Opin saunassa

Opin saunassa

Tarkastelen artikkelissani, kuinka luterilainen dogmaatikko Robert Jenson esittää systemaattisen teologian yleisesityksensä ensimmäisessä osassa (Jenson 1997) opin luonteen. Jenson tekee käsitteellisen eron opin ja dogmin välille. Oppi koskee jotakin yksittäistä ratkaisua, jonka kirkko tekee uudessa tilanteessa. Tällöin kirkko järkeilee seuraavaan tapaan: ”jotta julistaisimme evankeliumia, sanokaamme F (sen sijaan että sanoisimme G)”. F voi olla joko esimerkki evankeliumista (1. Kor. 12:3 mukaillen: ”jotta julistaisimme evankeliumia, sanokaamme, että Jeesus on Herra − sen sijaan että sanoisimme, Jeesus olkoon kirottu)” tai evankeliumin luonnetta koskevaa metapuhetta (”jotta julistaisimme evankeliumia, sanokaamme että Jumalassa ei ole eroa olemuksen ja olemassaolon välillä”). Katolisessa kirkossa magisterium hoitaa tämän oppia koskevan pohdinnan. Luterilaisen kirkon kohdalla prosessi on epäselvempi ja vaihtelee kirkkokunnittain.

Dogmista on kyse silloin, kun kirkko yhteisesti paaluttaa kantansa jossakin asiassa. Dogmi määrittää lähtemättömästi kirkon uskomusten luonteen, mutta dogmeja on lopulta melko vähän. Käytännössä sellaiseksi voidaan lukea vain jakamattoman kirkon uskontunnustukset.

Näin ollen dogmi ei voi muuttua, mutta oppi taas voi. Dogmin muuttumattomuus tarkoittaa käytännössä seuraavaa: Kirkko ajattelee, että se on lausunut totuuden sanoessaan esimerkiksi ”Jeesus nousi kolmantena päivänä kuolleista”. Jos kirkko muuttaa tämän lauseen toiseksi tai pitää sitä epätotena, kirkko lakkaa olemasta kirkko. Samalla tavalla voimme kuvitella vaikkapa marxilaisen yhteisön, joka huomaa vakuuttuvansa Karl Marxin sijasta Milton Friedmanin ajatuksista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yhteisö lakkaa olemasta ja se muuttuu joksikin toiseksi yhteisöksi.

Opit eivät ole vain konstruktioita

Mitä opin muuttuvuus sitten tarkoittaa? Se ei tarkoita, että jokainen oppi olisi vain konstruktio, joka on syntynyt jossakin historiallisessa tilanteessa ja että kirkolla olisi velvollisuus jatkuvasti muuttaa oppejaan. Sen sijaan se tarkoittaa, että oppeja voi ja tulee testata silloin, jos siihen on perusteltu tarve. Kirkollisen teologian tai dogmatiikan tehtävä on arvioida, onko muutokselle tarvetta vai ei. Akateeminen teologia tai dogmatiikka voi arvioida näitä eri yhteisöjen määritelmiä ja niiden muutoksia, mutta on oma kiinnostava ja hankala kysymyksensä, missä määrin se voi ottaa normatiivisia kantoja ilman, että se käytännössä muuttuu kirkolliseksi teologiaksi.

Näin meille syntyy kolmitasoinen hierarkia. Ensimmäisellä tasolla on kirkon käyttämä kieli ja kirkon praksis. Toisella tasolla on kirkollinen dogmatiikka, joka arvioi ja tulkitsee ensimmäisen tason kieltä. Kolmannella tasolla on akateeminen dogmatiikka, joka arvioi ja tulkitsee kahta ensimmäistä tasoa. Kahden ensimmäisen tason suhde on paljon läheisempi. Kolmas taso palvelee myös yhteiskuntaa tulkitsemalla uskonnollisten yhteisöjen ajattelua niitten ulkopuolella oleville. Uskonnolliset yhteisöt voivat myös hyötyä akateemisen dogmatiikan tuloksista ja omaksua sen tarjoamia analyysejä osaksi kirkollista dogmatiikkaansa.

Kielen ulkopuolella on maailma

Tulkitsen Jensonin dogma-oppi -jaottelua siten, että se sisältää sekä deskriptiivisen että normatiivisen ulottuvuuden. Toisaalta se on kuvaus siitä, kuinka kirkot tosiasiassa toimivat. Toisaalta se alleviivaa kirkon velvollisuutta pysyä uskollisena omalle perustukselleen. Luterilaisen teologin George Lindbeckin uraauurtavan teoksen The Nature of Doctrine (1984) jälkeen on tullut tavaksi puhua opista kielioppina. Jensoninkin mukaan oppi toimii eräänlaisena kielioppina, mutta sen funktio ei tyhjene pelkästään kielensisäisten sääntöjen luomiseen ja ylläpitoon. Opillinen kieli myös viittaa kielen ulkopuolella olevaan todellisuuteen. Näin sekä dogma että oppi sisältävät faktaväitteitä. Esimerkiksi Apostolinen uskontunnustus on luonteeltaan eräänlainen faktuaalisten asiaintilojen luettelo. Jenson toteaa:

”Täten ”Kristus on tosi Jumala ja tosi ihminen yhdessä hypostaasissa” näyttää sanovan jotakin, ei ainoastaan kielestä, vaan myös jostakin mikä on olemassa kielen ulkopuolella, eli Jeesuksen Kristuksen persoonasta, ja tämän opin muotoilijat olisivat selvästikin kieltäneet, että oppi kykenee täyttämään kieliopillisen tehtävänsä ilman tätä kuvaavaa toimintoa.” (18)

Samalla on kuitenkin todettava, että esimerkiksi väitteiden ”kärsi Pontius Pilatuksen aikana” tai ”uskon… syntien anteeksiantamisen” välillä on tietty ero. Ensimmäinen on avoimempi historialliselle verifikaatiolle kuin toinen. 

Opin lähteillä

Mihin opit sitten oikein perustuvat ja kuinka niitä koskeva teologinen ajattelu tapahtuu? Kristillisille kirkoille yhteinen vakaumus on, että Raamattu on norma normans non normata, eli normien normi, jonka yläpuolella ei ole muuta normia. Tämä ei tarkoita, että muita normeja ei olisi tai että Raamattu yksin irrallaan kaikesta muusta voisi toimittaa tämänlaista normin tehtävää.

Raamatulla tarkoitetaan kirkon hyväksymää kaanonia. Apostolien kuoltua kirkko laittoi alulle prosessin, jossa vähitellen koottiin yhteen ne kirjoitukset, joita pidettiin apostolisen opetuksen mukaisena. Jos alkukirkossa ei olisi vallinnut riittävää yksimielisyyttä apostolisesta opetuksesta tai jos alkukirkko olisi saman tien hylännyt apostolisen opetuksen, ei kaanonia olisi voinut syntyä. Jenson pitääkin kaanonia ikään kuin pragmaattisena todisteena siitä, että kirkko faktisesti on kyennyt säilyttämään apostolisen opetuksen eheänä. Lisäksi kolmas uskonkappale (Pyhästä Hengestä) edellyttää, että kristitty uskoo Pyhän Hengen johdattavan kirkkoa eri vaiheiden lävitse. Ja luonnollisesti jos tätä ohjausta ei ole, ei ole koskaan ollut mitään kirkkoakaan eikä maailmassa ole koskaan ollut yhden yhtä kristittyä. Toisin sanoen, jos apostolit eivät saaneet pakkaa kasaan, kukaan muukaan ei sitä saanut – eikä tule saamaan.

Kirkon liturgia, kuten kaste kolmiyhteisen Jumalan nimeen, kirkon virka sekä ehtoollinen ovat institutionaalisia normeja, jotka sisältävät ainesta, joka vaikuttaa Raamatun tulkintaan. Esimerkiksi sellainen tulkinta, joka joutuisi ristiriitaan trinitaarisen kastekaavan kanssa, ei olisi legitiimi tulkinta. Raamatun tulkinnalla on aina historiallinen ulottuvuus. Nykyajassa elävä kirkko ei voi ohittaa sitä, miten tekstejä on aikaisemmin tulkittu. Tämä ei tarkoita, että kaikkiin tulkintoihin tulisi yhtyä. Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua, että kirkko ei enää ymmärrä tekstien alkuperäistä merkitystä. Sama pätee myös dogmeihin. Khalkedonin konsiilin määritelmiä ei voi ymmärtää oikein ilman jonkinlaista tajua ensimmäisten vuosisatojen kristologisista debateista. Näin Raamattu, liturgia, traditio ja dogma muodostavat eräänlaisen verkoston, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Oppi ja toiminta

Palaan vielä Lindbeckin ja Jensonin esittämään teesiin opista eräänlaisena kielioppina. Heidän mukaansa oppeja ei tulisi käsittää pelkkinä propositionaalisina faktatason kuvauksina, mutta ei myöskään alentaa vain subjektiivisen kokemuksen kuvauksiksi. Oppi sisältää näitä molempia elementtejä, mutta ei redusoidu niihin. Oppi on toimintaa normatiivisesti ohjaava idea. Näin ollen populäärit jaottelut tai vastakkainasettelut ”opin” ja ”elämän” tai ”opin” ja ”etiikan” välillä ovat käytännössä mahdottomia. Oppi on aina praksista.

Oppi voidaan eri tilanteissa määritellä hieman eri tavalla. Tästä näkemyksestä käsin eri yhteisöt voivat myös mielekkäästi keskustella näkemyseroistaan. Jos opit olisivat vain kokemuksen kuvauksia, ei olisi mielekästä puhua opillisesta erimielisyydestä laisinkaan. Ja jos opit ovat pelkkiä propositioita, mitään keskustelua ei voi syntyä, koska määritelmät nähdään semanttisella tasolla lukituiksi, eli tällöin oppi saa dogman aseman.   

 

Kirjoittaja TT Olli-Pekka Vainio toimii dosenttina ja systemaattisen teologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuus:

Jenson, Robert W.: Systematic Theology. Vol 1. The Triune God. New York: Oxford University Press, 1997.

Lindbeck, George A.: The Nature of Doctrine: Religion and Theology in a Postliberal Age. London: SPCK, 1984.