Schaumanin kirkkolaki 1869 aikansa yhteiskunnallisessa todellisuudessa

Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian ensimmäinen professori Frans Ludvig Schauman (1810–1877) valmisteli 1854–1869 uutta kirkkolakia, jonka Venäjän keisari ensin vahvisti vuonna 1868 ja julkaisi 6.12.1869. Miten tämä kirkkolaki valmisteltiin ja säädettiin, mikä sen sisältö oli ja mihin asiayhteyksiin se liittyi?

Schaumanin kirkkolain säätäminen ja sisältö

Joulukuun kuudentena päivänä 2019 tuli kuluneeksi 150 vuotta uuden lain julkaisemisesta Suomen ”Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokouksessa” (No 30/1869) eli Säädöskokoelmassa. Se oli nimeltään ”Kirkkolaki evankelis-lutherilaiselle seurakunnalle Suomen Suurruhtinanmaassa”. Sitä on myöhemmin tutkimuksessa kutsuttu Frans Ludvig Schaumanin (1810–1877) kirkkolaiksi tai Kirkkolaiksi 1869 (sit. KL 1869 tai laki).

KL 1869:ä valmisteltiin lähes puolen vuosisadan ajan kirkon asettamien ja valtiovallan hyväksymien Tengströmin ja Nordströmin (1817–1845) sekä Schaumanin kirkkolakikomiteoiden (1854–1863) välityksellä. Nordströmin ja Schaumanin komiteat julkaisivat kirkkolakiehdotukset vuosina 1845 ja 1867. Säätyvaltiopäivien vuoden 1867 kirkkolakivaliokunta muokkasi vielä ehdotusta, jonka jälkeen kaikki säädyt hyväksyivät sen kirkkolaiksi. Keisari vahvisti sen 9.12.1868 ja laki tuli voimaan 1.7.1870. Vuosina 1964 ja 1993 kodifioitu laki on yhä pääosiltaan voimassa toukokuussa 2020.

KL 1869 jakaantui kuuteen osaan, osat puolestaan lukuihin ja nämä edelleen pykäliin, joita oli yhteensä 461, niistä yksi oli voimaantulosäännös. Osat määrittelivät ja säätivät kirkon tunnustuksesta, jäsenistä, järjestysmuodosta, jumalanpalveluselämästä, kirkollisista viroista, kirkon omaisuudesta sekä seurakunnan ja kokonaiskirkon hallinnosta. Laki käytti nykykielestä poiketen käsitteitä seurakunta ja kirkkokunta päinvastaisessa merkityksessä. Edellisellä tarkoitettiin universaaliseen kirkkoon kuuluvaa, yhtä alueellista kirkkoa ja jälkimmäisellä sen osaa eli seurakuntaa.

KL 1869 kumosi tavanomaisen lainsäädäntökäytännön mukaan useita aikaisempia kirkkoa koskevia lakeja, jotka kaikki mainittiin sen julkaisemisen yhteydessä. KL 1869 liittyi tästä huolimatta pitkään, aina Kanoniseen oikeuteen ulottuvaan oikeushistorialliseen asiayhteyteen. Siihen kuuluville oikeussäädöksille (esim. Ruotsin Hallitusmuoto 1772 ja sen soveltaminen Suomessa 1809 jälkeen, Ruotsin Valtakunnanlaki 1734, Kirkkolaki 1686, Kirkkojärjestys 1571 sekä Ruotsin keskiaikainen maan- ja maakuntalainsäädäntö, erityisesti Upplannin kirkkokaari) oli yhteistä toisiinsa liittyneiden yhteiskunnallisten ja kirkollisten asioiden määrittely ja niistä säätäminen.

Mihin asiayhteyksiin KL 1869 liittyi?

Laki voidaan asettaa kolmeen erilaiseen taustayhteyteen. Niistä ensimmäinen oli Suomen valtiollisen aseman muuttuminen ja siitä aiheutuneet poliittiset perusteet. Napoleonin sotien (1803–1815) yhtenä seurauksena Suomi irrotettiin Haminan rauhansopimuksen 1809 perusteella ainakin 1100-luvulta peräisin olevasta yhteydestään Ruotsiin ja liitettiin Venäjään. Tässä yhteydessä Suomi sai statuksen Venäjän autonomisenanen suurruhtinaskuntananan statuksen ja muodostui maantieteellisesti nykyisenkaltaiseksi alueeksi, mikä näkyi KL 1869:n nimiölehdellä.

Suomalaiset saivat edelleen noudattaa Ruotsin vallan aikana syntynyttä valtiomuotoa sekä lainsäädäntöä perutuslakineen, eli Valtakunnan lakia 1734, Hallitusmuotoa 1772, Perustuslain tasoista säädöstä Yhdistys- ja vakuuskirjaa 1789 sekä Kirkkolakia 1686. Syynä Ruotsin lainsäädännön sallimiseen oli Venäjän poliittisen eliitin tarve käyttää hyväkseen Suomen alueella vallitsevaa yhteiskuntarauhaa yhtenäiskulttuureineen, minkä ylläpitämisessä luterilaisella kirkolla oli merkittävä juridinen asema ja tehtävä. Kirkko oli siten yksi Ruotsin valtiollisista instituutioista, mikä säilyi Suomessa ennallaan myös vuoden 1809 jälkeen huolimatta uudesta poliittisesta asemasta Venäjän keisarikunnan autonomisena osana.

Ruotsin kuningas oli 1500-luvulta alkaen ollut luterilaisen kirkon ylin auktoriteetti reformaation uskontulkinnan mukaisen kahden regimentin eli hallitusvallan -opin mukaisesti. Hän käytti tätä valtaansa kirkollisten viranomaisten välityksellä. Tässä ei 1500–1800-lukujen teologisen ajattelun mukaan ollut mitään ongelmaa, sillä kuningas oli itsekin luterilaista uskoa tunnustava ja sen opinnäkemyksiin sitoutunut. Kun Venäjän keisari toimi edelleen vuoden 1890 jälkeen myös luterilaisen kirkon ylimpänä auktoriteettina, hän ei ortodoksina tunnustanut luterilaisen tulkinnan mukaista uskonnäkemystä käytänteineen. Kirkkolainsäädäntöä oli siis tarpeen tästä syystä mukauttaa vastaamaan vallitsevaa poliittista tilannetta.

Toisena syynä KL 1869:n syntyyn oli Aleksanteri II:n aikana (keisarina 1855–1881) tapahtunut yhteiskunnallinen muutos. Ajatusmaailmaltaan vanhoillisena hän joutui 1800-luvun puolivälin sotilaallisen, poliittisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen kuohunnan aiheuttamien muutosten takia mukauttamaan valtiollisia instituutioita vallitsevaan tilanteeseen. Tämä näkyi hallinnossa eri tasoilla, lainsäädännössä ja -käytössä, sota- ja koululaitoksessa sekä talouselämässä, jolloin itsevaltainen ja sääntökeskeinen yhteiskuntajärjestys muuttui kansalaisyhteiskunnan piirteitä omaavaksi. Esimerkkinä on länsimaalaistyyppisten valamiehistöisten oikeusistuimien perustaminsen 1860-luvun puolivälissä.

Nämä valtiolliset ja yhteiskunnalliset muutokset näkyivät 1850-1860-luvuilla Suomessa erityisesti siinä, että Pietarissa toimi 1857 Venäjän ja Suomen lainsäädännön ja hallinnon yhteensovittamista pohtinut Suomen asian komitea. Säätyvaltiopäiväinstituutio vakiintui edelleen 1860-luvulla valtiopäivien (1863–1864 ja 1867) pitämisellä ja Valtiopäiväjärjestyksen (1869) säätämisellä. Paikallishallinto muuttui 1850–1860-luvuilla olennaisesti., Sseurakunnat ja kunnat erotettiin hallinnollisesti ja koululaitosksen perustettiin. KL 1869:n säätäminen liittyi siis näihin yhteiskunnallisiin muutoksiin sekä Venäjällä että Suomessa, mitkä jotka ilmenivät monin tavoin lain sisällössä.

Jäsentensä vapaasta sopimuksesta syntyneen kirkon tarkoitus oli uskonnollisena yhteisönä edistää uskonnollista hyvää.

Kolmanneksi lain syntyyn vaikuttivat ideologiset, filosofiset ja teologiset syyt, sillä 1600–1700-luvuille periytyvä luonnonoikeudellinen sopimusteoria alkoi saada uusia tulkintoja 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Niihin kuului kirkon ja valtion välisten suhteiden uudelleen pohdinta ja tulkinta. Jäsentensä vapaasta sopimuksesta syntyneen kirkon tarkoitus oli uskonnollisena yhteisönä edistää uskonnollista hyvää.

Valtion tehtävänä oli puolestaan edesauttaa kaikkea hyvää, myös kansalaisten elämään kuulunutta uskonnon harjoittamista, vaikka valtio sellaisenaan ei ollut Jumalan tahdon eikä uskonnon toteuttamisen ilmentymä. Tämä ajattelun muutos heijastui myös kirkko-oikeuden ja KL 1869:n teologisiin perusteisiin. Kirkollisen päätösvallan kuulumista joko kirkolle itselleen tai valtiovallalle oli siksi pohdittava uudelleen samoin kuin sitä, mille kirkolliselle hallintoelimelle tämä valta kuului. Kirkolla tuli olla oma oikeusjärjestys ja -tapa, jolla täytyi kuitenkin olla valtiovallan suostumus. Lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta tuli siksi erottaa toisistaan myös kirkollisissa asioissa.

KL 1869:n pääperiaatteet

Poliittinen, yhteiskunnallinen ja teologinen konteksti ilmenee monin tavoin KL 1869:n säännöksistä. Schauman määritti ensimmäistä kertaa Suomessa kirkon ”evankelis-luterilaiseksi seurakunnaksi”. Tämän perusteena oli monia syitä, joista yksi lienee ollut poliittinen osoittamaan tämän kirkon kuuluvan samaan universaaliseen yhteyteen kuin Venäjän ortodoksinen kirkko.

Nimityksen perusteena lienee ollut poliittinen tarve osoittaa tämän yhteisön kuuluvan kristilliseen universaaliseen kirkkoon, samalla tavalla kuin Venäjän ortodoksinen kirkko. Käsite seurakunta tarkoitti näet myös universaalisen kirkon osaa. Kristillistä uskontulkintaa koskeva määrite oli poliittisesti tärkeä myös siksi, että se rajasi lain koskemaan vain tätä tulkintaa tunnustavia, ei ortodokseja. Tämä mahdollisti toisaalta sen, että ortodoksinen keisari sääti kyseisen kirkkolain osana valtiollista lainsäädäntöä ja samalla määräsi sen tunnustuksen.

Kirkko olisi halunnut itsenäisesti päättää omasta lainsäädännöstään, mutta se sai ainoastaan ”ehdottaa uutta kirkkolakia ja voimassa olevan muuttamista ja selittämistä”. KL 1869 oli näin sekä valtiollinen ja kirkollinen oikeussäädös, jonka kirkolliskokous laati ja ehdotti valtiovallalle, joka sitten hyväksyi ja vahvisti eli sääti sen. Valtiopäiväjärjestys 1869 vaikutti siihen, että valtiopäivillä kirkkolakia saivat käsitellä ainoastaan kirkkoon kuuluvat jäsenet. Kirkolliskokouksesta tuli myös maallikkoenemmistöinen. Nämä säännökset perustuvat muutoksiin yhteiskunnallisessa ja teologisessa ajattelussa.

Kirjoittaja

Jyrki Knuutila on Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professori. Kirkko-oikeus tai oikeastaan uskonnollinen oikeus on yksi käytännöllisen teologian osa-alue. Knuutila on julkaissut useita monografioita ja vertaisarvioituja artikkeleita, joissa hän on käsitellyt tähän aihepiiriin kuuluvia teemoja eri näkökulmista.

Kuva: Ari Aalto

Linkit ja kirjallisuus

Kansanaho Erkki: Suomen kirkon hallinto. Oy Gaudeamus Ab. Kustannusosasto 1976.
Knuutila Jyrki: Lutheran Culture as an Ideological Revolution in Finland from the 16th Century up to the Beginning of the 21st Century: A Perspective from Ecclesiastical Legislation. In: On the Leg-acy of Lutheranism in Finland. Societal Perspectives. Ed. By Kaius Sinnemäki, Anneli Portman, Jouni Tilli and Robert H. Nelson. Studia Fennica Historica 25. Finnish Literature Society. SKS. Helsinki 2019. S. 175–192.
Leino Pekka: Kirkkolaki vai laki kirkosta. Hallinto-oikeudellinen tutkimuskirkon oikeudellisista normeista ja niiden synnystä. Väitöskirja Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta 2002. Suomalainen Lakimiesyhdistys A-sarja N:o 231.
Leino Pekka: Kirkko ja perusoikeudet. 2003. Suomalainen Lakimiesyhdistys E-sarja N:o 6.
Leino Pekka: Kirkon oikeudelliset normit. 2005. Suomalainen Lakimiesyhdistys E-sarja N:o 12.
Leino Pekka: ”Endast kyrkans egna angelägenheter”. En kyrkorättslig undersökning av kyrkans egna angelägenheter i kyrkolagstiftningen om Evangelisk-lutherska kytkan i Finland. Väitöskirja Åbo Akademi, teologinen tiedekunta 2012.
Leino Pekka: Kirkkolakijärjestelmän ongelmat. Kirkko-oikeudellinen vierailu kirkon lainsäädäntöau-tonomian perustuksilla. Iustitia sarja. Suomen teologinen instituutti 2019.
Leino Pekka: Kirkkolakijärjestelmän ongelmat. Esitelmä Schaumanin kirkkolaki 150 vuotta- semi-naarissa HY 15.11.2019. In: Perusta-lehti nro 1/2020. S. 17–23.
Pirinen Kauko: Schaumanin kirkkolain synty. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 132. Rauma 1985.