Jäljittely kannattaa kulttuurievoluutiossa

Jäljittely ei välttämättä kuulosta luovalta toiminnalta. Siinä saattaa kuitenkin piillä yksi ihmiskunnan menestyksen salaisuuksista. Rituaalien tutkimus auttaa ymmärtämään jäljittelyn roolia kulttuurievoluutiossa.

Toisen henkilön käyttäytymisen tai tuotoksen kopiointi saattaa kuulostaa arveluttavalta toiminnalta, joka voi pahimmillaan johtaa oikeusprosesseihin. Ihminen on kuitenkin synnynnäinen jäljittelijä. Tämä ominaisuus on tutkijoiden mukaan vaikuttanut siihen, että ihmislajilla on se jatkuvasti kasvava aineellinen ja henkinen pääoma, jota kutsumme kulttuuriksi. Rituaalit ovat yksi jäljittelyn näyttävistä ilmenemismuodoista. Niihin kohdistuva uusi tutkimus avaa mielenkiintoisia näköaloja kulttuurievoluution tutkimukseen.

Ylitarkkaa jäljittelyä

Kulttuuria ei voi olla ilman, että yksilöt kopioivat toisiltaan jonkin toimintamallin ja että tämä piirre leviää yhteisössä kopioinnin perusteella. Myös eläimillä on kulttuureja eli sosiaalisesti välittyneitä käyttäytymistapoja, mutta ne ovat rajoittuneita johonkin ryhmään eivätkä kehity kumulatiivisesti sukupolvelta toiselle. On hyvin mahdollista, että nyt elävä simpanssi pyydystää termiittejä suuriin piirtein samalla tekniikalla kuin sen esi-isä kuusi miljoonaa vuotta sitten.

Mikä tekee ihmisestä niin erityisen jäljittelijän, että juuri tälle lajille on avautunut tie kohti kulttuurievoluutiota?

Kehityspsykologit ja kognitiotieteilijät ovat viitanneet muun muassa ihmisen taitoon tunnistaa lajikumppaninsa mielenliikkeitä ja tavoitteita. Ihminen ei ainoastaan mekaanisesti jäljittele toisen (esimerkiksi kasvattajansa) kehonliikkeitä, vaan pyrkii ymmärtämän tämän tavoitteita ja sisäistämään ne. Tämä on luonnollisesti oppimisen kannalta tärkeää. Muiden kuin ihmiseläinten kognitiiviset kyvyt ovat tässä suhteessa paljon rajoitetumpia.

Ihmisen tavassa jäljitellä on myös toinen erityinen piirre. Ihmisellä on pienestä pitäen taipumus matkia esikuvaansa ylitarkasti. Kun ihmislapsille esittää sarjan tekoja, joiden avulla voi avata herkkupalan sisältävän lukitun laatikon, he kopioivat herkästi nekin toimenpiteet, jotka eivät ole olennaisia tavoitteen saavuttamiseksi (esimerkiksi sen, että ohjaaja koputtaa kepillä laatikkoa kolme kertaa). Eläimillä ei tällaista yli-imitointia ole havaittu. Vertailevissa psykologisissa kokeissa simpanssit jättävät pois ohjaajan näyttämät tarpeettomat eleet laatikon avaamisessa ja keskittyvät lopputulokseen. Lapset sen sijaan kopioivat uskollisesti myös ne ohjaajan teot, joilla ei ole vaikutusta laatikon avautumiseen.

Miksi lapset kopioivat turhia eleitä? Ovatko simpanssit älykkäämpiä ongelmanratkaisijoita kuin kolme- ja neljävuotiaat lapset?

Jäljittely ja rituaalit

Vastausta kysymykseen voi etsiä rituaalien tutkimuksesta. Tutkimuksellisena käsitteenä ”rituaali” on työväline, jolle voidaan antaa erilaisia merkityksiä tutkimustehtävästä ja käytetystä teoriasta riippuen. Yksi tutkijoiden usein mainitsema tunnusmerkki on se, että rituaalisessa toiminnassa yhteys suoritettavien tekojen ja tavoitellun tuloksen välillä jää epäselväksi. Lapsi saattaa hiekkakakkua tehdessään lausua oppimansa lorun ”älä tule paha kakku, tule hyvä kakku”, vaikkei hän pysty selittämään, miten se vaikuttaa lopputulokseen. Rituaalien maailma on tulvillaan eleitä, tekoja ja instrumenttien käyttöjä, joiden syy-yhteys rituaalin tarkoitusperään on – ainakin arkisen päättelyn kannalta – hämärä niin rituaalin suorittajille kuin ulkopuoliselle tarkkailijalle.

Yksi tutkijoiden usein mainitsema tunnusmerkki on se, että rituaalisessa toiminnassa yhteys suoritettavien tekojen ja tavoitellun tuloksen välillä jää epäselväksi. Lapsi saattaa hiekkakakkua tehdessään lausua oppimansa lorun ”älä tule paha kakku, tule hyvä kakku”, vaikkei hän pysty selittämään, miten se vaikuttaa lopputulokseen.

Onko siis lasten taipumus ylikopioimiseen merkki siitä, että ihmisillä on jonkinlainen sisäsyntyinen alttius rituaalisen käyttäytymiseen? Yhdysvaltalainen psykologi Cristine H. Legare ja hänen yhteistyökumppaninsa väittävät juuri näin. He ovat kehittäneet teorian, joka pyrkii selittämään kulttuurievoluutiota ja oppimista jäljittelyn näkökulmasta.

Legare ja kollegat esittävät hypoteesin, jonka mukaan lapset käyttävät oppiessaan kahta erilaista strategiaa riippuen siitä, tulkitsevatko he jäljittelyn keinoksi oppia jonkin hyödyllisen taidon (esimerkiksi solmun tekemisen) vai keinoksi omaksua yleisesti hyväksytyn tavan tai normin (esimerkiksi kuinka syödä yhteisön hyväksymällä tavalla). Tutkijat nimittävät näitä strategioita instrumentaaliseksi ja konventionaaliseksi tai rituaaliseksi.

Legare työryhmineen on suorittanut useita kokeita, jotka näyttäisivät tukevan esitettyä oletusta kahdesta oppimisen tyylistä. Tutkittavina olevat lapset toistavat heille näytetyt toimenpiteet orjallisemmin silloin kun heitä ohjataan ajattelemaan, että kyse on yleisestä tavasta (esimerkiksi kertomalla heille, että kaikki tekevät näin). Sen sijaan lapset suhtautuvat vapaamielisemmin ohjaajan toiminnan jäljittelyyn silloin kun he ajattelevat, että kyse on taidon opettelusta.
Tarkka jäljittely näkyy lasten käyttäytymisessä erityisen selvästi silloin, kun mallina on useamman kuin yhden ohjaajan yhdessä esittämä esitys tai annettua tehtävää suoritetaan yhdessä. Tämä tulos tukee muita tutkimuksia, jotka ovat osoittaneet synkronian tärkeän merkityksen yhteishengen ja myönteisen sosiaalisuuden synnyssä.

Kulttuuri kasvaa ja muuttuu kahden kehitysvoiman, rituaalisen ja instrumentaalisen jäljittelyn säätelemänä. Tarvitaan taitojen ja tekniikan siirtymistä eteenpäin.

Tutkijoiden mukaan nämä lasten oppimisessa saavutetut tutkimustulokset selittävät kulttuurievoluutiota laajemminkin. Kulttuuri kasvaa ja muuttuu kahden kehitysvoiman, rituaalisen ja instrumentaalisen jäljittelyn säätelemänä. Tarvitaan taitojen ja tekniikan siirtymistä eteenpäin. Siinä on hyötyä paitsi tarkasta kopioinnista myös luovasta kokeilusta, joka mahdollistaa uudet keksinnöt (tosin varhaisilla ihmisillä ensimmäinen miljoona vuotta kului samanlaista kivikirvestä iskemällä). Sen sijaan arvojen, kulttuuristen uskomusten ja normien välittymisessä rituaaleilla on keskeinen rooli. Tällöin kuvaan astuvat kaikenlaiset ”turhat” eleet ja koristelut, joiden pohjalta kulttuurinen identiteettimme rakentuu ja joiden rikkaus ja moninaisuus leimaavat ihmiskuntaa.

Sen sijaan arvojen, kulttuuristen uskomusten ja normien välittymisessä rituaaleilla on keskeinen rooli. Tällöin kuvaan astuvat kaikenlaiset ”turhat” eleet ja koristelut, joiden pohjalta kulttuurinen identiteettimme rakentuu ja joiden rikkaus ja moninaisuus leimaavat ihmiskuntaa.

Monella kulttuurin osa-alueella rituaalinen ja instrumentaalinen jäljittely kietoutuvat läheisesti yhteen. Ajattele vaikka ruoan valmistamista ja ateriointia. Syömisen historia on kiehtova sekoitus niin teknisten taitojen kehittymistä – alkaen tulen käytöstä ruoan valmistamisessa – kuin rituaaleja. Ruokalajit, -kiellot ja -tavat sekä yhdessä syömisen säännöt sävyttävät syömistä kaikkialla maailmassa. Ruokailu on sekä biologisesti välttämätön asia – siis instrumentaalisen tiedon kohde – että yksi keskeisistä kulttuurin symboleista. Se kuka olet, näkyy selkeimmin siitä, mitä ja miten syöt.

Ruoan kulttuurievoluutio on hyvä esimerkki rituaalien kestävyydestä. Juhlapyhien menyyt muuttuvat hitaasti. Nekin muuttuvat ajan myötä. Mutta kun on kyse itsellemme ja yhteisöllemme tärkeästä tilanteesta, isoäidin reseptit nousevat arvoonsa.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Carpenter, Malinda & Josep Call: ”Comparing the Imitative Skills of Children and Nonhuman Apes.” Revue de primatologie 1 (2009), https://doi.org/10.4000/primatologie.263.
Horner, Victoria & Andrew White: “Causal Knowledge and Imitation/Emulation Switching in Chimpanzees (Pan Troglodytes) and Children (Homo Sapiens).” Animal Cognition 8.3 (2005): 164–81.
Kurzban, Robert & H. Clark Barrett: “Origins of Cumulative Culture.” Science 335.6072 (2012): 1056–57. Legare, Cristine H. & Mark Nielsen: “Imitation and Innovation: The Dual Engines of Cultural Learning.” Trends in Cognitive Science 19.11 (2015): 689–99.
Legare, Cristine H., Nicole J. Wen & Harvey Whitehouse: “Imitative Flexibility and the Development of Cultural Learning.” Cognition 142 (2015): 351–61.
Wiltermuth, Scott S. & Chip Heath: “Synchrony and Cooperation.” Psychological Science 20.1 (2009): 1–5.