Pääkirjoitus: Reformaation tulkinnat ja vaikutukset

Makinen

Kuluneen juhlavuoden aikana reformaation tiimoilta on järjestetty lukuisa määrä erilaisia tilaisuuksia sekä julkaistu monenlaisia kirjoituksia, joissa reformaatiota on tarkasteltu eri näkökulmista. Tässä numerossa valotetaan nykytutkimuksessa vallalla olevaa tulkintaa reformaatiosta ajallisesti pitkänä ja laajana uskonnollisena, yhteiskunnallis-poliittisena ja kulttuurisena muutoksena, joka alkoi myöhäiseltä keskiajalta ja jatkui aina 1600-luvulle saakka. Kirjoituksissa kiinnitetään erityistä huomiota reformaation moniin tulkintoihin ja vaikutusyhteyksiin. Numero on toteutettu yhteistyössä Teologisen Aikakauskirjan (4/2017) kanssa siten, että osa kirjoittajista on laatinut laajemman artikkelin aikakauskirjaan.

Reformaatio – pysyvyyttä ja jatkuvuutta

Raisa Maria Toivo osoittaa artikkelissaan, että ’pitkä reformaatio’ on osoittautunut käsitteenä hedelmälliseksi, koska sen avulla on pystytty avaamaan nimenomaan reformaation vaikutusyhteyksiä eli sitä, mikä reformaatiossa ajan saatossa oikein muuttui ja mikä säilyi. Mikä tärkeintä, käsite on tuonut reformaation tutkimukseen myös tavallisten ihmisten arjen, eletyn uskonnon ja siinä tapahtuneet muutokset. Toisaalta ei ole mitenkään yksiselitteistä, missä vaiheessa keskiaikaiset reformit muuttuivat reformaatioksi tai kuinka pitkällä aikavälillä tapahtuneita muutoksia voi vielä sanoa osaksi reformaatiota.

Nykytutkimuksessa on osoitettu, että monella kulttuuri- ja yhteiskuntaelämän alueella reformaatio ei muuttanut käytänteitä nopeasti vaan muutokset tapahtuivat hyvinkin hitaasti. Yksi esimerkki tästä löytyy liturgisista käytänteistä, erityisesti jumalanpalvelusmusiikista. Kuten Jorma Hannikainen artikkelissaan osoittaa, keskiaikaiset dominikaaniset sävelmät säilyivät elävässä käytössä Turun hiippakunnassa aina 1600-luvulle asti, kunnes saksalaiset vaikutteet alkoivat vähitellen kuulua kirkon musiikissa. Samanlaisia tutkimustuloksia on myös monelta muulta elämänalueelta, esimerkiksi avioliittokäytänteiden tai köyhäinhoidon osalta.

Martti Lutherin nimiin on usein yritetty mahduttaa myös yksilönoikeuksien puolestapuhujan viittaa. Vaikka Lutherin ajattelu perustuikin vahvasti omantunnonvapauden ajatukselle, hän ei ollut kiinnostunut uskonnonvapaudesta ihmisoikeudellisena kysymyksenä. Omantunnonvapaus oli hänelle ennen kaikkea uskonnollinen kysymys, yksi reformatorisen teologian perustuksista. Lutherin taakkana, jopa häpeäpilkkuna onkin pidetty hänen jyrkän tuomitsevaa suhtautumistaan juutalaisiin. Erityisen tuomittavina on pidetty Juutalaisista ja heidän valheistaan -teokseen sisältyviä pakko- ja tuhoamistoimia, joiden käyttöyhteyksiä on myöhemmin Hitlerin Saksassa tai ylipäätään natsipropagandassa pohdittu paljon. Jarmo Juntumaa kysyykin artikkelissaan, mitkä olivat Lutherin motiivit ja päämäärät hänen reagoidessaan juutalaiskysymykseen niinkin aggressiivisesti ja vihamielisesti kuin hän teki.

Lutherin kielenkäyttö ja kritiikki oli radikaalia ja kovaa myös kohdistuessaan Rooman kirkkoon ja erityisesti sen johtoon. Hän kutsui Rooman kirkkoa perkeleen kanssa haureutta harjoittavaksi Baabelin portoksi ja identifioi paavin antikristukseksi, joka oli tullut Raamatun ennustusten mukaisesti hävittämään aidon kirkon. Lopunajallisissa maalauksissaan Luther yhtyi samaan apokalyptis-eskatologiseen perinteeseen, jota jo monet keskiajalla vaikuttaneet teologit käyttivät kritisoidessaan paavin kirkollisia ja maallisia valtapyrkimyksiä.

Toisaalta, kuten Kaarlo Arffman toteaa Lutherin kirkkokäsitystä ja paaviutta koskevassa artikkelissaan, Luther sekä arvosti että puolusti yhtä pyhää katolista kirkkoa ja ajatteli olevansa sen jäsen kirkosta erottamisen jälkeenkin. Uuden kirkon perustaminen ei siis tullut Lutherin mieleenkään, mutta keskusteluyhteys oikeasta uskosta oli tietenkin täysin mahdotonta itse antikristuksen kanssa! Lutheria sovinnollisemmista reformaattoreista huolimatta asiat kehkeytyivät kohti kirkon hajoamista monestakin − myös Lutherista riippumattomista − syistä. Aikaisempi luterilainen tutkimus on kuitenkin sivuuttanut Lutherin kirkkoa koskevat myönteiset käsitykset liian kevyesti, Arffman kirjoittaa.

Reformaation vaikutushistoriaa tarkasteltaessa ja siirryttäessä viisi sataa vuotta reformaatioajalta nykypäivän luterilaisuuteen yksi keskeisimpiä kysymyksiä on, mitä luterilaisuus on nyt? Lisäksi on kysyttävä, kuinka paljon luterilaisuus on muovautunut sisältäpäin ja mikä on tullut ulkoapäin?

Maallistunut luterilaisuus maallistuneessa yhteiskunnassa

Kuten Matti Myllykoski kirjoituksessaan toteaa, nyky-luterilaisuus on huomattavasti väljempää ja maallistuneempaa kuin ”menneen maailman luterilaisuus”. Uskontososiologit puhuvatkin sekulaariluterilaisuudesta (jota ennen kutsuttiin myös tapakristillisyydeksi). Vaikka elämäntapa rakentuukin edelleen luterilaisen kristinuskon tulkinnan varaan, on se lähes täysin etääntynyt uskonnollisista (puhumattakaan opillisista) perusteluista ja organisoidusta luterilaisesta kirkollisuudesta. Kirjoituksessaan Myllykoski erittelee joitakin luterilaisuuden leimallisia piirteitä ja vaikutuksia heijastellen niitä myös historiaan sekä yhteiskunnallis-poliittisiin ja kulttuurisiin muutoksiin.

Anneli Portman puolestaan tarkastelee reformaation jälkiä nimenomaan suomalaisessa yhteiskunnassa keskittyen luterilaisuuden vaikutusyhteyksiin suhteessa kansalliseen identiteettiin. Tämä ilmenee edelleen monella tasolla − esimerkiksi suhtautumisessa työhön ja arvoihin. Kirjoituksessa osoitetaan, kuinka perinteinen suomalais-luterilainen vaatimattomuutta ja vähään tyytymistä korostava identiteetti on jatkuvassa törmäyskurssissa esimerkiksi muualta meille tulleiden itseään korostavien ”photoshoppaus” ja ”pitchaus” -trendien kanssa.

Reformaation tulkinnat ja vaikutukset -teeman yhteydessä myös kysymys opista ja sen muuttumisesta on relevantti. Artikkelissaan ”Opin saunassa” Olli-Pekka Vainio selvittää opin luonnetta valottamalla sitä opin ja dogmin sekä opin ja toiminnan välisistä suhteista sekä opin perusteista käsin.

Luterilaisuus globaalissa maailmassa

Maantieteellisesti reformaatio hajotti läntisen kristikunnan uskonnollisten tunnustuskuntien perustalta, mutta vielä 30-vuotisen sodan jälkimainingeissa ja Westfalenin rauhan tiimoiltakin (1648) puhuttiin luterilaisten kirkkojen uudelleen yhdistymisestä. Tällaisen esityksen teki muun muassa saksalainen filosofi Gottfried Wilhem Leibniz (k. 1716), jolla oli lisäksi aikanaan merkittävä rooli eurooppalaisessa politiikassa. Myös luterilaisen kirkon nykyisten tunnustuskirjojen perusta, Augsburgin tunnustus, on luonteeltaan sovinnollinen. Katekismustraditio itsessään on jälleen yksi esimerkki keskiaikaisten traditioiden jatkumosta reformaatiossa.

Luterilaiset kirkot ovat nykyään hyvinkin aktiivisia ekumeenisia toimijoita, kuten Pekka Kärkkäinen artikkelissaan osoittaa. Artikkelissa luterilaisuutta valotetaan tunnustusten välimaastossa niin oppihistoriassa kuin käytännön ekumeenisessa toiminnassa. Kansainvälisellä tasolla on saavutettu huomattavaa yhdentymistä muun muassa anglikaanisen ja katolisen kirkon kanssa. Myös reformoitujen ja ortodoksisten kirkkojen sekä helluntailiikkeen kanssa käydään jatkuvasti neuvotteluita.

Ville Päivänsalon artikkelissa liikutaan myös globaalilla tasolla. Kirjoituksessa pohditaan muun muassa ihmisoikeuspolitiikan, luterilaisten kirkkojen ja kansainvälisen avustustoiminnan yhteyksiä toisiinsa. Ihmisoikeudet nousivat vahvasti luterilaisiin ohjelmajulistuksiin Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksissa 1970-luvulla, ja ihmisoikeusperustainen lähestymistapa on keskeistä nykyisessä maailmanliiton harjoittamassa avustustyössä.

Myös ympäristöasioissa Luterilainen maailmanliitto on ollut jo pitkään aktiivinen toimija. Artikkelissaan Panu Pihkala esittelee luterilaista ympäristötoimintaa muun muassa Afrikan, Pohjois-Amerikan ja Suomen luterilaisissa kirkoissa. Pohjois-Amerikan luterilaisilta on lähtöisin ajatus ekoreformaatiosta, jonka mukaan maailman ympäristöä vakavasti uhkaava ilmastonmuutos edellyttäisi reformaation kaltaista kokonaisvaltaista, monia yhteiskunnallis-taloudellisia elämänmuotoja koskevia, radikaalejakin muutoksia.

 

MakinenKirjoittaja Virpi Mäkinen on systemaattisen teologian yliopistonlehtori ja uskonnonfilosofian ynnä teologisen etiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Hän toimii myös Teologisen Aikakauskirjan päätoimittajana.