Teologia menee metsään – suomalaista ekoteologiaa
Suomalaisilla on mahdollisuuksia luoda omaperäistä ekoteologiaa ammentamalla omista kulttuurisista juuristamme. Niiden tietyt kokonaisvaltaiset piirteet, esimerkiksi suhde metsiin, hiljaisuuden arvostus ja saunominen toimivat peileinä kristillisille uskontulkinnoille. Suomalainen metsän teologia voi parantaa pahaksi päässyttä luonnosta vieraantumista.
Suomalaisessa mielenmaisemassa metsällä on ollut keskeinen asema Millaista kristillistä teologiaa syntyy, jos otetaan vakavasti suomalaisen luontosuhteen hengelliset ulottuvuudet ja tietty luonnon pyhyyden taju? Sidos metsään ei merkitse takapajuisuutta vaan voimanlähdettä välttämättömään ja mielekkääseen kulttuurinmuutokseen kohti luonnon kunnioitusta.
Teologia vaikuttaa asennetasolla
Kristillisen perinteen ekologinen jalanjälki on ollut liian suuri. Kansainvälisessä ekoteologisessa keskustelussa on kuluneina vuosikymmeninä tultu tietoisiksi siitä, miten hampaaton kristinusko on ollut estämään länsimaisen kulttuurin muuntumista materialistiseksi kulutuskulttuuriksi, jonka tavoite on jatkuva taloudellinen kasvu luonnonvaroja tuhlaten. Kristinuskon tulkinnoissa on yksittäisen ihmisen mielensisäisiin uskon ja pelastuksen kysymyksiin, vaikka Raamattu ja traditio antavat aineksia ymmärtää pelastus tätä laajemmin. Pelastuksella on myös tämänpuoleinen ja kosminen ulottuvuutensa (ks. esim. Room. 8), joka johtaa puolustamaan luomakunnan eheyttä.
Ekoteologiassa nostetaan esille Raamatun ja perinteen rikasta luontomyönteistä aineistoa. Jos vanhat teologiset mallit ovat asennetasolla vaikuttaneet kielteisesti, luonnosta vieraannuttaen, on uudentyyppisten uskontulkintojen korjattava nämä asennevammat. Kristinuskon tulkinnoissa on 2000-luvulla painotettava ihmisen yhteenkuuluvuutta kaiken luodun kanssa, ihmettelyä, kunnioitusta, rakkautta ja ylistystä suhteessa luomakuntaan.
Suomalaiseen vanhaan mielenmaisemaan on kuulunut kosminen yhteenkuuluvuuden tunto eläinten ja kaiken luonnon kanssa. Tästä kertovat esimerkiksi hirviaiheiset kalliomaalaukset 6000 vuoden takaa tai runsas suullinen perimätieto kansanrunoudessa. Metsä on ollut elinehto fyysisesti ja henkisesti. Viimeisen tuhannen vuoden mittaan suomalaiset ovat kuitenkin vakavasti vieraantuneet luonnosta.
Luonnosta vieraantuminen ja sen parantaminen
Esivanhempiemme mielenmaisemassa luonnosta vieraantuminen alkoi vähitellen siinä vaiheessa, kun kristinusko saapui näille kankaille noin tuhat vuotta sitten. Erityisesti uuden uskon läntisen haaran edustajat suhtautuivat ylimielisesti vanhaan uskoon, joka tuomittiin kaikin osin vastustettavaksi pakanuudeksi. Palvotut pyhät puut ja lehdot tuli kaataa. Samalla alkoi kadota se ekologinen viisaus, joka muinaiseen mielenmaisemaan sisältyi. Tabut ja rajoitukset luonnon hyväksikäytölle väistyivät.
Tämän kehityksen vei olennaisesti pidemmälle valistuksen aatteiden rantautuminen Suomeen 1700-ja 1800-luvuilla. Suhde luontoon muuttui ennen muuta hyötysuhteeksi. Tieteen ja teknologian liitto mahdollisti luonnonvarojen tehokkaan hyväksikäytön. Metsistä tuli talousmetsiä. Samalla tavoin on ajateltu tähän päivään saakka, ja lisäksi 1900-luvun puolivälin jälkeen maassamme on tapahtunut huomattavaa urbanisoitumista. Luonteva yhteys metsiin tai eläimiin on käynyt harvinaisemmaksi. Virtuaalitodellisuus on luonut uusia mahdollisuuksia, mutta koneiden välityksellä tapahtuvassa kommunikaatiossa luontoyhteys puuttuu.
Luonnosta vieraantuminen aiheuttaa taipumusta masennukseen, aggressiivisuuteen, päihderiippuvuuksiin ja heikkoon itsetuntoon. Tällaisia oireita on tavattu alkuperäiskansoilla, jotka joutuivat kärsimään eurooppalaisten valloituspolitiikasta. Kenties suomalaiset kärsivät samasta syystä, vaikka kolonisaatioprosessi tapahtui hitaammin? Kyseessä on mielenkolonisaatio, josta emme edes ole tietoisia.
Vieraantumisesta parantumisen ensimmäinen edellytys on siitä tietoiseksi tuleminen. Sen jälkeen on mahdollista etsiä ajattelu- ja toimintamalleja, jotka eheyttävät sisäistä kuilua. Todellisuus tulee käsittää kokonaisvaltaisemmin kuin mitä länsimaisessa valistushenkisessä kulttuurissa on tehty. Yhtä lailla kristinuskon tulkintojen on noustava kokonaisvaltaisemmalta pohjalta, jossa arvostetaan järjen lisäksi tunnetta, kokemusta, ruumiillisuutta ja intuitiota.
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluvat rakkaus metsiin, hiljaisuuteen ja saunomiseen voivat auttaa tiellä kohti kokonaisvaltaisuutta, myös uskontulkinnoissa.
Metsän ja saunan tieto antaa uuden perustan olemiselle
Eri puolilla maailmaa alkuperäiskansat tulevat vähitellen yhä tietoisemmiksi oman perinteisen viisautensa arvosta. Monet näistä kansoista ovat kyenneet elämään sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa kymmeniä tuhansia vuosia, eläen luonnon ”koroilla” eli kajoamatta uusiutumattomaan ”pääomaan”. Länsimaiden tulee omaksua nöyrempi asenne ja olla valmiita oppimaan muilta.
Suomalaiset eivät kuulu alkuperäiskansojen joukkoon, mutta myös suomalaiseen tietämisen tapaan on kuulunut paljon arvokasta. Kansanperinteessämme arvostetuin sankari ei ole ollut soturi vaan tietäjä tai shamaani, joka hallitsee laulun voimalla. Kalevalan runoissa väkevin tietäjä on Väinämöinen, joka tuntee asioiden synnyt ja sitä kautta niiden syvimmän olemuksen. Tänä päivänä tarvitaan tietoa, joka näkee ympäristöongelmien synnyt ja kykenee puuttumaan niihin.
Vanhaa suomalaista kokonaisvaltaista tietämisen tapaa voi kutsua metsän tiedoksi. Siihen ei kuulu tieto tiedon vuoksi, vaan tieto palvelee rikkoutuneiden suhteiden eheytymistä ja luonnon tasapainoa. Viisaus on tietämistä, johon kuuluvat olennaisesti arvot. Metsän tieto on integroivaa. Se pyrkii hahmottamaan kokonaisuuksia.
Saunakulttuuri on säilynyt suomalaisille elävänä ja tärkeänä tähän päivään saakka. Sauna ymmärretään edelleen pyhänä paikkana ja saunominen koko olemuksen – ruumiin ja mielen – puhdistumisena ja uudistumisena. Varsinkin vanhoissa puusaunoissa voi yhä kokea kosmoksen yhteenkuuluvuuden, kun kaikki elementit tulevat yhteen: maa(lattia), tuli, ilma ja vesi. Suomalainen voi sanoa: Saunon, siis olen. Saunominen edustaa perustavalla tavalla myönteistä ruumiillista hengellisyyttä.
Kokonaisvaltaisuudessaan metsän ja saunan tieto toimivat peileinä, jotka auttavat korostamaan kristinuskon alkulähteiden suhteellisen kokonaisvaltaista käsitystä ihmisestä ja tietämisestä. Raamatun ajan seemiläisessä kulttuurissa ihminen on sielun ja ruumiin erottamaton kokonaisuus. Hän on yhtä aikaa yksilö ja osa yhteisöä; myös pelastus koskettaa sekä yksilön suhdetta Jumalaan että yhteisön ja koko kosmoksen elämää.
Pyhyyden taju palaa
Kun teologia menee metsään, sen tulee mennä kunnioittaen, metsän pyhyydestä tietoisena. Valistuksen aatemaailmaan kuului tietoinen pyrkimys irti luonnon lumosta, jotta mikään ei rajoittaisi ihmisen halua tutkia ja hyödyntää sitä. Tämä tie on johtanut ilmastonmuutoksen noidankehään ja muihin vakaviin ympäristöongelmiin.
On aika palauttaa taju luonnon pyhyydestä. Se on mahdollista myös kristillisessä teologiassa. Tällöin ei puhuta luonnon pyhyydestä panteistisessa mielessä eli samastaen luonto ja jumala. Sen sijaan luomakunnan pyhyys seuraa siitä, että Jumala on kaikessa luodussaan läheisesti läsnä. Samalla Jumala on mittaamattomasti suurempi ja käsittämättömämpi mysteeri. Hän on yhtä aikaa tämän- ja tuonpuoleinen. Tällaisesta jumalakäsityksestä voidaan käyttää käsitettä pan-en-teismi: Jumala on kaikessa ja kaikki on Jumalassa. Erityisesti monille mystikoille tällainen jumalakäsitys on ollut läheinen. Myös Luther korosti, miten Jumala on läsnä jokaisessa pienimmässäkin puun lehdessä
Maan pyhyys on vahva viesti siksi, että pyhiin asioihin liittyy tietty koskemattomuus. Ihmisellä ei ole oikeutta ahneuksissaan tai mukavuudenhalussaan riistää luontoa. Tiede on arvokas inhimillisen kulttuurin osa, mutta sen on oltava tietoinen eettisestä vastuustaan. Esimerkiksi geeniteknologian kehittämisessä tutkijoiden on oltava erityisen varovaisia. Kristilliseen traditioon aina kuulunut kohtuuden ihanne on ajankohtaisempi kuin koskaan. Se on tie hyvään elämään.
Suomalaisen ekoteologian (metsän teologian?) tulee saada yhä uusia ilmauksia Raamatun tulkinnan painotuksissa, opin mielekkäässä ajankohtaistamisessa ja eettisissä johtopäätöksissä. On myös tarpeen luoda liturgiaa, joka konkretisoi kokonaisvaltaiset lähtökohdat. Jumalanpalveluksia ja rukoushetkiä vietetään jo nyt metsissä, järvenrannoilla, pellonreunoilla ja tuntureilla. Monien suomalaisten niissä kokema hengellinen kokonaiseksi tulemisen tunne on aika sanoittaa ja ottaa vakavasti.
Kirjoittaja Pauliina Kainulainen on teologian tohtori, joka työskentelee Joensuun yliopiston yhteydessä tutkijana. Hän on väitellyt ekofeministisestä teologiasta. Tällä hetkellä hänen tutkimuskohteenaan on ekoteologia suomalaisessa kontekstissa.
Lisää aiheesta:
Kainulainen, Pauliina: Maan viisaus (pdf). Ivone Gebaran ekofeministinen käsitys tietämisestä ja teologiasta. Joensuu: Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja 13, 2005.
Kainulainen, Pauliina: Panenteistinen jumalakäsitys ekoteologisena löytönä. TA 5/2008.
Pyhän kosketus luonnossa. Johdatus kristilliseen ekoteologiaan. Toim. Pauliina Kainulainen. Helsinki: Kirjapaja 2007.
Meille annettu maa. Pohjoisen kirkon ympäristökirja. Toim. Timo Helenius. Helsinki: Edita 2007.
Metsän jäljillä. Kertomuksia etelästä ja pohjoisesta. Toim. Mira Käkönen ja Elina Venesmäki. Helsinki: Siemenpuusäätiö 2009.
Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ilmasto-ohjelma. Kirkkohallitus, 2008. evl.fi/ilmasto-ohjelma