Moderni uskonnollisuus
Perinteiset uskonnon muodot, erityisesti kristillisyys, ovat antamassa tilaa uudenlaisille henkisyyden (spirituaalisuuden) muodoille.
Nykyihmiset ovat kiinnostuneita henkisyyden ja hengellisyyden eri ulottuvuuksista, mutta eivät kirkon traditiosta. He tekevät eron henkisyyden ja uskonnollisuuden välille ja kuvaavat itseään pikemminkin henkiseksi kuin uskonnolliseksi tai molemmiksi. Silloin uskonto nähdään perinteisenä ja instituutioihin sitoutuneena.
Henkisyydellä ja hengellisyydellä viitataan uudenlaisiin henkisyyden muotoihin, itseen ja sisäiseen elämäntarkoitukselliseen pohdintaan ja kokemuksiin keskittymistä sekä itämaisen kulttuuripiirin esiinmurtautumiseen.
Laajentunut kaupunkinuoriso uudenaikaistumisen eturintamassa
Urbaanit nuoret aikuiset ovat viime aikoina olleet tarkastelun kohteena, kun on haluttu ymmärtää nykyajan uskonnollisuutta ja kantoja kirkon jäsenyyteen. Kaupunkilaisten ja nuorten aikuisten tutkimiseen on perusteensa. Suurkaupunkeja on pidetty uudistusten syntymisen ja leviämisen tyyssijoina, koska niissä perinteiden vaikutus ihmismieliin on pienempi kuin maaseutumaisissa olosuhteissa. Samoin kaupunkien muodostama ihmisten tilallinen läheisyys ja paikattomat sosiaaliset verkostot edistävät uusien aatteiden ja mallien tarttumista ihmisistä toisiin.
Kaupunki on siis modernisaation kehto. Nykykulttuurin uudet ilmiöt ovat kaupunkikulttuurin synnyttämiä, urbaaneja. Kaikkein alttiimpia uusille vaikutuksille ja innokkaimpia muuttumaan taas ovat aikuisuuteen astumisen kynnyksellä olevat nuoret ikäluokat.
Nuoruus pidentyy
Uusimpien sukupolvien keskuudessa tämä aikuisuuteen astumisen kynnys on pidentynyt. Yhä useammat pitkittävät sen hyväksymistä, että on siirryttävä paljon uutta ja jännittävää sisältävästä lapsuuden taikamaailmasta arkipäiväiseen, tylsään ja vastuiden kuluttamaan aikuisuuteen. Samalla sinkkuväestön osuus lisääntyy ja perheiden perustaminen myöhentyy. Tätä vajaan parinkymmenen vuoden aikana esiintynyttä ilmiötä on alettu kutsua aikuisuuden lykkäämiseksi, nuoruuden pitkittämiseksi. Enää 30 vuoden ikää ei pidetä sinä maagisena ikänä, jolloin seikkaileva nuoruus päättyy ja vastuullinen aikuisuus saapuu. Nuoruutta venytetään yli kolmenkymmenen ikävuoden ja ”kunnon aikuiseksi” tunnustaudutaan esimerkiksi vasta yli 40-vuotiaana.
Laajentunut kaupunkinuoriso on se ryhmä, joka on yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten eturintamassa. Heidän keskuudessaan arvo- ja elämäntavalliset muutokset ovat edenneet pisimmälle. Heitä tutkimalla voidaan ymmärtää, millaiset muutokset ovat ”valumassa” muihin väestöryhmiin.
Urbaanin elämän tunnusmerkkejä
Länsimaisen urbaanin elämän tunnusmerkkejä ovat erilaisuuden sietokyky ja eläminen runsauden yhteiskunnassa jatkuvassa valinnan tilassa, kuten tutkija Pasi Mäenpää kirjoittaa Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko (Teija Mikkola, Kati Niemelä ja Juha Petterson toim.) kirjassa pohtiessaan urbaania elämäntapaa ja sen uutta uskonnollisuutta. Hänen mukaansa urbaania elämää määrittää kulutuskulttuuri. Kuluttaja-kaupunkilaisen elämä on pitkitettyä valitsemisen prosessia, elämää jatkuvassa valinnan ja valikoitumisen tilassa. Mäenpää olettaa, että muun muassa kirkosta eroaminen etenee yhtä jalkaa nuorten aikuisten sinkkuväestön kasvun eli nuoruuden laajenemisen kanssa.
Nuorelle tärkeää suvaitsevaisuus, vapaus ja elämyksellisyys
Kirkko ja kaupunkilaiset nuoret aikuiset ovat etäällä toisistaan uskomuksiltaan, arvoiltaan ja toimintatavoiltaan. Nuori urbaani aikuinen korostaa paitsi suvaitsevaisuutta, vapautta ja elämyksellisyyttä, niin myös yksilöllisyyttä ja aitoutta. Hän pitää aiempien sukupolvien edustajia enemmän elämää itsensä toteuttamisen projektina. Siinä annetaan entistä suurempi painoarvo omalle sisäiselle maailmalle, omien tarpeiden tutkiskelulle ja niiden toteuttamiselle.
Yhteiskunnallinen ja uskonnollinen elämänalue koetaan vieraiksi. Uudenaikaisuus, modernisuus, ei olekaan vain nykyajalle ominaisena pidettyä individualismin leviämistä. Toisin sanoen yksilön vapauden, itseohjautuvuuden ja itsensä toteuttamisen kasvanutta arvostusta. Individualismi on myös yksilöiden entistä suurempaa riippumattomuutta perinteisistä yhteiskunnallista ja uskonnollisista instituutioista. Se on siis myös pyrkimystä tietynlaiseen olemisen tapaan. Pelkkä valinta ei osoita modernisuutta, vaan tietyn tapainen valinta.
Autenttisuus on individualismia täydellisimmillään
Uudenaikaisuudessa oleellista on se, miten erilaisiin elämänratkaisuihin päädytään. Modernisuus on elämänasenne, jossa ollaan avoimia uudistuksille. Siinä puntaroidaan vapaasti erilaisia vaihtoehtoja. Päädytään ratkaisuihin, jotka tuntuvat luontuvan itselle parhaiten ja tukevan omaa todellista itseä. Asenne on nimettävissä autenttisuudeksi.
Autenttisuuden ihanteen mukaisesti meidän tulee noudattaa elämässämme omaa olemisen tapaamme eikä seurata tai jäljitellä muiden tapoja. Yksilön voidaan sanoa olevan autenttinen, kun hän on pystynyt vaikuttamaan käsitystensä, arvojensa ja toimintansa muotoutumiseen. Hän on käyttänyt niiden muodostamisessa omakohtaista harkintaa, jonka perustana on omien todellisten tarpeiden, halujen ja toiveiden kuulostelu. Yksilö on silloin oma norminsa. Yksilön arviointien tai toimien perimmäisenä auktoriteettina ei ole jokin ulkoinen taho, kuten uskonnollinen auktoriteetti (esim. jonkin uskonnollisen tradition pyhät tekstit ja muut opetukset), maallinen lainsäädäntö, yleinen tai vertaisryhmien mielipide, poliittinen ideologia, tiede tai esi-isien opetukset.
Uskonnollisuus voikin olla moderni ratkaisu
Vaikka autenttisuudessa on oleellista itsenäinen ja itseä noudattava arvoharkinta, se ei estä päätymästä yleisemmin jaettuihin arvoihin ja merkityksiin. Autenttisuuden ihanteen mukaisesti ihmisen tulee hyväksyä tai hylätä perinteiset moraalikäsitykset huolellisen itsetutkiskelun pohjalta. Silloin myös ns. perinteinen uskonnollisuus voi olla uudenaikaista. Uskontoa voi pitää modernina ratkaisuna silloin, kun siinä on kyse yhteisöllisesti jaettujen varmuuksien sijaan yksilöllisen valinnan tuloksesta.
Uskonnollinen valinta, joka on lähtenyt omasta itsestä ja joka seuraa omaa ”todellista” itseä, on moderni. Tavallisesti tällainen ratkaisu poikkeaa valtavirran institutionaalisesta uskonnollisuudesta. Se poikkeaa siitä kristillisen uskonnon maailmasta, johon useimmat meistä liittyvät kasteessa ja johon meidät yleisesti koululaitoksessamme sosiaalistetaan. Tämä johtuu siitä, että muun uudenaikaisuuden tapaan uskonnollinen uudenaikaisuus vaatii entisen kyseenalaistamista. Moderni uskonnollisuus ”saavutetaan” henkilökohtaisesti monenlaisten mahdollisten vaihtoehtojen maailmassa. Se ei ole saatua.
Uskonnolliset instituutiot eivät tarjoa kotia
Autenttisuuden ihanteen leviäminen tarkoittaa, että yksilön subjektiivinen todellisuus on tullut äärimmäisen kiinnostuksen kohteeksi. Jalansijaa identiteetille yritetään löytää pikemmin itsestä kuin itsen ulkopuolelta. Samalla uskonnolliset ja monet muut valtavirran instituutiot ovat enenevässä määrin lakanneet olemasta itsen turvasatamia. ”Kodin” sijaan niitä on alettu pitää itseyttä tukahduttavina realiteetteina, jotka vääristävät ja vieraannuttavat itseä.
Yhä useampien uskomusten, tapojen ja instituutioiden kohdalla nykyihminen pohtiikin, edustavatko ne itseä ja omaa todellista syvintä olemusta. Esimerkiksi kirkkoon kuulumisen mielekkyyttä pohditaan aiempaa enemmän. Kirkkoon kuulumisen syyksi ei riitä se, että kirkon jäsenyys kuuluu tapoihin tai että perinteen seuraamista pidettäisiin tärkeänä.
Mieluummin hengellinen kuin uskonnollinen
Kuuluminen pitää kokea itselle merkitykselliseksi ja omaa olemisen tapaa tukevaksi, ”mun jutuksi”. Kun vanhojen instituutioiden tarjoamat dogmit ja mallit eivät vetoa ja perinteet eivät vakuuta, elämän tarkoitusta ja uskonnollista identiteettiä etsitään yhä useammin muualta kuin kirkon huomasta. Ihmiset uskovat entistä enemmän omalla tavallaan eivätkä kirkon opettamalla tavalla.
Elämmekin aikaa, jossa perinteiset uskonnon muodot, erityisesti kristillisyys, ovat antamassa tilaa uudenlaisille henkisyyden (spirituaalisuuden) muodoille. Nykyihmiset ovat kiinnostuneita henkisyyden ja hengellisyyden eri ulottuvuuksista, mutta eivät kirkon traditiosta. He tekevät eron henkisyyden ja uskonnollisuuden välille ja kuvaavat itseään pikemminkin henkiseksi kuin uskonnolliseksi tai molemmiksi. Silloin uskonto nähdään perinteisenä ja instituutioihin sitoutuneena. Henkisyydellä ja hengellisyydellä viitataan uudenlaisiin henkisyyden muotoihin, itseen ja sisäiseen elämäntarkoitukselliseen pohdintaan ja kokemuksiin keskittymistä, sekä itämaisen kulttuuripiirin esiinmurtautumiseen.
Henkisyyden etsinnässä luotetaan omaan harkintakykyyn
Henkisyydestä on tullut monimutkaista etsintää, jossa yksilö hakee itseään. Tässä etsinnässä ja luotetaan omaan harkintakykyyn. Tämä henkisen etsinnän kulttuuri on niin voimallista, että voidaan jopa sanoa, että länsimaissa on menossa suurin henkinen vallankumous sitten uskonpuhdistuksen jälkeen. Henkisyydellä tarkoitetaan nyt sitä, mitä uskonnolla on laajimmillaan ja ei-perinteisessä mielessä tarkoitettu. Uskonto on tekemisissä elämän tarkoituksen ja mielekkyyden löytämisen kanssa.
Kirjoittaja VTT, FL Teija Mikkola toimii kehittämispäällikkönä Efeko Oy.ssa.
Teija Mikkolan väitöskirja: Muuttuvat arvot ja uusi keskiluokka (2003)