Pienryhmäisten uskontojen opetus ja uskonnonvapaus

Vaikeuksista huolimatta pienryhmäisten uskontojen opettajat kannattavat nykyistä uskonnonopetuksen mallia Suomessa. He näkevät oikeuden omaan uskontoon merkkinä siitä, että valtayhteiskunta kunnioittaa vähemmistöjä.

Uskonnonopetus voi toimia myös yhtenä suomalaiseen yhteiskuntaan kotouttamisen väylänä. Varsinkin maahanmuuttajataustaisille oppilaille suomalainen koulujärjestelmä on aluksi täysin vieras. Vierauden keskellä oman uskonnon tai kielen opetus voi olla kuin keidas, jossa käsitellään oppilaalle tuttuja asioita. Oppilaille, jotka muuten elävät koko ajan ‘vähemmistönä’, on myös hyvä kokea kerrankin muodostavansa ‘enemmistön’ luokassa.

Uskonnonopetus voi vaikeuksista huolimatta osoittautua tärkeäksi oppilaiden itsetunnon, identiteetin mutta myös suomalaiseen yhteiskuntaan kotoutumisen kannalta. Laki: oikeus oman uskonnon opetukseen, jos tietyt reunaehdot täyttyvät

Yhtenä syynä uskontojen näkyvyyteen kouluissa on myös uusi, vuonna 2003 voimaan astunut Uskonnonvapauslaki (453/2003), jonka yhteydessä uudistettiin myös Peruskoululaki (454/2003)  ja Lukiolaki (455/2003). Lain mukaan oppilailla on oikeus oman uskonnon opetukseen koulussa, jos tietyt reunaehdot oppilaiden lukumääristä täyttyvät. Nämä reunaehdot täyttävistä uskonnoista opetetaan tällä hetkellä kouluissa pääsääntöisesti kolmea kristinuskon muotoa eli luterilaisuutta, ortodoksisuutta ja katolisuutta sekä ei-kristillistä uskonnoista islamia, buddhalaisuutta, baha’ita ja krishna uskontoa. Juutalaisuuden opetus on keskittynyt Helsingin juutalaiseen kouluun. 

Oikeus oman uskonnon opetukseen

Laki velvoittaa kuntia järjestämään kouluissa enemmistön mukaista oman uskonnon opetusta. Koska yli 80 % suomalaisista kuuluu luterilaiseen kirkkoon, enemmistön uskonnonopetus on kristinuskon opetusta. Laki määrää myös, että kuntien velvollisuus on järjestää luterilaista tai ortodoksista uskonnonopetusta oppilaille, jotka eivät osallistu enemmistön mukaiseen uskonnonopetukseen, ja heitä on vähintään kolme. Käytännössä tämä lain kohta tällä hetkellä koskee ortodoksioppilaita. Kuntien velvollisuus järjestää muiden uskontojen opetusta edellyttää kolmen oppilaan lisäksi myös, että näiden vanhemmat sitä vaativat.

Laki sitoo oikeuden uskonnonopetukseen uskontokunnan jäsenyyteen

Laki sitoo oikeuden uskonnonopetukseen uskontokunnan jäsenyyteen. Jäsenyysvaatimus ei ole ongelma luterilaisille, mutta muiden uskontojen kohdalla se saattaa aiheuttaa hämminkiä. Muiden kuin luterilaisen uskonnon edustajat eivät välttämättä koe tarpeelliseksi rekisteröitymistä uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi. Näin on esimerkiksi monien katolisten kohdalla.

Joillekin uskonnoille koko ajatus on täysin vieras. Esimerkiksi muslimit ja vapaakirkolliset piirit kritisoivat uskonnonvapauslakiin sisältyvää hyvin kapea-alaista määritelmä uskonnollisesta kuuluvuudesta. Muslimeista vain noin 10-15 % on jonkin islamilaisen yhdyskunnan jäseniä, ja tämän vuoksi heillä ei periaatteessa ole oikeutta vaatia islamin opetusta koulussa, vaikka perheet tai opiskelijat niin haluaisivat. Käytännössä pääkaupunkiseudun kunnat kuitenkin järjestävät islamin opetusta. Uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumattomalla muslimioppilaalla on siten lain mukaan kolme vaihtoehtoa: hän voi valita luterilaisen uskonnonopetuksen, islamin opetuksen tai elämänkatsomustiedon välillä.

Opetetaanko saman uskonnon eri suuntauksia? 

Koska suomalainen uskonnonopetuksen malli suosii uskontokuntaan perustuvia oikeuksia, se avaa mahdollisuuden, jossa eri uskontojen lisäksi kouluissa opetetaan myös saman uskonnon eri suuntauksia. Tällä hetkellä kouluissa opetetaan luterilaista, ortodoksista ja katolista kristinuskoa. Lain puitteissa samaa voisivat vaatia myös muslimit, jotka jakautuvat pääpiirteissään sunnalaisiin ja šiialaisiin.  Suomessa on rekisteröity noin kaksikymmentä islamilaista yhdyskuntaa, jotka lain mukaan voisivat vaatia oman uskontonsa mukaista opetusta. Sama koskee tietenkin myös hindulaisia ja buddhalaisia, joiden määrä kasvaa Suomessa.

Kohti tunnustuksetonta uskonnonopetusta

Opetushallituksen tehtävänä on laatia opetussuunnitelmat peruskoulun ja lukion käyttöön. Opetussuunnitelmat määrittelevät uskonnonopetuksen yleiset tavoitteet, jotka koskevat kaikkien uskontojen opetusta. Yleisten tavoitteiden mukaan uskonnonopetuksen tulee yhtäältä tarjota tietoa kunkin oppilaan omasta uskonnollisesta perinteestä mutta toisaalta tutustuttaa nämä myös muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin. Toisin sanoen koulun uskonnonopetuksen tavoitteena on antaa oppilaille erilasia uskontoja ja maailmankatsomuksia koskeva yleissivistys.

Uskonnonopetuksen yleistavoitteissa on uutena asiana oppilaiden perehdyttäminen ‘suomalaiseen katsomusperinteeseen’. Tämä on kirjattu tavoitteisiin erillään uskonnoista ja katsomuksista, mutta sen sisältö jää määrittelemättä. Yleiset tavoitteet puhuvat uskonnoista ja katsomuksista monikossa, mutta ‘suomalainen katsomusperinne’ esitetään yksikössä – ikään kuin se olisi jonkin kaikkien tuntema yhtenäinen kokonaisuus. Ehkä tässä tavoitteessa on luettavissa viranomaisten huoli siitä, että suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristuessa oppilailta katoaa näky siitä, mitä on Suomi, suomalaisuus ja suomalainen perinne.

Tunnustuksettomassa uskonnonopetuksessa pyritään perehdyttämään

Koska uusissa uskonnon opetussuunnitelmissa on luovuttu tunnustuksellisuuden käsitteestä, voi niitä hyvällä syyllä lukea tunnustuksettoman uskonnonopetuksen linjanvetona. Tunnustukseton uskonnonopetus kulminoituu kahteen asiaan: se määräytyy koulun pedagogista lähtökohdista käsin, ja se on selkeästi erotettu uskonnonharjoittamisesta. Tunnustuksettomassa uskonnonopetuksessa oppilaita ei pyritä sitouttamaan vaan perehdyttämään omaan uskontoon.

Tunnustuksettoman uskonnonopetuksen omaksuminen luterilaisen uskonnon opetukseen ei ole vaikea, koska se on luonteeltaan ‘yleiskristillistä’. Ajatus tunnustuksettomasta uskonnonopetuksesta ei kuitenkaan välttämättä istu esimerkiksi katolisuuden tai ortodoksisuuden opetukseen, jossa uskonto ymmärretään olennaiseksi osaksi jokapäiväistä elämää. Esimerkiksi ortodoksisen uskonnon opetus on pedagogisesti integroitu kirkkovuoteen, jolloin opetus noudattelee ortodoksisen kirkon liturgista elämää.

Ontuva käytännön toteutus

Lisääntyneet eri uskontojen oppilasmäärät lisäävät luonnollisesti myös opetettavien uskontojen opettajien tarvetta. Suomessa järjestetään kuitenkin vain luterilaisen ja ortodoksisen uskonnon opettajakoulutusta. Tämän vuoksi uusi laki on jättänyt opetusta järjestävät kunnat kummallisen tilanteen eteen: niiden tulee taata eri uskontojen opetus kouluissa, mutta niiltä puuttuvat muodollisesti pätevät opettajat. Kunnat ovat ratkaisseet ongelman palkkaamalla opetustyöhän sopivia henkilöitä ja kouluttamalla näitä omissa seminaareissaan. Ne ovat myös eri tavoin järjestäneet opettajien ohjausta.

Maahanmuuttajille oman uskonnon opettajana toimiminen avaa oven työelämään

Koska muilla kuin luterilaisen ja ortodoksisen uskonnon opettajilla ei ole muodollista pätevyyttä, he joutuvat opettamaan erittäin pienellä palkalla. Oman uskonnon opettajana toimiminen saattaa kuitenkin houkutella tilanteissa, joissa työllistyminen on jostain syystä muuten vaikeaa. Esimerkiksi maahanmuuttajille oman uskonnon tai kielen opettajana toimiminen avaa oven suomalaiseen työelämään. Samoin esimerkiksi huivia käyttävät musliminaiset, jotka helposti kohtaavat työantajien ennakkoluuloja, voivat opettaa islamia huivi päässä.

Palkkauksen ohella vähemmistöuskontojen opettajat kohtaavat hyvin saman suuntaisia ongelmia. Koska uskonnon opetuksen tuntimäärä on yhdestä kahteen tuntia viikossa, joutuvat opettajat kiertämään useiden koulujen väliä. Oppilaita ei ole myöskään tarpeeksi eri luokka-asteilla. Näin ollen opettajat joutuvat opettamaan yhdysluokkia ja eriyttämään opetustaan hyvin eri-ikäisten ja -taitoisten oppilaiden välillä.

Oppilaat tulevat eri puolilta maailmaa ja puhuvat eri äidinkieltä. Oppilaiden eri-ikäisyyden ja -kielisyyden lisäksi myös oppilaiden tiedot omasta uskonnosta ovat hyvin eri tasoiset.  Siksi opettajien on vaikea noudattaa eri luokka-asteille tarkoitettuja opetussuunnitelmia. Pienryhmäisten uskontojen opettajilta puuttuvat osin myös eri luokka-aseteiden oppikirjat ja opettajien oppaat. Opettajat joutuvatkin valmistamaan opetusmateriaalin itse.

Kuka saa opettaa uskontoa?

Uusi haaste pienryhmäisten uskontojen opetukselle aiheutuu lain muutoksesta, jonka seurauksena uskonnon opettajilta ei enää vaadita opetettavan uskonnon uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyttä. Periaatteessa kuka tahansa, jolla on opetettavan uskonnon aineenhallinta ja pedagogiset opinnot, voi siksi opettaa mitä tahansa uskontoa riippumatta hänen vakaumuksestaan tai uskonnollisesta taustastaan. Herää kysymys, voiko esimerkiksi kristitty opettaja opettaa islamia ja päinvastoin. Kysymykseen voi vastata eri tavoin riippuen siitä, miten painottaa henkilökohtaista vakaumusta tai opettajakoulutusta.

Yhtäältä voi ajatella, että kunnollinen opettajankoulutus on tärkeämpi kuin henkilökohtainen vakaumus; koulutus ja opetuskokemus takaavat sen, että opettaja pystyy opettamaan pätevästi myös muuta kuin omaa uskontoaan. Toisaalta varsinkin pienryhmäisten uskontojen opettajat korostavat, että ‘omaa uskontoa’ voi opettaa vain sellainen henkilö, joka tuntee perinteen sisältä päin. Opettajan tulee elää oman uskonnon mukaista elämää ja toimia opettamansa uskonnon elävänä esimerkkinä. Jälkimmäisen näkemyksen mukaan uskonto poikkeaa muista oppiaineista, koska se koskettaa ihmisen koko elämää. Siksi se asettaa myös erilaiset vaatimukset opettajalle. Suomen laki näyttää kuitenkin noudattavan edellistä näkemystä, mikä on linjassa tunnustuksettoman uskonnonopetuksen kanssa.

Uskonnonopetus kotoutumisen tukena

Vaikeuksista huolimatta pienryhmäisten uskontojen opettajat kannattavat nykyistä uskonnonopetuksen mallia Suomessa. He näkevät oikeuden omaan uskontoon merkkinä siitä, että valtayhteiskunta kunnioittaa vähemmistöjä. Uskonnonopetus voi toimia myös yhtenä suomalaiseen yhteiskuntaan kotouttamisen väylänä. Varsinkin maahanmuuttajataustaisille oppilaille suomalainen koulujärjestelmä on aluksi täysin vieras. Esimerkiksi oppikirjat heijastavat suomalaista kokemusmaailmaa, johon maahanmuuttajataustaisilla oppilailla ei välttämättä ole omakohtaista kosketusta. Vierauden keskellä oman uskonnon tai kielen opetus voi olla kuin keidas, jossa käsitellään oppilaalle tuttuja asioita. Oppilaille, jotka muuten elävät koko ajan ‘vähemmistönä’, on myös hyvä kokea kerrankin muodostavansa ‘enemmistön’ luokassa. Siksi uskonnonopetus voi vaikeuksista huolimatta osoittautua tärkeäksi oppilaiden itsetunnon, identiteetin mutta myös suomalaiseen yhteiskuntaan kotoutumisen kannalta. 

Artikkeli perustuu julkaisuun: Sakaranaho, T. (2006), Religious freedom, Multiculturalism, Islam – Cross-reading Finland and Ireland. Leiden & Boston: Brill.

Kirjoittaja FT, Dos. Tuula Sakaranaho toimii uskontotieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.  

Kirjallisuutta

Aikonen, R. (1997), Ortodoksinen uskonnonopetus koulussa. Selvitys ortodoksista uskontoa opettavista opettajista ja opetustyöstä lukuvuonna 1993-94. Helsinki: Opetushallitus.

Alitolppa-Niitamo, A. (2002), The Generation In-between: Somali youth and schooling in metropolitan Helsinki. Intercultural education, 13 (3), 275-290.

Holm, N.G. (2000), Islam and Christianity in School Religious Education. Religionsvetenskapliga skrifter nr 52. Åbo Akademi University: the Department of Comparative Religion.

Holma, M. (2000), Finland. Peter Schreiner (ed.), Religious education in Europe. A collection of basic information about RE in European countries, 37-41. Münster: ICCS / Comenius-Institute.

Ikkuna islamiin – Islam-aineistoa Helsingin koulujen käyttöön (2002). Helsingin kaupunki: Opetusvirasto.

Kaikkonen, R. (2005), Islam ohitti pääkaupunkiseudulla jo ortodoksiuskonnon opetuksen. Helsingin Sanomat, 20.10.

Karvonen, H. (1998), Salaam Aleikum Islamin opettajien käsityksiä omasta työstään ja uskonnonopetuksesta Helsingin kouluissa. Teemaseminaariesitelmä. Helsingin yliopisto: Opettajankoulutuslaitos

Lempinen, H. (2002), ‘Pitäisi olla taikuri’. Islamin opettajien käsitykset islamin uskonnon opetuksesta peruskoulussa. Uskonnonpedagogiikan laudaturtyö. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Liiten, M. (2003), Kuntaliitto esittää kouluun uskontotietoa. Helsingin Sanomat 16.1.

Pyysiäinen, M. (2000), Yksi oppiaine, seitsemän opetussuunnitelmaa. Peruskoulun ja lukion opetushallituksen 1990-luvulla vahvistamien opetussuunnitelmien tunnustuksellinen luonne. Tutkimuksia 223. Helsinki: Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos.

Sakaranaho, T. (2006), Religious freedom, Multiculturalism, Islam – Cross-reading Finland and Ireland. Leiden & Boston: Brill.

Seine, H. (2000), Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Turku: Turun yliopisto.

Seppo, J.  (2003), Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Edita.

Talli, R. (2003), HS-selvitys: Islam tuli kouluihin Helsingin Sanomat, 22. 9.

Teologinen Aikakauskirja 2001: 6.