Viestinnän murrokset ovat myös teologisia murroksia

Tunnettu kommunikaatioteologian tutkija, Santa Claran yliopiston viestinnän professori Paul A. Soukup kertoo, kuinka hän ensimmäisen kerran saapui Yhdysvalloista Britanniaan. Heathrowin lentokentällä rajaviranomainen tiedusteli maahantulon syytä, johon Soukup vastasi tulevansa tekemään tutkimustyötä. Vastaus ei kuitenkaan tyydyttänyt kysyjää, vaan hän tiedusteli vielä tarkemmin, mitä vieraan oli tarkoitus tutkia.  ”Teologiaa ja kommunikaatiota”, vastasi Soukup. Tähän virkailija totesi, että ”eikös niissä ole kysymys yhdestä ja samasta asiasta”.

Rajatarkastaja osui kommentissaan epäilemättä lähelle totuutta. Teologian, kommunikaation ja viestinnän kysymykset kietoutuvat monella tavalla toisiinsa. Saksalaisen Johannes Heinrichsin sanoja lainaten voisi todeta, että ”koko kristinuskoa voidaan teologisesti tulkita sekä Jumalan ja ihmisen että ihmisten keskinäisen kommunikaation uskontona” (1981). Kristillisen kirkon pitkä historia on puolestaan sisältänyt monia murroskohtia, jotka ovat luonteeltaan olleet myös kommunikaatioon ja viestintään liittyviä. Nämä murrokset ovat koskeneet niin kristillisen uskon tulkintaa vaihtuvissa kulttuuriympäristöissä kuin viestintävälineiden käyttöön liittyviä periaatteellisia kysymyksiä.

Kirjanpainotaito oli kulttuurimurros

Tunnetun viestintätutkija Walter J. Ongin mukaan länsimaiden historian ensimmäinen suuri viestintäteknologinen murros tapahtui siirryttäessä puhutusta sanasta kirjoitettuun. Luonnolliseen puheeseen verrattuna kirjoittaminen oli ”täydellisen keinotekoista” ja edellytti aina sopivia materiaaleja ja instrumentteja. Kirkolle tämä muutos ei ollut suinkaan itsestään selvä.  Ensimmäisten vuosisatojen kirkko oli vahvasti sitoutunut antiikin perintöön, jossa puhuttua sanaa arvostettiin kirjoitettua enemmän. Vain elävän puheen katsottiin jatkavan aidolla tavalla apostolista traditiota ja mahdollistavan uskon myös lukutaidottomille.

Jos siirtymistä puhutusta sanasta kirjoitettuun pidetään ensimmäisenä kirkkoa kohdanneena viestintäteknologisena murroksena, toinen vastaavalla tavalla merkittävä käännekohta oli epäilemättä reformaatioon liittynyt kirjapainotaidon käyttöönotto. On tärkeää nähdä, ettei kirjanpainamisessa ollut kysymys vain teknisestä innovaatiosta, vaan ennen kaikkea kulttuurimuutoksesta, joka vaikutti ratkaisevalla tavalla käsityksiin julkisuudesta ja yksityisen ihmisen oikeudesta tietoon. Tekninen kehitys mahdollisti sen, että jokaisella oli oikeus päästä ”saman tekstin lukijoiksi” ja siten osalliseksi objektiivisesta tiedosta.

Reformaattori itse yllättyi tämän muutoksen voimasta. Pöytäpuheissaan Luther saattaa jopa todeta kirjapainotaidon merkitsevän ”Jumalan äärimmäistä lahjaa” ja ”viimeistä lepattavaa liekkiä ennen maailmanloppua”. Samalla hän joutui myös kohtaamaan hyvin modernilta kuulostavat viestintäeettiset ongelmat, kun luvattomat kirjanpainajat jäljensivät hänen töitään, muuntelivat niitä ja tekivät kauppaa tekniseltä tasoltaan huonoilla piraattikopioilla.

Ekumeeninen liike on edellyttänyt viestintäyhteyksiä

Kun siirrymme aikahyppäyksellä käsillä olevaan hetkeen, on mahdollista, että olemme paraillaan todistamassa yhtälailla merkittävää aikakausien käännettä, kuin mitä kirjoitustaito tai kirjanpainaminen oli aikoinaan. Miten kirkot ovat reagoineet digitaalisen verkostoyhteiskunnan syntyyn?

Kysymys on erityisen mielenkiintoinen juuri ekumeenisen liikkeen näkökulmasta. Onhan kirkkojen yhteysliike syntynyt ja kehittynyt samanaikaisesti modernien liikenneyhteyksien ja sähköisen tiedonvälityksen kanssa. Marshall McLuhanin sanotaan lausuneen, että ”ekumeeninen liike on sähköisen teknologian synonyymi” eikä näin sanoessaan varmasti osunut aivan väärään. Olisi vaikea kuvitella maailmanlaajuista kirkkojen yhteydenpitoa aikana, jolloin posti saattoi olla matkalla kuukausitolkulla, teleyhteyksiä ei ollut tai maapallon karttaa hallitsivat suuret valkoiset alueet.

Pyrittäessä selvittämään ekumeenisen liikkeen suhdetta moderniin viestintäkulttuuriin, on syytä suunnata katse taaksepäin. Kirkkojen viestintäajattelussa on 40-luvun lopulta tähän päivään tapahtunut selkeitä ajattelutapojen murroksia. Nämä murrokset ovat koskeneet niin viestinnän teologista ymmärtämistä, viestintäteoreettisia ja -eettisiä malleja, kuin myös tekniikanfilosofisia periaatteita. Eräät ajatteluparadigmat ovat runsaan kymmenen vuoden aikana muuttuneet hyvinkin nopeasti ja saattaneet kääntyä jopa toinen toistensa suoranaisiksi vastakohdiksi.

1960-luvun kehitysoptimismi näkyi suhtautumisessa viestintään

1960-luvulla ekumeenista viestintäajattelua hallitsivat sekulaariteologisista lähtökohdista johdetut mallit, joissa suhtauduttiin myönteisesti moderniin joukkoviestintään ja sanomien tehokkaaseen välittämiseen sekä korostettiin samalla yksilön eettistä itsemääräämisoikeutta. Viestintäteknologiset asenteet heijastivat ajalle tyypillistä kehitysoptimistista ajattelua, jossa ”kirkkojen on hyväksyttävä luonnontieteen ja tekniikan kehitys Jumalan luovan työn ilmaisuna” tai jossa ei nähty mitään estettä sille ”etteikö ihmisen tietokyky periaatteessa riittäisi luonnon ilmiöiden rajattomaan käsittämiseen”, kuten Kirkkojen maailmaneuvoston Geneveen kokoontunut konferenssi vuonna 1966 innostuneesti totesi.

1980-luvulla broadcastingin korvaa narrowcasting

Tämä kehitysoptimistinen malli murtuu saavuttaessa 1980-luvulle. Massiivisen joukkoviestinnän arvostuksen tilalle omaksutaan toisenlaiset ihanteet. Broadcastingin korvaa narrowcasting. Korkeaa ammattitaitoa vaativien ohjelmatuotantojen sijasta tärkeämpiä ovat alistettujen ryhmien rohkaisemiseen ja vapauttamiseen tähtäävät vaihtoehtoiset viestimet, joiden käyttöön haettiin teoreettista tukea niin Jürgen Habermasin kuin Paolo Freiren kommunikaatiofilosofiasta. Samaan aikaan myös asenteet teknologista kehitystä kohtaan jyrkkenivät ja muuttuivat selkeän teknokriittisiksi. Kehittyneet mediateknologiat saattoivat kyllä ”toimia hyvin saippuan, mutta eivät evankeliumin myymisessä”, kirjoitti Kirkkojen Maailmanneuvoston viestintäpäällikkö John Bluck vuonna 1978.

Näiden jännitteisten ajattelumallien saattelemana kirkkojen viestintäkeskustelijat saapuvat 1980-luvun lopulle ja keskelle modernin verkostoyhteiskunnan syntyhetkiä. Mikä on heidän vastauksensa käsillä olevaan muutokseen?

Kielen, symbolien ja narratiivisuuden nousu

Varsin yllättävä piirre on se, että samaan aikaan kun luodaan tekninen perusta informaatioyhteiskunnan synnylle, samaan aikaan kirkkojen aikaisemmin aktiivisena käynyt viestintä- ja teknologiaeettinen keskustelu näyttää hiipuvan. Tai ainakin se siirtyy toisille alueille. Ekumeenisen teologian mielenkiinto suuntautuu 1980-luvun lopulla yhä voimakkaammin kirkkojen sisäisiin kysymyksenasetteluihin. Erityisesti ns. postliberaalit teologit korostavat kirkkojen roolia sosiaalisena organismina, jolle on ominaista oma erityinen kieli ja käsitteistö. Ajattelutapa vahvistaa yksinkertaiseen narratiivisuuteen perustuvia kommunikaatioteorioita sekä kristillisen yhteisön omasta kielestä ja symboleista nousevaa omaleimaisuutta. Kirkkojen erityiseksi tehtäväksi nähdään ”käyttää ja syventää viestinnän alkuperäisiä ja yksinkertaisia muotoja” ja ”ottaa vakavasti se symbolinen ympäristö, joka syntyy yhteisesti jaettavien mielikuvien ja ihmisarvoa kunnioittavien päämäärien kautta”, kuten Manilassa vuonna 1995 järjestetty ekumeeninen viestintäkonferenssi lausui.

Nämä kirkkojen viestintänäkemykset edustavat ajattelumallia, jossa kielellä ja sen käsitteillä nähdään olevan ratkaisevan tärkeä merkitys myös yhteisön moraalirakenteen ylläpitäjänä. Ikiaikaiset kertomukset ja uskonnollisen kielen spesifiset ilmaukset toimivat eräänlaisena moraalitietoisuuden varastona. Kristillisen yhteisön erityistehtäväksi muodostuu niiden etiikka- ja moraalisirpaleiden kokoaminen, joita liberalismin jäljiltä on vielä löydettävissä.

Tämä ajattelu korostuu erityisesti Kirkkojen maailmanneuvoston etiikkaa ja kirkko-oppia käsitelleessä laajassa hankkeessa Ecclesiology and Ethics – ja heijastuu välillisesti myös viestintäkeskusteluun. Ekumeenisten teoreetikkojen tarkoituksena on ollut irrottautua juuri myöhäismodernia edustavista ajattelumalleista ja etiikan ääri-individualistisista lähtökohdista. Päämääränä on sen sijaan omista uskonnollisista traditioista sekä niistä nousevasta erityislaatuisesta motivaatiosta käsin etsiä universaaleja kulttuuri- ja uskontorajat ylittäviä eettisiä periaatteita. Näiden periaatteiden pohjalta kirkot ovat puolestaan suhtautuneet selkeän kielteisesti viestinnän keskittymiseen ja sekä mediakulttuuria yleisesti hallitsevaan myöhäismoderniin arvorelativismiin – ellei peräti nihilismiin.

Näin ymmärrettynä viestinnässä eri myöskään ole kysymys vain pelkästä informaation siirrosta, vaikuttamisesta tai kauppatavarasta. Kysymys on sen sijaan jäsentyneen kulttuurisen maailman rakentamisesta ja sen ylläpitämisestä. Ilman toimivaa kommunikaatiota ”yhteisö luhistuu kuin tiiliseinä, kun koossapitävä sementti poistetaan” (Carlos Valle 1995). Aito kommunikaatio on siten ”elämänlaadulle yhtä välttämätöntä kuin ruoka, katto pään päällä tai terveydenhuolto” (Kristillisen viestinnän maailmankonferenssi Manilassa 1995).

Kirjoittaja on on Helsingin hiippakunnan tuomikapitulin hiippakuntasihteeri, teologian tohtori Raine Haikarainen

Kirjallisuutta

Christians, Clifford G. & Traber, Michael (Ed.), 1997 Communication Ethics and Universal Values. SAGE Publications.

Dewey, John 1939, Experience and Nature. Open Court: Las Salle.

Eisenstein L. Elisabeth 1983, The Printing Revolution in Early Modern Europe. Cambridge University Press: New York.

Haikarainen, Raine 2002, Informaatiosta kommunikaation. Ekumeeninen keskustelu viestinnästä 1948-2000. STKSJ 234: Helsinki.

Ong, Walter, 1982 Orality and Literacy: The Technologising of the World. Methuen: New York.

Soukup, Paul A. 1983, Communication and Theology: Introduction and Review of the Literature. WACC: London.