Moderni uskonnollisuus

Perinteiset uskonnon muodot, erityisesti kristillisyys, ovat antamassa tilaa uudenlaisille henkisyyden (spirituaalisuuden) muodoille.

Nykyihmiset ovat kiinnostuneita henkisyyden ja hengellisyyden eri ulottuvuuksista, mutta eivät kirkon traditiosta. He tekevät eron henkisyyden ja uskonnollisuuden välille ja kuvaavat itseään pikemminkin henkiseksi kuin uskonnolliseksi tai molemmiksi. Silloin uskonto nähdään perinteisenä ja instituutioihin sitoutuneena.

Henkisyydellä ja hengellisyydellä viitataan uudenlaisiin henkisyyden muotoihin, itseen ja sisäiseen elämäntarkoitukselliseen pohdintaan ja kokemuksiin keskittymistä sekä itämaisen kulttuuripiirin esiinmurtautumiseen.
Laajentunut kaupunkinuoriso uudenaikaistumisen eturintamassa

Urbaanit nuoret aikuiset ovat viime aikoina olleet tarkastelun kohteena, kun on haluttu ymmärtää nykyajan uskonnollisuutta ja kantoja kirkon jäsenyyteen. Kaupunkilaisten ja nuorten aikuisten tutkimiseen on perusteensa. Suurkaupunkeja on pidetty uudistusten syntymisen ja leviämisen tyyssijoina, koska niissä perinteiden vaikutus ihmismieliin on pienempi kuin maaseutumaisissa olosuhteissa. Samoin kaupunkien muodostama ihmisten tilallinen läheisyys ja paikattomat sosiaaliset verkostot edistävät uusien aatteiden ja mallien tarttumista ihmisistä toisiin.

Kaupunki on siis modernisaation kehto. Nykykulttuurin uudet ilmiöt ovat kaupunkikulttuurin synnyttämiä, urbaaneja. Kaikkein alttiimpia uusille vaikutuksille ja innokkaimpia muuttumaan taas ovat aikuisuuteen astumisen kynnyksellä olevat nuoret ikäluokat.

Nuoruus pidentyy 

Uusimpien sukupolvien keskuudessa tämä aikuisuuteen astumisen kynnys on pidentynyt. Yhä useammat pitkittävät sen hyväksymistä, että on siirryttävä paljon uutta ja jännittävää sisältävästä lapsuuden taikamaailmasta arkipäiväiseen, tylsään ja vastuiden kuluttamaan aikuisuuteen. Samalla sinkkuväestön osuus lisääntyy ja perheiden perustaminen myöhentyy. Tätä vajaan parinkymmenen vuoden aikana esiintynyttä ilmiötä on alettu kutsua aikuisuuden lykkäämiseksi, nuoruuden pitkittämiseksi. Enää 30 vuoden ikää ei pidetä sinä maagisena ikänä, jolloin seikkaileva nuoruus päättyy ja vastuullinen aikuisuus saapuu. Nuoruutta venytetään yli kolmenkymmenen ikävuoden ja ”kunnon aikuiseksi” tunnustaudutaan esimerkiksi vasta yli 40-vuotiaana.

Laajentunut kaupunkinuoriso on se ryhmä, joka on yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten eturintamassa. Heidän keskuudessaan arvo- ja elämäntavalliset muutokset ovat edenneet pisimmälle. Heitä tutkimalla voidaan ymmärtää, millaiset muutokset ovat ”valumassa” muihin väestöryhmiin.

Urbaanin elämän tunnusmerkkejä 

Länsimaisen urbaanin elämän tunnusmerkkejä ovat erilaisuuden sietokyky ja eläminen runsauden yhteiskunnassa jatkuvassa valinnan tilassa, kuten tutkija Pasi Mäenpää kirjoittaa Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko (Teija Mikkola, Kati Niemelä ja Juha Petterson toim.) kirjassa pohtiessaan urbaania elämäntapaa ja sen uutta uskonnollisuutta. Hänen mukaansa urbaania elämää määrittää kulutuskulttuuri. Kuluttaja-kaupunkilaisen elämä on pitkitettyä valitsemisen prosessia, elämää jatkuvassa valinnan ja valikoitumisen tilassa. Mäenpää olettaa, että muun muassa kirkosta eroaminen etenee yhtä jalkaa nuorten aikuisten sinkkuväestön kasvun eli nuoruuden laajenemisen kanssa.

Nuorelle tärkeää suvaitsevaisuus, vapaus ja elämyksellisyys

Kirkko ja kaupunkilaiset nuoret aikuiset ovat etäällä toisistaan uskomuksiltaan, arvoiltaan ja toimintatavoiltaan. Nuori urbaani aikuinen korostaa paitsi suvaitsevaisuutta, vapautta ja elämyksellisyyttä, niin myös yksilöllisyyttä ja aitoutta. Hän pitää aiempien sukupolvien edustajia enemmän elämää itsensä toteuttamisen projektina. Siinä annetaan entistä suurempi painoarvo omalle sisäiselle maailmalle, omien tarpeiden tutkiskelulle ja niiden toteuttamiselle.

Yhteiskunnallinen ja uskonnollinen elämänalue koetaan vieraiksi. Uudenaikaisuus, modernisuus, ei olekaan vain nykyajalle ominaisena pidettyä individualismin leviämistä. Toisin sanoen yksilön vapauden, itseohjautuvuuden ja itsensä toteuttamisen kasvanutta arvostusta. Individualismi on myös yksilöiden entistä suurempaa riippumattomuutta perinteisistä yhteiskunnallista ja uskonnollisista instituutioista. Se on siis myös pyrkimystä tietynlaiseen olemisen tapaan. Pelkkä valinta ei osoita modernisuutta, vaan tietyn tapainen valinta.

Autenttisuus on individualismia täydellisimmillään

Uudenaikaisuudessa oleellista on se, miten erilaisiin elämänratkaisuihin päädytään. Modernisuus on elämänasenne, jossa ollaan avoimia uudistuksille. Siinä pun­­taroi­daan vapaasti erilaisia vaihtoehtoja. Päädytään ratkaisuihin, jotka tuntuvat luon­­tu­van itselle parhaiten ja tukevan omaa todellista itseä. Asenne on nimettävissä autenttisuudeksi.

Autenttisuu­den ihanteen mukaisesti meidän tulee nou­­dat­taa elämäs­sämme omaa ole­misen ta­paam­­­­me eikä seurata tai jäljitellä muiden ta­­poja. Yksilön voidaan sanoa olevan autenttinen, kun hän on pystynyt vai­kut­­­­tamaan kä­si­tys­tensä, arvojensa ja toi­mintansa muo­tou­tu­miseen. Hän on käyt­tä­nyt niiden muo­dos­ta­misessa omakohtaista har­kintaa, jon­­ka pe­rustana on omien to­del­­­­­listen tarpeiden, ha­lujen ja toiveiden kuulostelu. Yksilö on silloin oma nor­min­sa. Yksilön arviointien tai toimien perimmäisenä auktoriteettina ei ole jokin ulkoinen taho, kuten uskonnollinen auktoriteetti (esim. jonkin uskonnollisen tradition pyhät tekstit ja muut opetukset), maallinen lainsäädäntö, yleinen tai vertaisryhmien mielipide, poliittinen ideologia, tiede tai esi-isien opetukset.

Uskonnollisuus voikin olla moderni ratkaisu 

Vaikka autenttisuudessa on oleellista it­se­­­­näinen ja itseä noudattava arvoharkinta, se ei es­­­tä päätymästä ylei­sem­min jaet­tui­hin ar­voihin ja merkityksiin. Autenttisuuden ihanteen mukaisesti ih­mi­­­sen tulee hy­väk­syä tai hylätä pe­rin­­­­tei­set moraalikäsitykset huo­­lellisen it­se­tut­kis­ke­lun pohjalta. Silloin myös ns. perinteinen uskonnollisuus voi olla uudenaikaista. Uskontoa voi pitää modernina ratkaisuna silloin, kun siinä on kyse yhteisöllisesti ja­et­tu­­­jen varmuuksien sijaan yksilöllisen valinnan tuloksesta.

Uskonnollinen valinta, joka on lähtenyt omasta itsestä ja joka seuraa omaa ”todellista” itseä, on moderni. Ta­val­li­ses­­­ti tällainen ratkaisu poikkeaa valtavirran institutionaalisesta uskonnollisuu­desta. Se poikkeaa sii­­­tä kristillisen uskonnon maailmasta, johon useimmat meistä liittyvät kas­teessa ja jo­­­­hon meidät yleisesti koululaitoksessamme sosiaalistetaan. Tämä johtuu siitä, että muun uu­­­­denaikaisuuden tapaan uskonnollinen uudenaikaisuus vaatii entisen ky­seen­alais­ta­­­mista. Moderni uskonnollisuus ”saavutetaan” henkilökohtaisesti mo­nenlaisten mah­dol­­­listen vaihtoehtojen maailmassa. Se ei ole saatua.

Uskonnolliset instituutiot eivät tarjoa kotia 

Autenttisuuden ihanteen leviäminen tarkoittaa, että yksilön sub­jek­­­­tiivi­nen to­dellisuus on tullut ää­rimmäisen kiin­­nos­tuk­sen koh­­teeksi. Jalan­si­jaa iden­ti­tee­­­­­tille yri­tetään löytää pi­kem­min it­­sestä kuin itsen ul­­­kopuolelta. Samalla us­­kon­nol­­li­set ja mo­net muut val­ta­vir­ran instituutiot ovat ene­ne­väs­sä mää­rin lakanneet ole­mas­ta it­sen tur­va­sa­ta­mia. ”Ko­din” sijaan niitä on alettu pitää it­seyttä tu­kah­duttavina rea­­­li­teetteina, jot­­­­ka vää­ristävät ja vieraan­nut­tavat it­seä.

Yhä useampien uskomusten, tapojen ja instituutioiden kohdalla nykyihminen pohtiikin, edustavatko ne itseä ja omaa todellista syvintä olemusta. Esimerkiksi kirkkoon kuulumisen mielekkyyttä pohditaan aiempaa enemmän. Kirkkoon kuulumisen syyksi ei riitä se, että kirkon jäsenyys kuuluu tapoihin tai että perinteen seuraamista pidettäisiin tärkeänä.

Mieluummin hengellinen kuin uskonnollinen 

Kuuluminen pitää kokea itselle merkitykselliseksi ja omaa olemisen tapaa tukevaksi, ”mun jutuksi”. Kun vanhojen instituutioiden tarjoamat dogmit ja mallit eivät vetoa ja perinteet eivät vakuuta, elämän tarkoitusta ja uskonnollista identiteettiä etsitään yhä useammin muualta kuin kirkon huomasta. Ihmiset uskovat entistä enemmän omalla tavallaan eivätkä kirkon opettamalla tavalla.

Elämmekin aikaa, jossa perinteiset uskonnon muodot, erityisesti kristillisyys, ovat antamassa tilaa uudenlaisille henkisyyden (spirituaalisuuden) muodoille. Nykyihmiset ovat kiinnostuneita henkisyyden ja hengellisyyden eri ulottuvuuksista, mutta eivät kirkon traditiosta. He tekevät eron henkisyyden ja uskonnollisuuden välille ja kuvaavat itseään pikemminkin henkiseksi kuin uskonnolliseksi tai molemmiksi. Silloin uskonto nähdään perinteisenä ja instituutioihin sitoutuneena. Henkisyydellä ja hengellisyydellä viitataan uudenlaisiin henkisyyden muotoihin, itseen ja sisäiseen elämäntarkoitukselliseen pohdintaan ja kokemuksiin keskittymistä, sekä itämaisen kulttuuripiirin esiinmurtautumiseen.

Henkisyyden etsinnässä luotetaan omaan harkintakykyyn

Henkisyydestä on tullut monimutkaista etsintää, jossa yksilö hakee itseään. Tässä etsinnässä ja luotetaan omaan harkintakykyyn. Tämä henkisen etsinnän kulttuuri on niin voimallista, että voidaan jopa sanoa, että länsimaissa on menossa suurin henkinen vallankumous sitten uskonpuhdistuksen jälkeen. Henkisyydellä tarkoitetaan nyt sitä, mitä uskonnolla on laajimmillaan ja ei-perinteisessä mielessä tarkoitettu. Uskonto on tekemisissä elämän tarkoituksen ja mielekkyyden löytämisen kanssa.

Kirjoittaja VTT, FL Teija Mikkola toimii kehittämispäällikkönä Efeko Oy.ssa.

Teija Mikkolan väitöskirja: Muuttuvat arvot ja uusi keskiluokka (2003)