Lutherin suhde katoliseen kirkkoon ja paaviuteen

Lutherin suhde katoliseen kirkkoon ja paaviuteen

Moni protestantti hahmottaa reformaation ikään kuin ennalta määrättynä kristinuskon historian vaiheena: katolinen kirkko oli ajautunut vaikeuksiin ja korjausliike oli siksi välttämätön. Martti Luther (1483–1546) itse koki kuitenkin reformaation murroksen dramaattisena ja yllättävänä tapahtumien vyörynä, jonka keskukseen hän oli joutunut ja jota hän yritti selittää niin itselleen kuin muillekin. Kirkosta erottamiseen huipentunut kiista kirkon johdon kanssa vei Lutherin hänen voimiensa äärirajoille ja leimasi koko loppuelämää. Lutherille katolisen kirkon jäsenenä oleminen oli siihen saakka ollut itsestään selvä elämän lähtökohta. Viimeistään vuonna 1520 hän joutui kuitenkin kysymään itseltään, miten oli mahdollista, että hänet pian erotettaisiin kirkosta ja todennäköisesti myös surmattaisiin harhaoppisena. Mikä oli kirkko ja missä kulkivat sen rajat? Kenellä oli oikeus vetää niitä?

Vanhemmassa luterilaisessa tutkimuksessa edellä mainitut kysymykset on usein sivuutettu liian kevyesti. On ajateltu, että Luther ratkaisi ongelmat ryhtymällä luterilaiseksi. Vääriin oppeihin vajoavan katolisen kirkon rinnalle syntyi luterilainen kirkko kuin pelastusvene, jonne kaikki totuutta kaipaavat uskovat saattoivat siirtyä. Millainen uuden kirkon sitten olisi pitänyt olla? Sukupolvien kuluessa useat tutkijat ovat analysoineet Lutherin kirkkokäsitystä ja tulleet monenlaisiin lopputuloksiin.

Yksi pyhä kirkko

Yllä kuvatut ajatuskulut eivät kuitenkaan vastaa Lutherin omia ajatuksia. Lutherin tunnetun sanonnan mukaan lapsikin ymmärsi, mikä kirkko oli. Toisin sanoen lapsi näki messussa ympärillään uskovan yhteisön. Hän tiesi itsekin kuuluvansa kasteen perusteella siihen. Samoin lapsi tiesi, että seurakuntia oli muuallakin ja yhdessä ne muodostivat kirkon. Jokaisessa messussa tunnustettiin ”yksi pyhä ja katolinen kirkko”, jonka Jeesus itse oli luonut. Tämän kirkon jäseneksi Luther oli itsekin vastasyntyneenä kastettu. Oman käsityksensä mukaan hän ei ollut poikennut yhden, pyhän ja katolisen kirkon uskosta vaan päinvastoin puolustanut sitä. Siksi hänen erottamisensa kirkosta oli pätemätön, eikä sillä ollut Jumalan edessä mitään merkitystä. Omasta mielestään Luther pysyi siis elämänsä loppuun saakka katolisen kirkon jäsenenä.

Uuden kirkon perustaminen oli Lutherin mielestä mahdotonta, kapinaa Jumalaa vastaan. Tällöinhän kirkkoja olisi ollut kaksi: ensimmäinen kristinuskon alusta lähtien toiminut ja toinen, 1500-luvulla syntynyt. Kirkkoja saattoi olla vain yksi. Tämän vuoksi on virheellistä miettiä, millainen kirkon pitäisi olla Lutherin käsityksen mukaan. Sen sijaan Luther kyllä esitti monessa yhteydessä käsityksiään siitä, millainen yhden, pyhän ja katolisen kirkon tulisi olla. Luther tosin ei mielellään puhunut katolisesta kirkosta, koska katolinen-sanaa ei löytynyt Uudesta testamentista. Sen sijaan hän käytti muotoa kristillinen kirkko, ja tämä muoto vakiintui luterilaisten uskontunnustusten käännöksiinkin. Sen sijaan esimerkiksi Philipp Melanchthon käytti kirjoituksissaan paljon käsitettä katolinen kirkko.

Lutherin suhde katoliseen kirkkoon oli siis hänen omasta näkökulmastaan katsottuna ongelmaton: Luther ei ollut riidassa kirkon kanssa, vaan näki itsensä sen uskollisena poikana. Sitäkin rajummin hän hyökkäsi paavia ja koko paavi-instituutiota vastaan. Niiden kanssa hän ei vuoden 1520 jälkeen halunnut olla missään tekemisissä. Lutherin käsityksen mukaan paavin olisi pitänyt tyytyä olemaan vain Rooman piispa, paikallisseurakunnan johtaja, mutta paavius oli vääristynyt aivan muuksi.

Rooman paaviutta vastaan

Myöhemmin Luther kuvasi paaviuden syntyä esimerkiksi teoksessa Paholaisen perustamaa Rooman paaviutta vastaan (1545). Lutherin mukaan ”kallio”, jolle Jeesus rakentaisi kirkon (Matt. 16:18) ei tarkoittanut Pietaria, vaan Pietarin julkilausumaa uskoa siihen, että Jeesus oli Jumalan Poika. Myöskään Joh. 21:15–17 ei tarkoittanut sitä, että Jeesus olisi asettanut Pietarin kirkon johtajaksi. Kenelläkään apostoleista ei ollut ollut toisia suurempaa valtaa. Lisäksi Pietari ei ehkä koskaan käynytkään Roomassa eivätkä Rooman piispat siis olleet hänen seuraajiaan. Lutherin käsityksen mukaan piispojen auktoriteettia oli kuitenkin kristinuskon alkuaikoina korostettu harhaoppien vastaisen taistelun vuoksi – siis sinänsä hyvässä tarkoituksessa. Imperiumin pääkaupungin seurakunnan johtajina Rooman piispat olivat nousseet erityisen suuriksi auktoriteeteiksi. Paholainen oli käyttänyt tätä ovelasti hyväkseen tuhotakseen kristinuskon.

Paavius oli syntynyt varsinaisesti vuoden 600 tienoilla, kun Rooman piispat olivat alkaneet vaatia johtoasemaa koko kirkossa. Tämän jälkeen paavius oli vääristynyt yhä enemmän, kun paavit olivat ottaneet juridisen ajattelun aseekseen. Sen mukaan kristinuskon sisältö riippui kirkolliskokousten ja viime kädessä paavin päätöksistä. Ainoa ehto oli se, että oppia koskevat päätökset oli tehty juridisesti moitteettomalla tavalla. Lopulta paavit olivat ryhtyneet päätöksillään tuomaan kirkkoon ennen tuntemattomia uutuuksia (innovaatioita) ja usko oli alkanut vääristyä tunnistamattomaksi.

Luther oli opiskeluajoistaan lähtien tuntenut kirkkoisä Augustinuksen (k. 430) käsityksen kristinuskon historian tulevasta kulusta. Sen mukaan kirkon keskelle ilmestyisi lopulta Raamatussa ennustettu Antikristus, joka yrittäisi valheella ja väkivallalla tuhota oikean uskon ja siinä melkein onnistuisikin. Vuonna 1520 Luther sijoitti itsensä tähän profetiaan ja julisti, että paavi oli osoittautunut kauhulla odotetuksi Antikristukseksi. Luther selitti näin sekä itselleen että kuulijoilleen ja lukijoilleen, mistä syntyneessä konfliktissa oli kysymys. Tulkinta sai laajaa kannatusta, ja ajan mittaan siitä tuli luterilaisten ”virallinen” käsitys paaviudesta.

Suhtautuminen jyrkkeni viimeisinä vuosina

Paavin leimaaminen antikristukseksi katkaisi Lutherin lailla ajatelleiden ihmisten mielestä kaikki yhteydet paaviin. Eihän Antikristuksen kanssa voinut neuvotella oikeasta uskosta. Koko ajatus oli mahdoton. Luther suhtautuikin sovintoyrityksiin periaatteessa kielteisesti, mikä näkyi sekä Augsburgin valtiopäivien yhteydessä (1530) että 1530- ja 40-lukujen taitteessa käydyissä neuvotteluissa. Luther ei kieltänyt kokonaan neuvotteluja, koska monet vaikutusvaltaiset luterilaiset ruhtinaista alkaen pitivät niitä tarpeellisina, mutta ei kuitenkaan uskonut niiden johtavan tulokseen. Kun Wormsissa ja Regensburgissa vuosina 1540–41 käydyissä neuvotteluissa saatiin aikaan esitys, jonka pohjalta sovintoa olisi ehkä voitu ryhtyä rakentamaan, myös Luther oli valmis hyväksymään sen. Kuitenkin hän vaati, että paavin olisi ensin pitänyt tunnustaa opettaneensa aikaisemmin väärin. Oli tietysti selvää, että jo tällainen vaatimus teki sovinnon mahdottomaksi.

Lutherin jyrkkä kanta ei vastannut edes kaikkien luterilaistenkaan ajatuksia. Jo Philipp Melanchthon, joka ei ollut kokenut samanlaista henkilökohtaista konfliktia paavinistuimen kanssa, ajatteli paljon maltillisemmin. Hän johti luterilaisia teologeja monissa keskeisissä sovintoyrityksissä. Melanchthonin käsityksen mukaan sovintoon kannatti ainakin pyrkiä. Jos vastapuoli oli hyväksynyt sen, että paavin valta perustui vain kristittyjen haluun säilyttää kirkossa järjestys, myös luterilaisten olisi pitänyt hyväksyä paavius. Tämän suuntaisia ajatuksia on luterilaisuuden piirissä esiintynyt meidän aikaamme saakka.

Lutherin suhtautuminen paaviuteen sen sijaan jyrkkeni hänen viimeisinä vuosinaan. Niinpä hän kuvasi, miten paavia ja kardinaaleja olisi pitänyt rangaista hirttämällä heidät ja leikkaamalla irti heidän kielensä, jolla he olivat pilkanneet Jumalaa. Kysymyksessä ei ollut irrallinen vihan puuska, sillä Luther hyökkäsi samaan tapaan muitakin vihollisiaan vastaan: hän mielestään juutalaisten uskonnonharjoitus olisi pitänyt tehdä mahdottomaksi ja heidät itse karkottaa, fransiskaanit taas hirttää. Tuolloin Lutherin arvostelukyky ja joidenkin tutkijoiden mielestä mielenterveyskin alkoi pettää.

 

Kirjoittaja Kaarlo Arffman, TT on kirkkohistorian professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.