Kommunikaatio ja media uskontososiologian uusina ydinalueina

Uskontoa yhteisöllisenä ilmiönä ei voi ymmärtää ilman kommunikaation käsitettä. Esimodernien yhteisöjen kasvokkainen kommunikaatio on muuttunut kirjapainon, radion, television ja internetin myötä yhä enemmän medioituneeksi. Tästä huolimatta akateeminen tutkimus on vasta hiljattain herännyt tarkastelemaan uskonnon, median ja kulttuurin vuorovaikutusta. Monitieteisen tutkimusalan ensimmäisiä kiinnostuksen kohteita oli uskonnon ilmeneminen esimerkiksi uutisissa tai populaarikulttuurissa. Uusin tutkimus tarkastelee mediaa itseään merkityksen tuottamisen ja uskonnollisen kokemuksen areenana.

Uskontososiologisesta näkökulmasta uskonto ja kommunikaatio ovat erottamattomia. Uskonnollinen kokemus on henkilökohtaista, mutta symbolit ja kieli, joiden kautta kokemusta tulkitaan, ovat pitkälti yhteisöllisesti määräytyneitä. Niinpä ei ole liioiteltua sanoa, että kommunikaatio on perustavanlaatuisella tavalla läsnä lähes kaikessa uskonnon tutkimuksessa. Kaikkein näkyvimmillään kommunikaation tutkimus on ollut käytännöllisessä teologiassa, jossa sanan välittyminen on ollut keskeinen kiinnostuksen kohde. Sen sijaan uskontososiologiassa ja uskonnon tutkimuksessa laajemmin ymmärrettynä on vasta hiljattain ryhdytty pohtimaan kommunikaation keskeistä roolia.

Pohdin seuraavassa erityisesti uskonnon ja median suhdetta tarkastelemalla uskontoa uutisena, populaarikulttuurin uskontokuvia ja lopuksi mediaa uskonnollisen merkityksen tuottamisen areenana.

Milloin uskonnosta tulee uutinen?

Jos jokin asia määrittää suomalaista -tai laajemmin pohjoismaista-protestanttisuutta, se on uskonnonharjoittamisen yksityinen luonne. Tähän johtopäätökseen päätyy ainakin suomalaista uutismediaa tarkastelemalla. Vielä 1900-luvun alkuvuosina yhteiskunnan moraalisena äänitorvena toiminut toimittaja katosi toimituksista kun objektiivisuus tuli uutisoinnin ihanteeksi. Tästä lähtien uskonnosta uutisointi onkin Suomessa rajoittunut pitkälti valtiokirkon toiminnan tarkastelemiseen yhtenä yhteiskunnan instituutiona muiden joukossa. Uskonnosta uutisointia on siis pitkään leimannut institutionaalinen näkökulma, jossa itse uskonto – sen sisältö ja harjoittaminen – on ollut taka-alalla. Amerikkalaisesta tai brittiläisestä journalismista tuttu uskontoasioihin erikoistunut toimittaja on edelleen lähes tuntematon käsite suomalaisessa mediassa.

Tämä tilanne on jonkin verran muuttunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtuneiden globaalien ja paikallisten uskontokentän muutosten myötä. Niinkin toisistaan poikkeavat aiheet kuin islam, leipäjonot, saatananpalvonta ja Nokian herätys ovat nostaneet uskonnon uudella tavalla otsikoihin. Keskeistä tässä kehityksessä on, että uutisten näkökulma uskontoon ei nouse enää ensisijaisesti institutionaalisesta näkökulmasta, vaan jokapäiväisestä elämästä. Koska moderniin uutisointiin kuuluu kertoa erityisesti kriiseistä ja ongelmista, tulee uskonnostakin uutinen ensisijaisesti suhteessa jonkin sosiaalisen ongelman käsittelyyn. Leipäjonojen tapauksessa uskonto näyttäytyy sosiaalisten ongelmien lievittäjänä, mutta hautausmaavandalismin, islamin ja karismaattisen herätyskristillisyyden tapauksessa uskonnosta itsestään tulee sosiaalinen ongelma median kuvastimessa. Olipa kyseessä oletettavasti tihutöitä inspiroiva saatananpalvonta, tyttöjen ympärileikkaus, tai vieraina koetut uskomukset ja käytännöt, kuten kielilläpuhuminen ja henkiparantaminen, uskonto näyttäytyy uutisissa kasvavassa määrin juuri poikkeavuutena ja sosiaalisten ongelmien taustavaikuttajana. On selvää, että tällaisessa tilanteessa toimittajien uskonnontuntemus – joka toistaiseksi on lähinnä loistanut poissaolollaan – nousee ensiarvoisen tärkeäksi asiaksi.

Harry Potter houkuttelee noituuteen ja saatananpalvontaan – tai sitten ei

Arkikielessä sana ”media” typistyy usein käsittämään ainoastaan uutismediaa. Media laajassa mielessä sisältää kuitenkin myös populaarikulttuurin eri muodoissaan. Kirjat, musiikki ja elokuvat ovat kautta aikojen sisältäneet uskonnollisia teemoja ja uskonnon ilmentymät populaarikulttuurissa ovatkin yksi tärkeä ja kasvava tutkimusalue. Vuosituhannen vaihde oli maailmanloppu ja saatana-elokuvien kulta-aikaa, Da Vinci -koodi nostatti kristinuskon historian ennennäkemättömällä tavalla julkisuuden puheenaiheeksi ja toinen megamenestys, Harry Potter kumppaneineen, aiheutti ihastuksen ohella huolta ympäri maailmaa. Jos kaikkein villeimpiä näkemyksiä oli uskominen, lasten ja nuorten massat olivat syöksymässä noituuden, okkultismin ja saatananpalvonnan syövereihin teinivelhon seikkailuja lukemalla. 

Tutkijan näkökulmasta uskonnollisten teemojen käyttö populaarikulttuurissa on vähemmän dramaattista. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea se, että tutkija tarkastelee populaarikulttuurin tuotteita tietyn teoreettisen viitekehyksen kautta. Uskonnon, median ja kulttuurin risteymä mahdollistaakin mielenkiintoisen teorioiden sekoittamisen. Esimerkiksi vampyyrielokuvien uskontokuvaa voi tarkastella paitsi sekularisaatioteorian, myös elokuvateorian ja alakulttuuriteorian kautta.

Ehkä vielä tärkeämpää populaarikulttuurissa esiintyvän uskonnollisen sisällön tieteellisessä analyysissa on laajasti jaettu käsitys siitä, että kulttuurituotteiden merkitys ei synny tekstissä itsessään, vaan tekstin ja lukijan vuorovaikutuksessa. Niin kutsutun internalistisen virhepäätelmän mukaan herätyskristillinen Harry Potter  – luenta on väärässä, koska se olettaa, että tekstin merkitys löytyy viime kädessä tekstistä itsessään. Tällä tavoin noituudesta puhuminen tai sen esittäminen itsessään on omiaan houkuttelemaan lukijaa tai katsojaa noituuteen. Jos asia olisi näin yksinkertainen, pääsisi nykypäivän jättiläismäinen mainontateollisuus huomattavasti helpommalla. Passiivisen vastaanottamisen sijasta median kuluttajat tekevät aktiivisia tulkintoja populaarikulttuurin merkityksistä ja muovaavat niitä uusiin muotoihin.

Uskonnollista identiteettiä rakennetaan median kautta

Niin epäonnistunut kuin herätyskristillinen näkemys populaarikulttuurin vaikutuksista onkin, se on osaltaan ollut vaikuttamassa tutkimuksen painopisteen siirtymiseen mediateksteistä mediatuotantoon ja median kulutukseen. Harry Potterin vaikutus on empiirisesti todennettavissa oleva asia, ei uskonnollinen tai edes kulttuuriteoreettinen kiveenhakattu maksiimi. Toisin sanoen, tutkimuksen suunta on kasvavassa määrin suuntautumassa sisällönanalyysistä mediaetnografiaan. Television tuijottamisen sijasta tutkija tarkasteleekin muiden televisiontuijotusta ja tutkittavien tekemiä tulkintoja ohjelmien sisällöstä.

Muutosta kuvaa hyvin internet-tutkimuksessa käytetty erottelu religion online/online religion. Siinä missä ”religion online” viittaa internetistä löytyviin uskonnollisten yhteisöjen sivustoihin, ”online religionilla” tarkoitetaan internetissä tapahtuvaa uskonnollisen identiteetin työstämistä. Jälkimmäisessä tapauksessa internet tarjoaa eräänlaisen ”symbolisen varaston”, josta ammennetaan rakennusaineita yksilöllisen ja virtuaaliyhteisöllisen uskonnollisen identiteetin rakentamiseen. Ajatus tällaisesta ”pick and mix” -uskonnollisuudesta on innoittanut tutkijoita tekemään rohkeitakin teoreettisia päätelmiä uskonnon tulevaisuudesta. Oleellista on, että tätä identiteetin rakennusta voidaan tutkia empiirisesti jalkautumalla tekstien kuluttajien maailmaan.

Uskonnon, median ja kulttuurin tutkimus on osoittautunut tärkeytensä

Uskonnon, median ja kulttuurin risteyskohdan tutkimus ottaa vasta ensiaskeliaan, mutta on jo nyt osoittautunut keskeiseksi uskonnontutkimuksen alaksi. Kerron kaksi esimerkkiä: Ensiksikin, uskonto on nykymaailmassa erottelun ja rajanvedon väline. Viimeistään maailmanlaajuisen terrorismin vastaisen sodan kauden alettua, uskonto on keskeisessä roolissa määrittämässä ”meitä” ja ”muita”. Meidän tietomme muista taas muodostuu ensisijaisesti median välityksellä. On siis ensisijaisen tärkeätä, että tutkimus on ajan tasalla median uskontokuvasta ja on tarvittaessa myös valmis kriittisiin yhteiskuntatieteellisiin interventioihin.

Toiseksi, uskonnon harjoittaminen näyttää monessa osassa maailmaa siirtyneen institutionaalisesta viitekehyksestä yksilöllisempään suuntaan. Perinteisen kirkkokristillisyyden sijasta omaa katsomusta rakennetaan erilaisista, joskus toisistaan radikaalistikin poikkeavista aineksista. Media eri muodoissaan on yhä kasvavassa roolissa uskonnollisen identiteetin rakentamisen prosessissa. Uskonnontutkimuksen haasteena on pysyä mukana tässä nopeassa kehityksessä.

 

Kirjoittaja TT Titus Hjelm toimii suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksen yliopistonlehtorina University College Londonissa.

 

Kirjallisuus:

Clark, Lynn Schofield: From Angels to Aliens: Teenagers, the Media, and the Supernatural. Oxford: Oxford University Press, 2003.

Dawson, Lorne L. & Cowan, Douglas, E.: Religion Online: Finding faith on the Internet. New York & London: Routledge, 2004.

Hjelm, Titus: Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki: Yliopistopaino, 2005.

Hjelm, Titus: Communication. Rever – Revista de Estudos da religião, 5 (4), 2005.

Hjelm, Titus: Saatanan tuntijat: Asiantuntijuus suomalaisessa saatananpalvonta-uutisoinnissa. Tiedotustutkimus 1/08, 2008.

Hjelm, Titus: Celluloid Vampires, Scientization, and the Decline of Religion. The Lure of the Dark Side: Satan and Western Demonology in Popular Culture, eds. Christopher Partridge & Eric Christianson. London: Equinox, 2008.

Hjelm, Titus: Religion and Social Problems: A New Theoretical Perspective. The Oxford Handbook of the Sociology of Religion, ed. Peter Clarke. Oxford: Oxford University Press, 2009.

Hoover, Stewart M.: Religion in the Media Age. New York & London: Routledge, 2006.

Sumiala-Seppänen, Johanna & Lundby, Knut & Salokangas, Raimo (eds): Implications of the Sacred in (Post)Modern Media. Gothenburg: NordiCom, 2006.