| Leena Sorsa |

Schaumanin kirkkolaki luterilaisen kirkon uskonnonvapaustulkintojen muovaajana

Aleksanteri II:n patsas Helsingin senaatintorilla. Taustalla Helsingin Tuomiokirkko.
Aleksanteri II:n patsas Helsingin senaatintorilla. Taustalla Helsingin Tuomiokirkko. Kuva: Wikimedia Commons

Schaumanin kirkkolaki on jättänyt jälkensä myös kirkon uskonnonvapausajatteluun ja sitä myöden kirkon ja valtion suhteisiin. Miten schaumanilainen ajattelu voisi tänä aikana suunnata kirkon tulevaisuutta?

Kirkkolain uudistamisen taustatekijät

Sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa käynnistyi 1700-luvulla ihmisoikeuksien nousu ja valtion roolin uudelleenajattelu. Uskonnonvapaus liittyi näihin molempiin. Uskonnonvapaus oli yksilön oikeus, mutta uskonnonharjoitus yhteisöllisenä asiana teki uskonnonvapaudesta väistämättä myös kirkkoja ja uskonnollisia yhteisöjä koskevan kysymyksen. Näin se liittyi uskonnon ja valtion suhteen rakenteisiin. Kansainväliset tuulet puhalsivat näitä ajatuksia autonomiseen Suomeen.

Ruotsin vallan ajalta periytynyt vuoden 1686 kirkkolaki oli pysynyt voimassa myös Suomen Suuriruhtinaskunnassa. Laki oli kuitenkin aikansa elänyt ja vaati uusimista. Ajatukset kirkosta ja sen tehtävistä sekä kirkon ja valtion suhteista olivat muutoksessa. Kirkon tehtäväkenttään tuli muutospaineita ympäröivästä yhteiskunnasta, kun 1860-luvulla kunnat ja seurakunnan erosivat toisistaan ja koulut siirtyivät kuntien vastuulle.

Yksi kysymys oli se, että luterilaisen kirkon lainsäädäntö opin ilmaisuineen oli ortodoksisten suuriruhtinaiden, Venäjän keisarien käsissä. Luterilaisen kirkon aseman suojaaminen ja päätöksenteon säilyttäminen sen omassa vallassa oli tärkeä asia – ja samalla myös uskonnonvapauden asia. Schaumanin kirkkolain valmistelun ja voimaan astumisen aikaan Suomen suuriruhtinaana oli Aleksanteri II, joka tunnettiin Suomessa hyvänä, liberaalina ja suomalaisiin myönteisesti suhtautuvana hallitsijana. Ehkä juuri tässä hetkessä oli mahdollisuus vapaasti ajatella kirkon asemaa ja lainsäädäntöä uudelleen.

Schaumanin kirkkolain uskonnonvapaudelliset linjat

Schaumanin kirkkolaki oli kirkon uskonnonvapaustulkinnan kannalta kahdella tapaa merkittävä. Ensinnäkin merkittävää oli se, että laki koski vain luterilaista kirkkoa. Kirkkolaki yhtenä yhteiskunnan lakina sisälsi ajatuksen, ettei luterilaisen kirkon tullut määrätä koko uskonnollista kenttää, vaan se oli yksi muiden uskontojen joukossa.

Valtiokirkkovuosisatojen jälkeen tämä linjaus kuljetti koko suomalaisen yhteiskunnan rakentumista kohti uskonnonvapauden tunnustamista. Käytännössä Suomen yhteiskunnan uskonnonvapaustilanne ei juurikaan ole kohentunut Schaumanin kirkkolain voimaantulosta vuonna 1870. Siitä kuitenkin käynnistyi uskonnonvapauden rakentuminen osaksi itsenäisen Suomen lainsäädäntöä alkaen vuoden 1889 eriuskolaislaista, jonka jälkeen seurasi vuoden 1918 hallitusmuoto ja uskonnonvapauslaki vuonna 1923.

Toiseksi Schaumanin kirkkolaki vaikutti luterilaisen kirkon uskonnonvapaustulkintaan niin, että kirkko sai mahdollisuuden päättää itse omista asioistaan uuden päätöksentekojärjestelmän, kirkolliskokouksen myötä. Vaikka kirkkolaki on ollut valtion elinten hyväksymä, kirkkolain muutoksia ovat suojanneet erityispykälät. Aina uuden kirkkolain voimaantuloon saakka vuonna 1994 kirkkoon kuulumattomat kansanedustajat eivät saaneet osallistua kirkkolain käsittelyyn. Edelleenkään edustajat eivät saa tehdä muutoksia kirkolliskokouksen kirkkolakiehdotukseen, vaan he joko hylkäävät tai hyväksyvät sen. Näistä kahdesta Schaumanin kirkkolain linjauksesta on seurannut yhä voimassa oleva rakenne kirkon ja valtion suhteissa ja näkemys kirkon autonomiasta.

Kirkko julkisen roolinsa vaalijana

Uskonnonvapauden vahvistuminen valtiollisena kysymyksenä toteutui itsenäisyyden alkuvuosina varsin modernina versiona. Vuoden 1918 hallitusmuodossa tunnustettiin valtion neutraliteetti uskonnollisessa suhteessa. Tällä ilmauksella oli kirkon piirissä kielteinen kaiku. Huolta herätti myös uskonnonvapauslain valmistelu, joka vapauttaisi ihmiset jättäytymään halutessaan uskontokuntien ulkopuolelle.

Vetäytyminen pieneksi hengelliseksi sisäpiiriksi ei ole vastannut kirkon näkemystä sen tehtävästä maailmassa.

Jo alkukirkon ajoista alkaen kirkko on pyrkinyt vaalimaan omaa itsenäisyyttään ja vapauttaan. Huolenaihe oli se, ajettiinko näillä itsenäisyyden alkuajan linjauksilla kirkkoa syrjään julkisesta tilasta. Luterilainen kirkko on aina pyrkinyt yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja läsnäoloon. Vetäytyminen pieneksi hengelliseksi sisäpiiriksi ei ole vastannut kirkon näkemystä sen tehtävästä maailmassa.

Vuosikymmenten aikana kirkko on etsinyt erilaisia tapoja toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa. Toiveita niin kirkon itsenäisyydestä kuin vahvasta julkisesta läsnäolostakin on pohdittu kaikissa muutosvaiheissa. Kuusikymmentäluvun poliittisesta paineesta alkanut pitkäkestoinen kirkon ja valtion suhteiden uudelleen ajattelu johti lopulta varsin vähäisiin muutoksiin. Keskeisinen niistä oli kirkkolain jakaminen eduskunnan hyväksymään kirkkolakiin ja kirkolliskokouksen hyväksymään kirkkojärjestykseen vuonna 1994. Tämä vahvisti kirkon autonomiaa omissa asioissaan.

Muutokset tapahtuivat aikana, jolloin suomalaisessa poliittisessa ilmapiirissä tapahtui muutos Neuvostoliiton hajoamisen ja eurooppalaisen yhteistyön tiivistymisen myötä. Edelleen kirkko on pyrkinyt näkyvään ja vaikuttavaan asemaan julkisessa tilassa. Kirkon tutkimuskeskuksen toteuttamien kyselytutkimusten mukaan suomalaiset odottavatkin kirkolta vaikuttamista yhteisiin asioihin, kuten toimintaa heikompiosaisten tukena. Sen sijaan suomalaiset karsastavat kirkon roolia vallankahvassa.

Mitä olisi schaumanilaisuus tänä aikana?

Kirkon valtiosuhteeseen yhdistyvät tänä aikana erityisesti yhdenvertaisuuden ja uskonnonvapauden turvaamisen näkökulmat.

Schaumanin kirkkolaki rakensi kirkolle sellaisen hallinnollisen rakenteen, joka on antanut kirkolle vahvan itsenäisyyden hengellisissä asioissaan. Viime vuosina kirkossa on korostettu sen hengellistä identiteettiä ja uskonnonvapautta. Samanaikaisesti kirkon vaikutusvaltaa ja julkista roolia on puolustettu kirkon yhteiskunnallisella ja kulttuurisella merkittävyydellä kaikille suomalaisille. Näen näiden kahden profiilin – hengellisen ja yhteiskunnallisen – välillä nyt jännitettä. Kun kirkon hengellinen profiloituminen ja uskontulkinnat puhuttelevat yhä harvempia suomalaisia ja kirkon jäseniäkin, mihin kirkko voi nojata vaikutusvaltansa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Kirkolliskokouksen hitaus päätöksenteossa on ollut tarkoituksenmukaista, sillä se on valmistanut kirkkoa yhteisymmärryksen löytymiseen. Ajan ja päätöksenteon tempo on kuitenkin muuttunut ja kirkon korkein päätöksenteko jumiutunut.

Kirkolliskokouksen tyypillinen hitaus päätöksenteossa on ollut tarkoituksenmukaista sikäli, että se on valmistanut kirkkoa yhteisymmärryksen löytymiseen kustakin asiasta. Ajan ja päätöksenteon tempo on kuitenkin muuttunut ja kirkon korkein päätöksenteko jumiutunut. Kirkolliskokouksen määräenemmistösäännökset, kirkon päättäjien tiukentunut hengellinen profiili ja korkea ikä sekä kirkon vahvaksi rakentunut hallinnollinen organisaatio ovat vaikeuttamassa kirkon kykyä uudistua. Kirkon päättäjät luotsaavat kirkkoa suuntaan, joka etäännyttää sitä arvopohjaltaan yhä kiihtyvällä tahdilla sekä suomalaisista että kirkon jäsenistä. Tämä kaventaa kirkon mahdollisuutta tehdä vaikuttavaa työtä julkisessa tilassa.

Kirkon piirissä on viime vuosina ilmennyt pettymystä koulujen ja kirkon yhteistyötä linjanneisiin eduskunnan oikeusasiamiehen kannanottoihin. Tämä kuvaa kirkon piirissä vallitsevaa herkkää ja ajoittain nihkeääkin suhtautumista negatiivisen uskonnonvapauden toteutumiseen, vaikka kirkko onkin tehnyt työtä positiivisen uskonnonvapauden toteutumiseksi muiden uskonnollisten yhteisöjen tukena. Yhdenvertaisuuden ja uskonnonvapauden puolustaminen edellyttävät kuitenkin kaikkien näkökulmien kuulemista.

Yksi valtiosuhteen kysymyksistä on kirkkolaki. Tarvitseeko kirkko enää lain tasoisia ohjeistuksia vai voisiko kirkolliskokous itse ratkaista kirkon asiat? Periaatteessa se on mahdollista. On kuitenkin pidettävä huolta siitä, että mahdollisissa muutoksissa kirkon hallinto rakentuu terveelle perustalle, muiden muassa ihmisoikeuksien, yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja päätöksenteon läpinäkyvyyden kunnioittamiseen. Schaumanin kirkkolaki valmisteltiin sellaisena aikana, jolloin ei ollut kovia poliittisia paineita, vaan vapaus uudelleenajatteluun. Tuo vapaus tuotti aikanaan varsin kauaskantoisia ratkaisuja. Olisiko nyt sellainen aika, jolloin kirkolla olisi vapautta ja rohkeutta uudelleenarvioida omaa valtiosuhdettaan uudelleen?

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Sorsa, Leena 2010
Kansankirkko, uskonnonvapaus ja valtio. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen tulkinta uskonnonvapaudesta 1963–2003. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 109.

Sorsa, Leena 2015
Kirkkona valtiossa. Katsaus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valtiosuhteen edellytyksiin ja uudistuspaineisiin. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 41.

Sorsa, Leena 2016
Kirkon rooli yhteiskunnassa. Teoksessa Osallistuva luterilaisuus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 125.

Hytönen, Maarit & Sorsa, Leena 2016
Kirkko julkisena keskustelijana. Teoksessa Osallistuva luterilaisuus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 125.

Sorsa, Leena 2018
Uskonnolliset tavat ja julkinen tila Suomessa. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 55.