Aikamme uskonto ja estetiikka

Uskonto sen konkreettisimmassa, rakennetussa muodossa näyttäisi voivan Suomessa varsin hyvin. Yksin pääkaupunkiseudulle ja sen lähistölle on viime vuosina noussut useita uusia kirkkoja. Laajalahden ja Viikon kirkot henkivät puuarkkitehtuurin uutta arvostusta. Klaukkalan kirkko liittyy puolestaan kaarevilla muodoillaan uutta plastisuutta tutkiviin kansainvälisiin virtauksiin.

Viikin kirkko, Arkkitehtitoimisto JKMM Oy, 2005. Kuva: Arto Kuorikoski

Laajasalon kirkko. Arkkitehdit Kari Järvinen & Merja Nieminen, 2003. Kuva: Arto Kuorikoski

Klaukkalan kirkko. Arkkitehti Anssi Lassila, 2004. Kuva: A. Kuorikoski

Uskonnon ja estetiikan vuoropuhelulle on tarvetta

Näissä ja muissa aikamme uusissa kirkoissa luova ja tekninen osaaminen ovat korkeatasoista eikä taidettakaan ole unohdettu kuten useissa sodanjälkeisissä kirkkotiloissa. Kirkot eivät suinkaan ole perifeerisiä kyhäkköjä kuten maamme sijainti voisi antaa olettaa, vaan kansainvälisten saavutusten tasolla. Itse asiassa kirkkoarkkitehtuurillamme on ollut lähes koko 1900-luvun ajan itsestään selvä kansallinen näyttelyarvo. Näin ei suinkaan ole muissa Euroopan maissa.

Näissä ja muissa aikamme uusissa kirkoissa luova ja tekninen osaaminen ovat korkeatasoista eikä taidettakaan ole unohdettu kuten useissa sodanjälkeisissä kirkkotiloissa. Kirkot eivät suinkaan ole perifeerisiä kyhäkköjä kuten maamme sijainti voisi antaa olettaa, vaan kansainvälisten saavutusten tasolla. Itse asiassa kirkkoarkkitehtuurillamme on ollut lähes koko 1900-luvun ajan itsestään selvä kansallinen näyttelyarvo. Näin ei suinkaan ole muissa Euroopan maissa.

Uskonnon ja estetiikan vuoropuhelulle on tarvetta

Näissä ja muissa aikamme uusissa kirkoissa luova ja tekninen osaaminen ovat korkeatasoista eikä taidettakaan ole unohdettu kuten useissa sodanjälkeisissä kirkkotiloissa. Kirkot eivät suinkaan ole perifeerisiä kyhäkköjä kuten maamme sijainti voisi antaa olettaa, vaan kansainvälisten saavutusten tasolla. Itse asiassa kirkkoarkkitehtuurillamme on ollut lähes koko 1900-luvun ajan itsestään selvä kansallinen näyttelyarvo. Näin ei suinkaan ole muissa Euroopan maissa.

Tällainen kirkollisen taiteen ja arkkitehtonisen laadun kukinto on varsin mielenkiintoinen ilmiö pohdittaessa aikamme uskonnollisuuden luonnetta. Uskonnon ja estetiikan läheiselle vuoropuhelulle näyttäisi olevan tarvetta.

Tämä näyttäisi sitäkin tärkeämmältä, kun ottaa huomioon roolin, joka esimerkiksi taidemuseoilla on aikamme henkisessä elämässä. Ne näyttävät perineen jotakin aiemmin kirkoille kuulunutta: Esimerkiksi Kiasman näyttävässä sisääntuloaulassa on transsendentaalista potkua katedraalimittakaavaan saakka.

Nykytaiteen museo Kiasma Arkkitehti Steven Holl. Kuva: Arto Kuorikoski

Resakralisaatio ja estetiikka

Nykyään puhutaan paljon resakralisaatiosta. Tällä tarkoitetaan, että yhteiskunnastamme on löydettävissä piirteitä, jotka näyttävät olevan vastakkaisia sekularisoitumiselle.

Sekularisoitumisella on tunnetusti viitattu siihen laajamittaiseen kehitykseen, jossa uskonnollinen elämänalue on vähitellen alistettu rationaalisen ajattelun pääperiaatteelle.

Tutkimuksissa on varsin yleisesti todettu, ettei sekularisaatio lopulta edennyt niin pitkälle kuin synkimmissä tai optimistisimmissa ennusteissa oletettiin.  Uskonto ja sekulaari maailma näyttävät olevan kykeneväisiä jonkinlaiseen yhteiseloon. Mutta resakralisaation käsitteellä tähdätään johonkin muuhun.

Keskeistä on sellaistenkin uskonnollisten ulottuvuuksien esiintulo, jotka eivät alistu länsimaisen rationaalisuuden pääperiaatteiden piiriin. Mystiikka on yksi esimerkki tällaisesta ulottuvuudesta, samoin varsin vastakkaiselta vaikuttava uskonnollisesti värjäytynyt väkivalta. Molempien taustalla saattaa silti piillä muutakin kuin pelkkää irrationaalisuutta.

Kauneimpien joululaulujen estetiikkaa

Suomalaisessa yhteiskunnassa resakralisaatioon luettavissa olevat piirteet ovat yllättävän pitkälle tulkittavissa esteettisen ulottuvuuden kautta. Yksi esimerkki riittänee kirjoitukseni alussa esittämieni kirkkoarkkitehtuuriesimerkkien tueksi. Ihmisiä on viime vuosina kiehtonut kirkkotilassa esitetty musiikki, tunnetuimpana esimerkkinä Kauneimmat joululaulut. Musiikilla eli akustis-esteettisellä kokemuksella on tässä vain osittainen rooli. Merkittävää olisi myös ihmisten yhteenkuuluvuuden kokemus kotona vietetyn illan sijaan. Estetiikan rooli saattaa kuitenkin tässäkin olla tärkeämpi kuin aluksi näyttää. Ihmispaljous tuottaa runsaasti sellaisia tilaan liittyviä akustisia satunnaisia aistimuksia, joita ei kodin hiljaisuudessa ole mahdollista tavoittaa. Samanlainen merkitys on tuoksuilla ja mahdollisesti myös haptisilla eli kosketukseen liittyvillä aistimuksilla. Kauneimmat joululaulut on ennen kaikkea massojen fysiognomiaa, eräänlaista ihonalaista mässäilyä.

Estetiikan uskonnollinen ulottuvuus

Onko paljon puhuttu resakralisaatio siten vain estetiikkaa ilman erityistä uskonnollista ulottuvuutta? Mahdollinen myönteinen vastaus tähän kysymykseen ei merkitse materian voittoa hengestä. Vaikka esteettinen kokemus onkin toisesta päästään sidoksissa aineellis-materiaaliseen maailmaan, on sen toisessa päässä kokeva subjekti – joka on aina arvoituksellinen.

Kokeva subjekti on käsitykseni mukaan se tekijä, johon spiritualiteetin käsite liittyy (ks. esimerkiksi Kirsi Tirrin artikkeli tässä teemanumerossa). Estetiikka liittyy siten toisesta päästään tekijöihin, joita spiritualiteetin tutkimuksessa on korostettu; subjektin tarpeisiin etsiä kauneutta ja hiljentymistä. Samalla estetiikka on kuitenkin erityisen kiinnostunut sellaisista konkreettisista materiaalisista objekteista, joiden voidaan katsoa tuottavan erityisellä tavalla esteettisiä kokemuksia: Luontokokemuksen lisäksi estetiikka on kiinnostunut taiteesta ja taideteoksiin liittyvistä erityiskysymyksistä.

Esteettiset kvaliteetit: ruma ja kaunis

Toistaiseksi sanottu vaikuttanee melko selvältä ja yllätyksettömältä, esittämääni resakralisaatiotulkintaa kenties lukuunottamatta. Vaikeuksia syntyy, kun otetaan huomioon sellainen kirja kuin Karl Rosenkranzin Ruman estetiikka  (Ästhetik des Hässlichen) vuodelta 1853. Kauneuden ja ruman kaltaisia seikkoja on estetiikassa tavattu nimittää esteettisiksi kvaliteeteiksi. Jo Kant oli uraa uurtavassa teoksessaan Kritik der Urteilskraft (1790) käsitellyt kauneuden lisäksi ylevää, ja 1800-luvulla esteettisiä kvaliteetteja analysoitiin yhä lisää.

Uudet esteettiset kvaliteetit kiihottivat kovasti taiteilijoiden mielikuvitusta. Taiteilijat myös pitkälti loivat kyseiset kvaliteetit. Taide alkoi näet 1800-luvun kuluessa erota yhä selvemmin kirkosta ja muista perinteistä ohjelmallisuutta korostaneista tahoista. Myös erilaiset taiteelliset kokeilut kävivät mahdollisiksi. Itse asiassa on mahdotonta ymmärtää modernismiksi kutsuttua jaksoa ellei ota huomioon taiteellisen vapauden roolia. Max Weberin piirtämässä rationaalisuuden rautahäkissäkin taiteelle voitiin avata erityinen, venttiilinomainen tehtävä. Tämä tehtävä ei rajoittanut vain ruman arjen kaunistamiseen sunnuntaiaamuisin, vaan ruman esittämiseen rumana, kauhistuttavan kauhistuttavana.

Herbert Falken: Naurava Kristus (Lachender Christus), 1983.

Tämän tehtävän seurauksena kauneuden käsite oli itse asiassa lähes koko 1900-luvun pannassa, niin arkkitehtuurissa kuin taiteessakin. Tällä tabulla on ollut vaikutuksensa myös niihin asiantuntijatahoihin, joilla on ollut ratkaiseva rooli tehtäessä päätöksiä kirkollisesta muodonannosta Suomessa. Tämän vuoksi on tänäkin päivänä mahdollista mennä sellaiseen kohteeseen kuin Tapiolan kirkko. Se tuskin vastaa spiritualiteetista kiinnostuneen keskivertoväestön tarpeita kauneuden esteettisen kvaliteetin kokemiseksi.

Kirjoitukseni alussa esitetty huomio esteettisyydestä resakralisaation vetojuhtana – uskonnollisessa tai spirituaalisessa mielessä – on siis jyrkän antimodernistinen niin kauan kuin se tapahtuu kauneuden merkeissä. Ja juuri tämä näyttää olevan ajan henki. Uudistumiskeskustelun kannalta voidaan todeta, että modernismia itseään voidaan pitää historiallisena ajanjaksona, eikä uudistuminen välttämättä edellytä modernismi-käsitteen väkinäistä mukanaraahaamista. Tälle argumentille on esitettävä vastapainoksi Jürgen Habermasin käsitys postmodernin arkkitehtuurin (josta postmoderni-käsite sai alkunsa) ja postmodernin ajattelun uuskonservatiivisesta luonteesta. Ja samaan ennallistavaan merkitykseen näyttäisi käsite re/sakralisaatiokin viittaavan.

Tapiolan kirkko. Aarno Ruusuvuori, 1965. Kuva: Arto Kuorikoski

 

Kirjoittaja TT Arto Kuorikoski toimii tutkijana käytännöllisen teologian laitoksella Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuus

Ansorge, Dirk & Dohmen, Heinz (Hrsg.), 1996. Raum und Transzendenz I. Religiöse Elemente moderner Architektur. Essen: Die Wolfsburg.

Habermas, Jürgen, 1985. Der philosophische Diskurs der Moderne. Zwölf Vorlesungen. Frankfurt/M: Suhrkamp.

Kant, Immanuel, 1981. Kritik der Urteilskraft. [Erste Auflage 1790]. Hrsg. Gerhard Lehmann. Universal-Bibliothek Nr. 1026. Stuttgart: Reclam.

Martikainen, Jouko, 1987. Kirkkotaiteemme ristiaallokossa. – Ars Sacra Fennica. Aikamme taide kirkossa. Näyttelyjulkaisun toimittaja Mirja Vallisaari. Helsinki: SKSK-Kustannus.

Rosenkranz, Karl, 1853. Ästhetik des Häßlichen. Königsberg : Gebrüder Bornträger.

Internet-lähteet:

Kuvio – Taiteen ja kulttuurin digitaalinen kuva-arkisto. Siirry Kuvioon.