Uskonnonopetuksen uskontokuntajakoisuus juontaa juurensa vuoden 1869 kirkkolakiin

Uskonnonopetus on ajoittaan kiivaan julkisen keskustelun kohteena – ja se on ollutkin sitä suhteellisen vakituisesti jo yli sata vuotta. Verrattuna muihin Pohjoismaihin suomalainen oman uskonnon opetuksen malli on poikkeava, mutta mistä syystä? Mallin juuret ovat 1860-luvulla, ja vaikka uskonnonopetuksen tavoitteet ja sisällöt ovat muuttuneet 150 vuoden kuluessa, siinä heijastuuu edelleen sama tapa järjestää valtion ja uskonnollisten yhteisöjen suhteet, jolle laskettiin perusta vuoden 1869 kirkkolaissa.

1860-luvun isot uudistukset autonomisessa Suomessa

Suomen suuriruhtinaskunta pääsi astumaan yhteiskunnallisten uudistusten tielle, kun valtiopäivätoiminta säännöllistettiin 1860-luvulla. Uskonnonopetukseen oli vaikutusta kolmella säädöksellä. Ensinnäkin kunnallisasetus vuonna 1865 loi maaseudullekin maallisen paikallishallinnon. Toiseksi kansakouluasetus määritteli maallisen kansanopetuksen muodon, vaikka maalaiskunnille kansakoulujen perustaminen olikin ensimmäiset vuosikymmenet vapaaehtoista. Kolmanneksi vuoden 1869 kirkkolaki otti piispoilta ja tuomiokapituleilta pois kouluhallituksen tehtävät.

Vaikka kirkko erosi koulusta ja koulu kirkosta, ero jäi osittaiseksi. Kansakouluun otettiin lukutaitoisia lapsia, joten lukutaidon opettaminen jäi useimmiten jäi kotien tai kirkon tehtäväksi. Lukutaidon lisäksi seurakuntien kiertokoulussa tai pysyvissä kouluissa opetettiin yleensä kirjoittamista, laskentoa, laulua – sekä luonnollisesti uskontoa. Lisäksi kirkko valvoi uskonnonopetusta myös kansakoulussa.

1880-luvulla herätään uskonnolliseen moninaisuuteen

Suomen suuriruhtinas eli Venäjän keisari oli ortodoksi, eikä suuriruhtinaskunnassa saanut käännyttää ortodokseja käännyttää pois uskostaan. Silti kesti toistakymmentä vuotta ennen kuin säädöksissä alettiin ottaa huomioon, että kaikkien kansakoulutulokkaiden uskonto ei ollut luterilainen. Ortodoksiseurakunnat velvoitettiin vuonna 1883 järjestämään alkeisopetusta niille lapsille, jotka eivät saaneet opetusta kotona.

Samalla vuosikymmenellä annettiin uskonnonopetusta koskevaa ohjeistusta myös niihin tilanteisiin, joissa kansakoulun opettaja oli luterilainen ja oppilaissa ortodokseja. Valmisteilla oli myös protestanteille uskonnonvapauden suonut eriuskolaislaki (säädettiin 1889), joten varauduttiin siihenkin, että oppilaissa olisi muidenkin kirkkokuntien edustajia. Näin oli luotu perustukset uskontokuntajakoiselle uskonnonopetukselle.

Oppilaan tunnustuksen mukaista uskonnon opetusta itsenäisessä Suomessa

Suomen itsenäistyttyä seurasi uusi sarja uskontoja ja koulua koskevia uudistuksia. Maahan autonomian aikana muodostuneet muslimi- ja juutalaisyhteisöt saivat kansalaisoikeudet. Oppivelvollisuudesta säädettiin (siirtymäajan kanssa) vuonna 1921 ja seuraavana vuonna uskonnonvapaudesta. Vuoden 1923 kansakoululaki määritteli, että uskonnonopetuksen tuli tapahtua ”sen tunnustuksen mukaan, johon sen oppilaiden enemmistö kuuluu”. Enemmistöön kuulumattomille taattiin tietyin ehdoin oikeus omaan opetukseen tai mahdollisuus vapautukseen ja opetukseen koulun ulkopuolella. Uskontokuntiin kuulumattomille perustettiin oma oppiaine uskontojen historia ja siveysoppi.

Kasvaneesta arvostelusta huolimatta uskontoa pidettiin keskeisenä moraalikasvatuksen ja kansakunnan rakentamisen välineenä

Kun laissa puhuttiin tunnustuksen mukaisesta uskonnonopetuksesta, tunnustuksella tarkoitettiin tunnustuskuntia eli käytännössä uskonnollisia yhteisöjä. Uskonnonopetuksen järjestely sidottiin siis kirkon tai muun uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyteen. Uskonnonopetus oli toki myös tunnustuksellista siinä merkityksessä, jossa sanaa nykyisessä julkisessa keskustelussa käytetään, eli uskonnollisen yhteisön aktiiviseksi jäseneksi sitouttavaa. Kasvaneesta arvostelusta huolimatta voittaneen näkemyksen mukaan uskontoa pidettiin keskeisenä moraalikasvatuksen ja kansakunnan rakentamisen välineenä, ja oppituntimäärä oli korkea. Kirkkojen näkökulmasta opetus oli kasteopetusta – takasihan uskontokuntajakoinen järjestely periaatteessa sen, että kasteopetus suuntautui vain kyseiseen uskoon kastetuille.

Sitouttavuus vähenee, yhteys uskonnollisiin yhteisöihin muuttuu hitaammin

Ajatus yhteiskunnan koulusta kasteopetusta antamassa joutui häviölle viimeistään peruskoulu-uudistuksessa 1970-luvulla. Uskonnonopetuksen sisältöjä muutettiin niin, että vähitellen lisättiin muita uskontoja koskevaa ainesta, ja tavoitteeksi tuli enemmän tietävä kuin uskonnollinen kansalainen. Uskontokuntajakoista järjestelyä alettiin perustella niin kutsutulla kotiseutuperiaatteella. Se tarkoitti, että samaan tapaan kuin ympäristöopissa, ensin tarkasteltiin oman kodin ympäristöä ja sen jälkeen suuntauduttiin etäämmälle, myös uskonnossa tutustuttiin ensin omaan uskontoon, sitten vasta muihin katsomuksiin. Nykyään mallia perustellaan pitkälti oppilaan katsomuksellisen identiteetin tukemisella.

Kun uskonnonvapauslakia muutettiin vuonna 2002, päätettiin uudistaa myös uskonnonopetusta koskevat pykälät perusopetus- ja lukiolaeissa. Sana tunnustus jätettiin pois uudesta laista ja korvattiin sanamuodolla ”oppilaiden enemmistön mukaista uskonnon opetusta”. Tällä ei hallituksen esityksen mukaan ollut tarkoitus olla vaikutusta opetuksen sisältöön, vaan ainoastaan muuttaa lain kieltä ajanmukaisemmaksi ja vastaamaan paremmin nykytilannetta. Koska samalla käytiin jälleen kerran vilkasta julkista keskustelua oppiaineen asemasta, sanamuodon muutos tulkittiin laajasti viimeiseksi naulaksi tunnustuksellisuuden arkkuun.

Oppiaineen tavoitteiden ja sisältöjen muutos oli kuitenkin tapahtunut vähemmän uskontokuntien jäsenyyteen sitouttavaan suuntaan opetussuunnitelmissa jo paljon aikaisemmin. Toki sitouttavuus on asia, joka tapahtuu hyvin monentasoisessa vuorovaikutuksessa ja monissa kohdissa opetussuunnitelmista kohti oppimistuloksia etenevää prosessia, joten kehitys on varmasti myös vielä meneillään.

Yhteys uskonnollisiin yhdyskuntiin on kuitenkin koko yllä kuvatun kehityksen ajan ollut tärkeä, koska jäsenyys tai sen puuttuminen on ollut lähtökohtaisesti opetusryhmien muodostamisen peruste. Tästä on pidetty kiinni, vaikka maahanmuuton ja yleisen moninaisuuden lisääntymisen seurauksena tilanne on monimutkaistunut. Perheissä voi olla useita eri katsomuksia, kaikki identiteetiltään jonkin uskonnon jäsenet eivät kuulu uskonnollisiin yhdyskuntiin, ja samalla uskonnolla voi olla useita rekisteröityneitä yhdyskuntia.

Kaikille muslimeille opetetaan niin kutsuttua yleisislamia, kun taas kristinuskossa on tarjolla useita suuntauksia ja hindulaisuudessa yksi. Tasa-arvoa enemmistön ja vähemmistöjen välillä on kuitenkin parannettu siten, että kun vuoden 1923 laissa yhdessä kansakoulussa piti olla vähintään 20 ortodoksioppilasta, jotta he saivat oman uskontonsa opetusta, nyt riittää kolme oppilasta yhden opetuksen järjestäjän alueella – tosin heidän on oltava rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäseniä.

Vuodesta 1992 lähtien piispainkokoukset eivät ole enää tarkastaneet uskonnon oppikirjoja, koska oppikirjojen ennakkotarkastuksesta luovuttiin tuolloin. Vuoden 2003 uskonnonvapauslain muutokset johtivat myös siihen, että opettajan ei tarvitse olla sen uskonnollisen yhdyskunnan jäsen, jonka uskontoa hän opettaa. Näin avautui mahdollisuus sille, että sama opettaja voi opettaa eri uskontojen oppimääriä, kunhan on suorittanut vaadittavat opinnot.

Kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhdyskuntien rooli on siis supistunut yhteistyökumppaniksi, jota tarvitaan sekä opetussuunnitelmien laatimiseen että joskus myös opettajien rekrytointiin. Samalla ne ovat myös eturyhmiä, joista varsinkin osalle on vuosikymmenten aikana kertynyt runsaasti kokemusta ja asiantuntemusta koulun uskonnonopetuksesta ja siitä, miten sen sisältöihin ja tavoitteisiin vaikutetaan.

Kirkkolaki ja uskonnonopetuksen kehitys

Meillä on siis uskontokuntajakoinen uskonnonopetuksen malli, koska Suomen valtion syntyaikoina katsomuksellinen moninaisuus päätettiin järjestää siten, että kansalaisilla voi olla jäsenyys erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, jotka tekevät yhteistyötä valtion kanssa kansakunnan rakentamiseksi. Tämän mallin juuret olivat vuoden 1869 kirkkolaissa. Jotain mallin vaikutusvallasta todistaa se, että vaikka sekä kasvatusihanteet että moninaisuuden luonne ovat yhteiskunnassamme muuttuneet, koulun uskonnonopetuksessa näkyy niin vahvasti tämän noin sata vuotta sitten muotoutuneen järjestelyn vaikutus.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Hämynen, T. (1995). Suomalaistajat, venäläistäjät ja rajakarjalaiset: Kirkko- ja koulukysymys Raja-Karjalassa 1900-1923. Joensuu: Joensuun yliopisto.
Poulter, S. (2013). Kansalaisena maallistuneessa maailmassa: Koulun uskonnonopetuksen yhteiskunnallisen tehtävän tarkastelua. Helsinki: Suomen ainedidaktinen tutkimusseura. 
Saine, H. 2000. Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla. Sarja C, 165. Turun yliopisto.