuuden kannalta on hedelmällisempää keskittyä ihmisten toimintaan suoraan vaikuttaviin uskomuksiin.

Modernin etiikan mukaan ihmisenkään Luonnosta ei voi päätellä, mikä ihmiselle on hyvää, tai mitä pitäisi tehdä. Ihmistä koskevat oletukset eivät kuitenkaan ole muuttuneet samalla tapaa kuin käsitykset muusta luonnosta. Filosofian historian suuressa murroskohdassa – tultaessa keskiajalta renessanssin kautta uudelle ajalle – ympäristösuhteen kannalta ongelmallisinta ei ehkä ollutkaan luontokuvan muutos, vaan ihmiskuvan ja luontokuvan erkaantuminen toisistaan ja niiden käsitteleminen omalakisina alueinaan. Ihmiskuvaan jäi elämään mystinen, havainnoin saavuttamaton elementti, joka sai nimen vapaa tahto. Muu luonto latistui tiedon passiiviseksi objektiksi.

Modernin luonnontieteen tehtävä on kuvata objektiiviset faktat, mutta faktojen ja tekniikan oikea käyttäminen on päänsisäisessä vapaassa tyhjiössä itseään ilmaisevan moraaliolion tehtävä. Ekologia mullisti käsityksen luonnon mekanismeista ja selviytymisstrategioista 60 vuotta sitten, mutta luonnontieteellisenä teoriana sen merkitys normatiiviselle keskustelulle on ollut olematon. Edes luonnontieteellisesti orientoitunut metsätalous ei näytä olevan halukas myöntämään, että sen luontokäsityksessä on virheitä, koska niiden myöntäminen vaarantaisi talouden arvot ja totutut käytänteet. Ympäristöongelma on normatiivinen ja subjektiivinen käsite, eikä luonnontiede puhu näistä.

Viimeaikaisessa ympäristöfilosofiassa kriittinen katse on kohdistunut päänsisäisen ihmisen moraalisen jumalallisuuden harhaan. Miten on mahdollista, että maailmanhistorian sivistyneimmät ihmiset kokevat normaaliksi ja hyväksi sellaisen elämäntavan, joka voi parissa sadassa vuodessa tehdä maapallon ihmiselle elinkelvottomaksi? Itsestään selvänä pidettyihin käytänteisiin kätkeytyy outoja käsityksiä rationaalisuudesta ja arvojen valinnasta.

Usko ihmisen pysyvään olemukseen rationaalisena, vapaana ja arvoja asettavana Yksilönä – ympäristöstään erotettuna subjektina – ei horjunut modernin etiikan syntyessä. Nyt se kuitenkin horjuu Darwinin, postmodernin filosofian ja ympäristökriisin nostattamassa ristiaallokossa.

Puntarissa järki, vapaus ja yksilö

Ekologinen luonnontiede ja evoluutioteoriat haastavat uskon ihmisen vapauteen. Nykyfilosofia haastaa uskon ympäristöstään erotettuun subjektiin, ja ympäristökriisin voi katsoa haastavan etenkin uskon yksilön rationaalisuuteen. Uusimmassa ympäristöfilosofiassa nämä kolme haastetta yhdistyvät uuden ihmiskuvan avainten etsinnässä. Tavoiteltua avainta voisi kutsua relationaaliseksi ihmisyydeksi.

Kiinnostavia näköaloja ihmisyyteen ovat avanneet toisaalta feministisestä filosofiasta ammentavat ekofeministit, toisaalta luonnontieteellistä naturalismia lähenevät kirjoittajat. Nämä yleisessä filosofisessa keskustelussa keskenään jännitteiset ajatteluperinteet kiinnittävät kumpikin omalta taholtaan kriittisen huomionsa samoihin, moraalista toimijaa kuvaaviin uskomuksiin. Ympäristöfilosofiassa naturalismi ja postmoderni konstruktivismi etsivät ratkaisuja samasta suunnasta: Ihmistoimintana tahto ja järki halutaan nähdä kollektiivisina, geenien ja kasvatuksen ohjaamina, ja aina kulttuuri- ja paikkasidonnaisina.

Feministisessä filosofiassa esimerkiksi tieto ymmärretään aina sidoksissa näkökulmaan ja subjektin käytänteisiin. Ekologinen feminismi kuitenkin korostaa, että tiedon näkökulmasidonnaisuus ei viittaa ainoastaan sosiaalisiin ja kulttuurisiin tiedon rakenteisiin, vaan laajasti kaikkiin ekologis-sosiaalisiin verkostoihin, eli tiedon ”paikkaan”. Tieto metsän ekosysteemistä ei ole subjektiivista tulkintaa, muttei myöskään kuva passiivisesta objektista. Tietäminen on pikemminkin jonkinlaista suhdetoimintaa ihmisen ja metsän välillä.

Relationaalinen ihmiskuva muokkaa käsitystä rationaalisuudesta, vapaudesta ja yksilöllisyydestä tavalla, joka tekee ihmisen luontosuhteen eettisesti relevantiksi. Ympäristö ei ole vain moraalin kohde, vaan moraalin subjektiin ja sisältöön olennaisesti kuuluva osa. Ympäristön muokkaaminen muokkaa siis myös edellytyksiämme moraalisina toimijoina. Relationaalisena ihminen ei voi tavoittaa universaaleja totuuksia. Arvojen ja faktojen välillä on yhteys, josta myös järjen onnistuminen riippuu: Tavoiteltaessa totuutta on pyrittävä hyvään ja hyvää etsittäessä on kuunneltava ja ymmärrettävä ympäristöään.

Hyve-etiikka uudelle vuosituhannelle?

Eräs viimeaikaisista ympäristöetiikan malleista on ekologinen hyve-etiikka. Klassinen hyve-etiikka on teleologista: ihmisen todellinen Luonto, Olemus vetää puoleensa ja toimii hyveen harjoittamisen mittarina. Ympäristöetiikassa on luonteva ajatella, että tuhoisaan toimintaan johtava ihmiskuva on virheellinen, ja siis ratkaisu piilee siinä, että ihminen etsii todellista, ekologista olemustaan harjoittamalla ekologisia hyveitä. Ekologisen hyve-etiikan mahdollisuudet ja vaikuttavuus on kuitenkin vaarassa jäädä heikoksi, jos se ei onnistu kyseenalaistamaan esimodernista omaksumaansa olemuksellista ihmiskuvaa.

Hyve-etiikasta voi silti kehittyä merkittävä jälkimodernin etiikan malli, joka yhdistää ihmisten keskinäiset suhteet ja ihmisen luontosuhteet toisiinsa, mikäli se pystyy luopumaan historiallisesta painolastistaan ja näkemään ihmisen evolutionaarisena, relationaalisena ja ruumiillisena.

 

Kirjoittaja Suvielise Nurmi toimii tutkijana systemaattisen teologian laitoksella ja viimeistelee parhaillaan väitöskirjaa moraaliagenttiudesta ympäristöetiikassa.