Onko uskonnollinen viestintä ensisijaisesti miesten tehtävä?

Uuden testamentin lehdiltä saa sen kuvan, että tervehenkinen uskonnollinen viestintä on parasta uskoa miesten tehtäväksi: opetuslapset olivat miehiä ja esimerkiksi 1. Korinttilaiskirjeessä sekä Paavalin 1. kirjeessä Timoteukselle suhtaudutaan kielteisesti naisiin kristillisen uskon opettajina.

Amerikkalainen sosiologi Rodney Stark on viimeaikaisissa tutkimuksissaan haastanut tämän mieskeskeisen näkökulman kristinuskon leviämiseen. Starkin mukaan varhaiskristillisissä yhteisöissä oli enemmän naisia kuin miehiä. Juuri naisten toiminnalla oli keskeinen vaikutus siihen, että kristilliset yhteisöt säilyivät avoimina sosiaalisina verkostoina. Tämä oli Starkin mielestä välttämätöntä kristinuskon leviämiselle.

Auttavatko Starkin tiedot modernien uskonnollisten liikkeiden leviämisestä meitä havaitsemaan kristinuskon leviämisessä piirteen, jonka miesvaltainen käsitys uskonnollisesta viestinnästä on onnistunut kätkemään? Oliko naisilla keskeisempi rooli kristinuskon sanoman levittämisessä kuin ensi näkemältä näyttäisi?

Starkin tutkimukset avaavat tuoreen ja kiintoisan näkökulman kristinuskon leviämiseen. Tutkimustuloksia on kuitenkin syytä tarkastella kriittisesti sen valossa, mitä tiedetään naisten mahdollisuuksista toimia antiikin kulttuurin valtarakenteissa.

Tutkija väittää: naiset avainasemassa kristinuskon levittäjinä

Tarkastellessaan kristinuskon leviämistä Stark on käyttänyt hyväkseen moderneja tutkimuksia, joita hän on tehnyt kollegojensa kanssa uskonnollisten liikkeiden, erityisesti moonilaisten ja mormonien leviämisestä Pohjois-Amerikassa. Stark katsoo tutkimustulosten olevan niin yleispäteviä, että niiden avulla voidaan tehdä päätelmiä myös kristinuskon leviämisestä Rooman valtakunnassa. Olennainen kysymys on, pätevätkö Starkin yleistykset myös ensimmäisten vuosisatojen kreikkalais-roomalaisessa kaupunkikulttuurissa.

Starkin mukaan kristillisissä yhteisöissä oli suhteessa enemmän naisia, koska kristinusko kielsi abortit ja tyttölasten surmaamisen. Tämän vuoksi myös aikuiset naiset selvisivät paremmin raskauksistaan. Samoin kuin nykyajan uusissa uskonnollisissa liikkeissä kristinuskoon kääntyjien joukossa oli enemmän naisia kuin miehiä. Stark katsoo, että edellä mainittujen tekijöiden yhteisvaikutuksesta kristillisiin seurakuntiin kehittyi naisten ylijäämä. Koska kristinusko ei kieltänyt seka-avioliittoja, kristityt naiset avioituivat pakanamiesten kanssa ja onnistuivat käännyttämään heidät. Uusissa uskonnollisissa liikkeissä perheiden naiset kääntyvät usein ensimmäisinä ja vetävät miehet mukanaan. Näin kristinuskokin onnistui säilymään avoimena ja helposti laajenevana verkostona juuri naisten ansiosta.

Starkin mallissa naiset eivät olleet yhteiskunnan vähäväkisimpiä, niin kuin voisi olettaa, vaan pikemmin yläluokkaan kuuluvia. Uusia ajatuksia viljelevät uskonnolliset liikkeet – jotka Stark määrittelee kulttiliikkeiksi – saavat yleensä kannattajia hyvin toimeentulevien joukosta. Koska kristinusko muuttui suhteellisen pian juutalaisuuden sisäpuolella vaikuttaneesta lahkoliikkeestä kulttiliikkeeksi, Starkin mielestä on selvää, että se sai kannattajia ennen kaikkea yhteiskunnan ylemmistä luokista.

Naisten roolin määrittelyssä haasteeksi nousee tarkastelun aikasidonnaisuus

Starkin malli on kiehtova esimerkiksi feministisen valtakritiikin näkökulmasta. Se ei kuitenkaan valitettavasti kiinnitä riittävästi huomiota kulttuurisiin eroihin nykypäivän pohjoisamerikkalaisen ja antiikin kreikkalais-roomalaisen kulttuurin välillä.

Esimerkiksi Ronald F. Hock on moittinut Starkia siitä, että hän ei huomioi riittävästi sitä, miten modernit verkostot eroavat antiikin kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan verkostoista. Stark on torjunut kritiikin vedoten siihen, että ajatus verkostojen kautta leviämisestä on sosiaalitieteellinen yleistys. Sen vuoksi on yhdentekevää, millä tavoin verkostot eri yhteiskunnissa muodostuvat. Muodostuivatpa ne niin tai näin, leviäminen tapahtuu joka tapauksessa verkostojen kautta.

Vedotessaan pelkästään sosiaalitieteelliseen yleistykseen Stark käytännössä kiistää, että verkostojen valtarakenteet vaikuttaisivat siihen, miten uudet uskonnolliset liikkeet voivat levitä niiden kautta. Kuitenkin on varsin selvää, että naisten vaikutusmahdollisuudet varhaiskristillisissä verkostoissa olivat sitä paremmat, mitä enemmän valtaa heillä oli. Naisten asema ja vaikuttamismahdollisuudet kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa olivat kuitenkin huomattavasti heikommat kuin nykypäivän demokraattisissa yhteiskunnissa. Tämän vuoksi on varsin kyseenlaista, kykenivätkö naiset antiikin kulttuurissa vaikuttamaan miestensä uskonnolliseen käyttäytymiseen samalla tavoin kuin nykyajan pohjoisamerikkalaisessa kulttuurissa.

Stark luonnehtii kristinuskoa innovatiiviseksi kulttiliikkeeksi, jotka leviävät tavallisesti yhteiskunnan hyväosaisten joukossa. Stark ei kuitenkaan pidä tarpeellisena pohtia tarkemmin, miten nykyisen pohjoisamerikkalaisen yhteiskunnan sosioekonominen rakenne mahdollisesti poikkesi antiikin kreikkalais-roomalaisesta yhteiskunnasta. Hän keskustelee kristinuskon yhteiskunnallisesta asemasta lähes yksinomaan siitä näkökulmasta, oliko kristinusko ensisijaisesti proletariaatin liike vai ei.

Useat tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että varhaiskristilliset yhteisöt näyttävät rekrytoineen jäseniä useista eri yhteiskuntaluokista. Esimerkiksi Gerd Theissen on havainnollistanut kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan valta- ja varallisuusrakennetta pyramidilla: huippuna on keisaria lähellä oleva pieni suunnattoman varakkaiden joukko ja pohjana köyhien maatyöläisten ja orjien enemmistö. Theissenin mielestä kristilliset yhteisöt näyttävät muodostaneen vaihtoehtoisia hierarkkisia rakenteita kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan sisälle. Suurin osa kristityistä tuli yhteiskunnan alemmista luokista, mutta mukana oli myös jäseniä, jotka sijoittuivat kaupunkien paikallisen yläluokan reunamille. Theissenin mallin valossa Starkin ajatukset siitä, että kristinusko olisi ollut erityisesti paremmin toimeentulevien liike ja että se olisi levinnyt erityisesti vaikutusvaltaisten naisten kautta, paljastuvat perusteettomaksi ja anakronistiseksi yksinkertaistuksiksi.

Uusi testamentti kyseenalaistaa Starkin päätelmiä

Evankeliumien mukaan Jeesus valitsi kaksitoista opetuslasta – miestä – seuraajikseen ja lähetti heidät julistamaan Jumalan valtakuntaa (Luuk 9:2 par. Matt 10:7; Mark 6:7). Naiset kohtaavat ensimmäisenä ylösnousseen Jeesuksen (Matt 28:9-10; Joh 20:14-18), mutta ylösnousemuksen julistaminen annetaan silti miesten tehtäväksi (Matt 28:16-20; Luuk 24:44-49; Joh 20:19-23).

Vaikka Paavali itse ei ilmeisesti vastustanut sitä, että naiset opettaisivat seurakunnassa (1 Kor 14:34-35 on myöhempi lisäys), hän oli kuitenkin selvästi patriarkaalisen järjestyksen kannalla: mies on naisen yläpuolella (1 Kor 11:3) Vielä jyrkemmin naisten opettamiseen ja juoruiluun suhtaudutaan pastoraalikirjeissä (1 Tim 2:11-15; 4:7; 5:9-15).  Naisia on toki mukana Jeesuksen seuraajien joukossa alusta saakka, ja uuden uskon levitessä laajemmalle Rooman valtakunnassa, käännynnäisten joukossa on ollut myös useita yläluokkaan kuuluneita naisia (vrt. Apt 17:4). Uuden testamentin tekstien mukaan naisten rooli kristillisen sanoman levittäjinä on silti verrattain pieni verrattuna siihen, mitä kaikkea miesten sanotaan tehneen. 

Uuden testamentin patriarkaalisen kerrostuman takaa voidaan kyllä rekonstruoida Jeesus-liikkeen kehitysvaihe, jossa naisilla on ollut keskeinen asema. Tämä joudutaan kuitenkin ajoittamaan niin varhaiseksi, että kristinuskon kannattajamäärällä – Starkin omien laskelmien mukaan – ei käytännössä ole ollut merkitystä kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa. Varhaisimmat miesten asemaa korostavat maininnat ajoittuvat karkeasti ottaen vuosille 70-120.Kr (Markuksesta ja Q:sta pastoraalikirjeisiin). Starkin mukaan 40.000 kristityn raja rikottiin vuoden 150 paikkeilla, jolloin kristittyjä olisi ollut 0,07 prosenttia Rooman väestöstä. Kristinuskon merkittävin kasvuvaihe ajoittuu vasta 200-luvulle. Miljoonan kristityn raja meni Starkin mukaan rikki vuoden 250 paikkeilla, jolloin kristinusko oli ollut jo pitkään tukevasti miesvaltainen.

Kristinuskon ydin – valtarakenteita, oppia vai yhteisöllisyyttä?

Starkin päätelmiin sisältyy selviä heikkouksia. Silti hän on varmasti oikeassa siinä, että kristittyjen – osittain juutalaisuudesta perittyjen – moraalisten arvojen ansiosta naiset voivat paremmin kristillisissä yhteisöissä. Avioerokiellon ansiosta perheet säilyivät tiiviimpinä, lapsia syntyi enemmän ja kristilliset verkostot vahvistuivat tätä kautta. Paradoksaalisesti näyttäisi kuitenkin siltä, että nimenomaan suhteellisen varhaisen miesvaltaistumisen ansiosta kristinusko saattoi levitä kreikkalais-roomalaisen kulttuurin hierarkkisissa valtarakenteissa.

Vaikka hierarkkisuus olisi tietyssä historiallisessa tilanteessa ollut suosiollista kristinuskon leviämisen kannalta, tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että vastaavista valtarakenteista tulisi pitää edelleen kiinni. Varhaisimpiin vaiheisiin liittyvä tasa-arvoisempi yhteisörakenne pikemminkin osoittaa, että patriarkaalisuus ja hierarkkisuus ovat aikasidonnaisia kulttuurisia elementtejä, joista voidaan hyvin luopua.

Starkin näkemyksiä on syytä tarkentaa joiltain osin, mutta hänen tutkimuksensa esittää vakavan haasteen teologiselle ja opilliselle näkökulmalle, jonka valossa kristinuskon leviämistä on totuttu tarkastelemaan. Jos opilla oli toissijainen merkitys kristinuskoon kääntymisessä, kristinuskon leviämistä on syytä tarkastella laajemmasta yhteisöllisestä näkökulmasta. Kun tarkastellaan, millaista uutta yhteisöllisyyttä kristilliset seurakunnat loivat kreikkalais-roomalaisen kulttuurin sisällä, naisten toiminta kristillisissä seurakunnissa saattaa loppujen lopuksi osoittautua varsin keskeiseksi. Yhteisöllisyyttä tarkastelemalla voidaan ehkä löytää uusia näkökulmia myös siihen, miten kristinuskon voisi ilmetä ajassa, jolle yksilön kokemukset ovat tärkeitä ja joka mielellään kyseenalaistaa perinteiset instituutiot ja valtarakenteet.

 

Kirjoittaja Petri Luomanen on Uuden testamentin eksegetiikan dosentti ja akatemiatutkija.

 

Kirjallisuus

LOFLAND, JOHN & RODNEY STARK 1965    Becoming a World-Saver: A Theory of Conversion to a Deviant Perspective. American Sociological Review 30, 862-875.

MARJANEN, ANTTI 2002    Kaikki naiset eivät vaienneet. Eevan tie alttarille. Toim. M. Ahola, et al. Helsinki: Edita, 35-52.

STARK, RODNEY1996    The Rise of Christianity: A Sociologist Reconsiders History. Princeton, New Jersey: Princeton University Press.

2006    Cities of God: The Real Story of How Christianity Became and Urban Movement and Conquered Rome. New York: HarperCollins.

STARK, RODNEY & WILLIAM SIMS BAINBRIDGE 1985    The Future of Religion: Secularization, Revival and Cult Formation. Berkeley: University of California Press.

THEISSEN, GERD 1992    Social Reality and the Early Christians: Theology, Ethics, and the World of the New Testament. Edinburgh: T&T Clark.