| Pertti Luumi |

Kertomus on uskon äidinkieltä

1970-luvulta alkaen on teologisessa tutkimuksessa paljon keskusteltu kristillisen sanoman narratiivisuudesta, kerronnallisuudesta. Saksankielisellä maaperällä keskustelun avasi kielitieteilijä Harald Weinrich. Hänen mukaansa teologit eivät olleet ottaneet vakavasti Raamatun kertomusluonnetta, vaan askaroivat liian yksipuolisesti historiakysymysten kanssa. Weinrich haastoi teologit pohtimaan Raamatun ja yleensä kristillisen sanoman luonnetta narratiivisuuden näkökulmasta.

Keskustelun avaus tuli otolliseen aikaan; olihan juuri tuolloin kiinnostuttu kertomusten asemasta ja käytöstä mm. uskonnonpedagogiikassa, terapiassa ja sielunhoidossa. Weinrichin haasteeseen tarttuivat Saksassa ensimmäisinä katoliset teologit Metz ja Lohhfink, pohjoismaissa Ragnar Bring. 

Bring korostaa, että ns. narratiivisessa Raamatun tulkinnassa suunnataan huomio siihen, mikä merkitys kertomuksilla sellaisinaan on ollut, ja millainen usko on saanut ne aikaan. Lohfink puolestaan osoittaa, että Raamatun narratiivisilla teksteillä on primaarinen asema muihin tekstimuotoihin nähden. Kielitieteilijä haastaa raamatuntutkijat

Harald Weinrich väittää, ettei kristillinen teologia ole kyennyt vastustamaan historiatieteen kasvavaa painetta. Teologia on lähtenyt entistä innokkaammin ja kritiikittömästikin kysymään kertomustensa totuusarvoa, historiallista totuutta.  Siksi eksegetiikka harjoittaa muotohistoriaa, redaktiohistoriaa, traditiohistoriaa, tulkintahistoriaa, vaikutushistoriaa todistaakseen ’kristinuskon täyden historiallisuuden”. Kuitenkin moderni historiatiede on itse alkanut epäillä metodejaan ja kysyy kriittisesti omaa teoriakelpoisuuttaan. Teologian tohtori Annemarie Ohler pelkisti asian ytimekkäästi: ”Ovatko kertomukset tulleet silloin ymmärretyksi, kun tunnetaan niiden syntyhistoria?” 

Weinrich vaatii, että teologian on uskallettava kyseenalaistaa teologian ja historiatieteiden ”pyhä allianssi”. Hän ei toisaalta näytä uskovan, että voitaisiin rakentaa puhdasta narratiivista teologiaa. Weinrich ei myöskään näytä ymmärtävän miksi ”teologit yhdessä historiantutkijain kanssa kuin fiksoituneina tuijottavat vain yhteen pisteeseen: siihen, missä on kysymys kertomuksen (historiallisesta) totuudesta. Faktisiteetti ei ole ainoa tae siitä, että kertomuksella on meille merkitystä.” Myös kertomukset voidaan ottaa vastaan kohtaamisina, kosketetuksi tulemisena. ”Kosketetuksi tuleminen” on yleinen narratiivinen kategoria. Kertomukset haastavat lukijat siihen, että heistä itsestään tulee kertomusten toteuttajia, ja että he seuraavat kertomuksissa annettuja näkyjä.

Haasteensa teologeille kielitieteilijä Weinrich heittää siksi, että hänen mielestään Raamatun kertomukset eivät tule arvottomiksi, jos huomataan, että ne ovat kuvitteellisia. Evankeliumit eivät kerro, että Jeesuksen kuulijat olisivat kysyneet kertomuksia kuultuaan: ”Ovatko kertomuksesi tapahtuneet juuri tuolla tavalla, ovatko ne tosia?” Jeesuksen ja opetuslasten keskusteluissa ei ole nähtävissä historiallista intressiä. Weinrichin mielestä teologiassa on asetettu väärin kysymys ”historiasta”. Tärkeämpää on asettaa kysymys itse kertomuksesta.

Narratiivisuus katosi kristinuskosta hellenismin aikana   

Weinrichin mukaan Raamatussa uskonnollisesti relevanteimmat tekstit ovat kertomuksia. Saman asian sanoi myöhemmin Ohler: ”Narratiivinen kieli on se tie, jolla Raamatun kirjoittajat lähestyvät Jumalan käsittämätöntä totuutta ja jolle he haluavat ottaa muita mukaan.” Näin ollen voidaan ajatella, että Jeesus lähestyy ihmisiä kerrottuna henkilönä ja kertojana, opetuslapset vastaavasti kertomusten kuulijoina, jotka puolestaan edelleen- ja uudelleenkertovat kuulemaansa. Siksi kristillinen seurakunta oli alkuvaiheissaan kertomisyhteisö.

Nuori kristinusko ei kuitenkaan kovin kauan pysynyt kertomisyhteisönä.  Kosketuksessa hellenistiseen maailmaan se menetti ”narratiivisen viattomuutensa”.  Kreikkalaisessa kulttuurissa oli kertomus (mythos) alistettu järkeilylle (logos), ja se johti narratiivisuuden heikkenemiseen. Teologit alkoivat hekin yhä enemmän mieltyä järkeilyyn, todisteluun ja teoretisointiin. Kuitenkin Weinrichin mielestä kertominen voidaan löytää uudelleen merkittäväksi kristillisen sanoman ja perinteen välittämisessä.

Tutkija: tarvitaan sekä argumentatiivista teologiaa että narraatiota

Fundamentaaliteologian professori Metz pohtii Weinrich esittämien näkökohtien pohjalta kertomisen käyttöä nykyaikana. Metz käsittelee kokemuksen ja kertomuksen suhdetta, kertomisen, pastoraalisia ja sosiaalikriittisiä ulottuvuuksia sekä kertomusta pelastuksen kuuluttamisen ja historian välineenä. Hän painottaa, että argumentatiivisella teologialla ja narraatiolla on kummallakin olemassaolon oikeutensa tutkittaessa kristillistä traditiota.

Weinrichin ja Metzin artikkelit kirvoittivat paljon keskustelua. Raamatun kertomusluonteen korostaminen auttoi tutkijoita huomaamaan, että ”uskonnollisesti relevanttien tekstien enemmistö on kertomuksia, joiden fiktionaalinen luonneon erityisen tärkeä”. Raamatulliset tekstit eivät ole ensisijaisesti informaatiota vaan niillä on didaktinen pyrkimys: kehotus Kristuksen seuraamiseen, toteaa Klaus Netzer. 

Narratiivinen tulkinta kysyy: mikä relevanssi kertomuksilla on kuuntelijoille?

Ensimmäisiä pohjoismaisia narratiivisuudesta innostuneita tutkijoita oli professori Ragnar Bring 1980-luvun alussa. Myös Bring suorittaa rajankäyntiä historiallisen raamatuntulkinnan ja narratiivisen tulkinnan välillä. Bring toteaa, että runsas puolet Raamatun teksteistä on kertomuksia. Narratiivinen tulkinta käsittelee kertomuksia siinä muodossa, johon lähdekritiikki ja historiallinen tutkimus ovat ne jättäneet. Se kysyy, mikä relevanssi kertomuksilla itsellään on ollut ja on niille, jotka niitä kuuntelevat. Raamattua ei ole kirjoitettu historian vaan uskon ilmaukseksi. Siksi on yritettävä ymmärtää Raamattua sellaisena, miksi se on tarkoitettu.  

Raamatun kertomukset ovat narratiivisen käsityksen mukaan merkityksellisiä siksi, että niillä on relevanssia uskolle ja elämäntavalle. Kun Raamatun kertomukset puhuvat sorrosta ja hädästä vapautumisesta, ne eivät ole vain kertomuksia kerran koetusta vapautuksesta. Ne vaikuttavat samalla tavalla nykyhetkessä niihin ihmisiin, jotka ottavat vastaan niiden sisältämän sanoman. 

Bringin mukaan perinteinen ongelma on tulkita luomiskertomusta luonnontieteellisesti. Kun näin tehdään, ymmärretään luomiskertomus yhtä väärin kuin jos runo tai symboli käsitettäisiin konkreettisena tiedonantona. Jos luomiskertomuksen ymmärretään antavan historiallista tietoa, sen sanoma katoaa kokonaan. Luomiskertomus sisältää sanoman, jolla on perustava ja pysyvä merkitys kristilliselle elämänymmärrykselle.

Jo alkukristillinen sanoma oli kertomusta

Eksegetiikan tutkija Lohfink näkee raamatuntulkinnan peruskysymyksen olevan muotoa: Mitä on kristillinen sanoma sisimmältä olemukseltaan ja mitä kielimuotoja se käyttää? Onko se todistelua, kehotusta vai kertomusta? argumentaatiota (todistelua), appellaatiota (kehotusta) vai narraatiota (kertomusta)? 

Raamatun tekstit sisältävät kaikkia näitä kielimuotoja. Mutta millä kielimuodolla on primäärinen asema? Lohfink toteaa, että esimerkiksi evankeliumeissa ei-narratiivisilla teksteillä on vain sekundaarinen asema. Evankeliumit todistavat Jeesuksen sanomasta aina yhtenäisentapahtumisen viitekehyksessä, joka saavuttaa huippunsa Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Alkukristillinen sanoma on alusta alkaen ollut Jeesuksessa tapahtuneiden Jumalan pelastustekojen kertomista; sillä on siis alusta asti ollut narratiivinen luonne.   

Lohfink viittaa raamattudidaktiikan uusiin painotuksiin: Ennen ajateltiin, että raamatunkertomuksen ymmärtämiselle oli tärkeää löytää kertomuksen päätarkoitus, skopus. Nyt kertomuksen luonne ymmärretään toisin: raamatullinen kertomus ei koskaan tyhjene sisältötietoihin tai verbaalisiin formeleihin tai yhteen skopukseen.  Kertomusta ei saa puristaa pelkäksi informaatioksi. Raamatun kertomus ei ole vain jonkin teologisen ajatuksen havainnollistamismuoto, vaan se on itse perustavaa laatua oleva todellisuuden ilmaus. Kertomus ei vain kuljeta mukaan ulkonaisia faktoja tai kuvaa jotakin ulkonaista tapahtumakulkua vaan se jo tulkitsee tapahtumaa itsessään. Kertomus itse on teologiaa.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva opetusneuvos ja tietokirjailija Pertti Luumi

Kirjallisuutta

Adam, G. 1993.  Erzählen.  Adam, G. / Lachmann, R.  Methodisches Kompendium für den Religionsunterricht.  Vandenhoeck & Ruprecht in Göttingen.

Bring, R. 1981.  Narrativ teologi.  Berättelsens teologi och berättelsens verifikation.  Svensk teologisk kvartalskrift, Årg. 57

Lohfink, G. 1974.  Erzählung als Theologie.  Stimmen der Zeit 192/ 8.

Lohfink, G. 1986.  Jetzt verstehe ich die Bibel. 13. Auflage, Verlag Katholisches Bibelwerk GmbH, Stuttgart.

Metz, J.B. 1973.  Kleine Apologie des Erzählens.  Concilium 9.

Netzer, K. 1976.  Literarische Lektüre der Bibel.  Concilium 12.

Ohler, A. Wie das Alte Testament von Gottes Taten Erzählt.  Lebendige Katechese 16. Jg. 

Weinrich, H. 1973.  Narrative Theologie.  Concilium 9.