Mitä on hengellinen häpeä?

Ihminen voi kokea hengellistä häpeää esimerkiksi silloin kun ei saa Jumalalta vastauksia huutoihinsa. Nainen panee sairaana kaiken toivonsa Jumalaan, mutta ei paranekaan. Onkin mielekästä kysyä voiko kristillinen julistus, opetus, sielunhoito tai psykoterapia auttaa häpeästä kärsivää ihmistä uudenlaiseen kokemukseen itsestä ja todellisuudesta? Tärkeintä eri auttamismuodoissa on, että yksilö voi tuntea tulevansa vastaanotetuksi omana itsenään.

Jeesuksen kärsimyshistorian ja ylösnousemuksen tulkitseminen häpeän näkökulmasta voi avata uudenlaisen ikkunan myös meidän aikamme häpeästä kärsivälle ihmiselle. Hän voi kokea toivona sen, että Jeesuskin joutui kokemaan, mitä on kärsiä häpeästä. Siitä huolimatta Jumala oli sitoutunut tähän ihmiseen.

Häpeä useammin ongelmana kuin syyllisyys

Häpeä voi tänä päivänä olla paljon useamman ongelma kuin syyllisyys. Tämän mukaisesti ihmisen jumalasuhdetta ja hengellistä elämää ei läheskään aina vahingoittaisi syyllisyys vaan hengellinen häpeä. Hengellisellä häpeällä tarkoitan jumalasuhteessa ja hengellisessä yhteisössä ilmenevää häpeää.

Kansainvälisesti häpeätutkimus on varsin nuorta. Sitä on tehty erityisesti psykologiaan ja psykoterapiaan liittyen USA:ssa 1970-luvulta lähtien. Sielunhoidon piirissä häpeätutkimusta on tehty varsin vähän sekä ulkomailla että Suomessa. Hengellistä häpeää tutkitaan mm. siitä syystä, että, ihmisiä pystyttäisiin paremmin auttamaan.

Syyllisyyden ja häpeän ero

Syyllisyyttä ja häpeää on vaikea erottaa toisistaan, sillä ne muistuttavat toinen toistaan. Voidaan sanoa, että syyllisyys aiheutuu siitä, mitä ihminen on tehnyt. Kysymys voi olla esimerkiksi moraalisista valinnoista, siitä mikä on oikein, mikä väärin. Jos olen toiminut väärin, on tervettä, että tunnen syyllisyyttä. Tällöin syyllisyys liittyy vastuun ottamiseen elämästä.

On olemassa myös epätervettä syyllisyyttä. Ihminen voi tuntea syyllisyyttä, vaikkei olisikaan toiminut väärin tai hänen syyllisyydentuntonsa voi olla kohtuuton suhteessa siihen, mitä hän on tehnyt. Tämän lisäksi on myös ihmisiä, jotka eivät ollenkaan koe syyllisyyttä. Kyvyttömyys tuntea syyllisyyttä voi näkyä siinä, ettei ihminen kanna vastuuta teoistaan. Kyvyttömyys tuntea syyllisyyttä voi kertoa myös siitä, ettei ihminen jaksa tunnistaa syyllisyyttään. Tällainen syyllisyys saattaa olla naamioitunut esimerkiksi häpeän taakse.

Häpeä ei välttämättä ole ollenkaan yhteydessä siihen, mitä ihminen on tehnyt. Häpeä liittyy siihen, kuka ja millainen asianomainen on. Se on tunne omasta olemuksellisesta kelpaamattomuudesta ja arvottomuudesta. Se koskettaa syvästi itsearvostusta ja minäkuvaa, arvoa ihmisenä. Pahan olon ja ahdistuksen aiheuttajina eivät ole jotkin teot, joita ihminen on tehnyt. Häpeästä kärsivä ihminen kokee, että esteenä ihmis- ja jumalasuhteessa on hän itse. ”En ole sen arvoinen, että minusta välitettäisiin.”

Joissakin tapauksissa häpeä voi olla seurausta myös siitä, mitä ihminen on tehnyt. Ihminen häpeää itseään sen takia, mitä hän on tehnyt. Tällöinkin hänen päällimmäinen tuntonsa on, että hän on huono ja kelpaamaton ihmisenä.

Häpeän syntyyn on erilaisia selityksiä

On olemassa monia teorioita siitä, miten kyky tuntea häpeää syntyy ihmisessä. Joidenkin näkemysten mukaan häpeän alkuperä olisi ihmisen ulkopuolelta asetetuissa vaatimuksissa. Toisten mukaan olennaista on mitä ihminen itse sisimmässään tuntee. Kysymys liittyy myös siihen, missä iässä kyvyn tuntea häpeää ajatellaan syntyvän.

Psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan kyky tuntea häpeää syntyy aikaisemmin kuin syyllisyyden tunteet. Tästä näkökulmasta häpeän syntyä ovat Suomessa käsitelleet erityisesti psykoanalyytikot Pentti Ikonen ja Eero Rechardt. Heidän mukaansa häpeän alkuperä on vauvan torjutuksi tulemisen kokemuksessa silloin, kun tämä pyrkii hyväksyvään vastavuoroisuuteen äidin kanssa. Kun vauva kuulee äidin lähestyvät askeleet, hän olemuksellisesti jännittyy. Vauva kohottautuu äitiä kohti ikään kuin ajatellen ”olen niin hyvä ja arvokas, että äiti tulee minun luokseni”. Jos äiti sitten meneekin ohi, vauvan pään on todettu notkahtavan pettymyksestä. Hänessä syntyy toisenlainen tunne, ”en ollutkaan niin hyvä ja arvokas, että äiti tulee minun luokseni”.

Olennaista häpeän kannalta on huomata, ettei äiti eikä vauva tehnyt tilanteessa mitään väärin. Jos vauva olisi toiminut väärin ja tullut torjutuksi, kyseessä olisivat syyllisyyden tunteet. Ne liittyisivät siihen, mitä hän on tehnyt.

Psykoanalyyttisen ajattelun mukaan vauva on kuitenkin vielä niin pieni, ettei hän ”ymmärrä tehdä pahaa”. Vauva reagoi kaikkeen koko olemuksellaan. Torjutuksi tuleminen hänen pyrkiessään hyväksyvään vastavuoroisuuteen äidin kanssa tulee tulkituksi hänen sisimmässään koko olemusta koskevaksi kelpaamattomuudeksi. ”Minussa on jotakin vikaa, kun äiti ei tule minun luokseni.”

Häpeänkokemus voi siirtyä jumalasuhteeseen 

Perinteisesti jumalasuhteen on nähty eheytyvän ja ihmisen pelastuvan Kristuksen sovitustyön ja syntien anteeksiantamuksen kautta. Vuosisatojen ajan tätä mallia on toteutettu yleisellä tasolla kirkon julistustyössä ja yksityisesti ripissä ja sielunhoidossa.

Hengellisen elämän ja ihmisen auttamisen kannalta on tärkeä tiedostaa, ettei hengellinen elämä ole erillinen saareke ihmisessä. Ihminen elää ja kokee myös hengellistä elämäänsä oman persoonallisuutensa kokonaisuudesta käsin. Hänen psykodynaaminen todellisuutensa ja elämänhistoriansa vaikuttavat siihen, miten hän kokee Jumalan, toiset ihmiset ja kristillisen julistuksen. Ihminen, jonka perusidentiteetti perustuu häpeään – siis siihen, ettei hän ole minkään arvoinen, ettei hänestä välitetä vie nämä tunnot myös helposti jumalasuhteeseensa. Hänen hengellisen elämänsä peruskysymys ei ehkä olekaan, miten saan syntini anteeksi vaan välittääkö minusta kukaan.

Jumalan mykkyys nolostuttaa

Hengellistä häpeää voi kokea esimerkiksi silloin kun ihminen ei saa Jumalalta vastauksia huutoihinsa. Hän yrittää tavoittaa Jumalaa esimerkiksi rukouksessa, mutta hän ei saa mitään ns. rukousvastauksia. Ihminen panee sairaana kaiken toivonsa Jumalaan, mutta ei paranekaan. Seurauksena voi olla nolostuminen. Ihminen on pyrkinyt vuorovaikutukseen Jumalan kanssa, mutta kokeekin jääneensä yksin. Tämä ihmisen tunto on tunnistettavissa myös lukuisissa raamatunkohdissa ja virsissä. ”Sinuhun turvaan, Jumala… ja häpeästä säästä.” (VK 382) Veisaaja rukoilee, ettei Jumalaan turvautuminen saattaisi häntä häpeään, vaan Jumala armahtaisi häntä Kristuksessa. Jos näin ei tapahtuisikaan, seurauksena olisi nolostuminen: olen katsonut turhaan Jumalan puoleen.

Häpeä ihmisen jumalasuhteessa liittyy Jumalaan katsomiseen, Jumalan näkemänä olemiseen. Voiko ihminen kestää sitä, että Jumala katsoo, näkee ja tuntee hänet? Vai onko se suorastaan vapauttavaa, että saa katsoa ja olla hänen näkemänään, joka tietää ja tuntee minut kokonaan?

Miten kirkko kohtaa häpeästä kärsivän? 

Kristillisen yhteisön, julistuksen ja ihmisen autetuksi tulemisen kannalta on olennaisen tärkeää, miten nuo ihmisen perustunnot kohdataan. Teologisesti on ongelmallista vastata häpeään anteeksiantamuksella. Sen sisäinen viesti häpeästä kärsivälle saattaisi muodostua kokemukseksi: saan anteeksi, että olen olemassa.

Käytännöllisen teologian tutkimuksen kannalta on relevantti kysymys, voiko kristillinen julistus, opetus, sielunhoito tai psykoterapia auttaa häpeästä kärsivää ihmistä uudenlaiseen kokemukseen itsestä ja todellisuudesta? Tämä kokemus ei voi perustua siihen, että ihmiselle annetaan anteeksi se, mitä ja kuka hän on. Sen sijaan se voi perustua kokemukseen vuorovaikutuksesta, jossa hän voi tuntea tulevansa vastaanotetuksi sellaisena kuin hän on. Myös sellaisena, joka ei itsekään jaksa hyväksyä itseään.

Kristillinen pelastushistoria hengellisen häpeän näkökulmasta 

Kristillisen pelastushistorian keskeisimpiä tapahtumia, Jeesuksen kärsimystä, kuolemaa ja ylösnousemusta on teologiassa enimmäkseen tulkittu sovituksen näkökulmasta vastauksena ihmisen synti- ja syyllisyyskysymykseen. Myös hengellinen häpeän tutkimus on kiinnostunut tarkastelemaan tätä kokonaisuutta. Mitä tällainen tutkimus voisi olla?

Ristiinnaulitseminen merkitsi häväistyksi tulemista. Risti oli häpeän merkki. ”Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.” (Gal 3:13) Jeesuksen ristiinnaulitsijat häpäisivät Jeesuksen pakottaen hänet vuorovaikutuksettomuuteen Jumalan kanssa. Näyttikin, että Jeesus todella ajautui pois Jumalan kasvojen edessä olemisesta. ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit” (Matt 27:46) on häpeän perustunne: Jumala ei ole minuun suhteessa, on jättänyt minut yksin. Samalla se on kuin viimeinen huuto, jota säestää vähän myöhemmin kuultu heittäytyminen: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” (Lk 23:46) Häpeän todellisuuteen kaikui myös pääsiäisaamun viesti. Ylösnousemuksessa Jumala paljasti toisenlaiset kasvonsa ja ilmaisi edelleenkin olevansa sitoutunut tuohon häväistyyn Ristin mieheen.

Jeesuksen kärsimyshistorian ja ylösnousemuksen tulkitseminen häpeän näkökulmasta voi avata uudenlaisen ikkunan myös meidän aikamme häpeästä kärsivälle ihmiselle. Hän voi kokea toivona sen, että Jeesuskin joutui kokemaan, mitä on kärsiä häpeästä – olla hylättynä, vailla yhteyttä, arvoton ja osaton kaikesta. Siitä huolimatta Jumala oli sitoutunut tähän ihmiseen.

Teologinen tutkimus luotaa suomalaisten häpeäkokemuksia

Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa on valmisteilla useita häpeään liittyviä väitöskirjoja ja muita tutkimuksia. Myös Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on valmisteilla yksi tämän alueen tutkimus. Kaikille näille tutkimuksille on yhteistä, että niissä pyritään ottamaan todesta yhtäältä ihmisen kokemusmaailma ja toisaalta eri tieteenalojen tutkimustieto häpeästä.

Valtaosassa tutkimuksia käytetään vuosina 2001 ja 2004 suomalaisilta kerättyjä kokemuksia häpeästä. Ihmisiä pyydettiin lehtien välityksellä kirjoittamaan omista häpeään liittyvistä kokemuksistaan. Tällainen tutkimus ei pyri tilastollisesti sanomaan, miten paljon häpeää suomalaiset kokevat. Sen sijaan se analysoi häpeään liittyviä sisällöllisiä ja laadullisia näkökulmia.

käytännöllisen
teologian professori läntisessä
koulutusohjlemassa

Kirjoittaja TT Paavo Kettunen toimii käytännöllisen teologian professorina Joensuun yliopiston teologisen tiedekunnan läntisessä koulutusohjelmassa (virkavapaalla 1.8.2006 – 31.7.2007).

Kirjallisuutta:

Ikonen, Pentti & Rechardt Eero, 1995. Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Helsinki: Nuorisopsykoterapiasäätiö. 1995.

Kettunen, Paavo, 1998. Suomalainen rippi. Pieksämäki: Kirjapaja. 1998.

2002 Syyllisyys vai hengellinen häpeä. – Teologinen aikakauskirja 2/2001. 125-138.

2004  Spiritualiteetti syyllisyyden ja häpeän puristuksessa. – Diakonian tutkimus 1/2004, 9-22. (Diakonian tutkimuksen seura)