Miten vuoden 1869 kirkkolaki vaikutti ortodoksien 1900-luvun alkupuolen säädöskokoelmiin?

Kirkkolaki 1869 oli käänteentekevä muun muassa siksi, että se kohdistui nimenomaan luterilaiseen ”seurakuntaan” (nyk. kirkkokuntaan) Suomessa, ei enää kaikkiin suuriruhtinaskunnan asukkaisiin. Samalla se kuitenkin vaikutti laajasti myös muiden uskonnollisten yhteisöjen asemaan ja loi malleja, joita eri tavoin sovellettiin tai sivuutettiin eri tunnustuskunnissa ja yhteisöissä. Tarkastelen tässä artikkelissa, millä tavoin 1869 kirkkolaki vaikutti Suomen itsenäisyyden alkuajan ortodoksien tärkeisiin säädöskokoelmiin, vuosien 1918 ja 1925 asetuksiin ”Suomen kreikkalais-katolisesta kirkkokunnasta”.

Vuosien 1918 ja 1925 asetusten edeltäjät

Venäjän Imperiumissa Pyhin Hallitseva Synodi (1721–1918) toimi Venäjän ortodoksisen kirkon keskushallituksena ja keisarillisen hallinnon työvälineenä valvoa uskontoasioita valtiollisesti. Keisarillisilla asetuksilla säädeltiin Suomen ortodoksien asemaa ja toimintaa ennen itsenäisen Suomen aikaa.

Autonomian ajan Suomessa vuoden 1826 asetus määräsi ”kreikkalaisten seurakuntien” (eli ortodoksien) pappien ja kirkonpalvelijoiden ja heidän perheidensä mahdollisista oikeudenkäynneistä, erityisesti paikallisten tuomioistuinten ja ortodoksien hengellisten tuomioistuinten suhteesta. Vuoden 1883 kaksi asetusta käsittelivät ortodoksista papistoa Suomessa sekä ortodoksisten seurakuntien kouluja lapsille. Näistä ensimmäisessä mainitaan pyhäkoulut ja kirkonkokoukset. Vuoden 1895 asetuksella perustettiin Viipurin hiippakunta, ja vuoden 1905 asetuksissa säädettiin jo ”kirkkoseurakunnankokouksesta ja kirkkoneuvostosta Suomenmaan kreikkalais-katolisissa seurakunnissa”. Seurakunnanmaksut alettiin toteuttaa veroäyreinä.

Itsenäisessä Suomessa mainittavia olivat myös vuoden 1923 kaksi asetusta, joista toinen sääti ortodoksien virkakielestä (suomi) ja toinen ”kirkkokunnan” jakamisesta kahteen hiippakuntaan. Koko valtakuntaan vaikuttaneita säädöksiä olivat 1918 hallitusmuoto sekä 1923 uskonnonvapauslaki. Molemmat määrittivät merkittävästi suomalaisten uskonnollista todellisuutta.

Vaikutteita ja ominaispiirteitä

Vuoden 1918 ortodoksisessa asetuksessa säädettiin jo ”seurakunnanvaltuustoista” vaihtoehtona seurakunnankokouksille. Tähän asetukseen on ”seurakunnanneuvoston” (vrt. 1905 ”kirkkoneuvoston”) tehtäviin ilmaantunut laaja kokonaisuus §246 – §248, jossa seurakunnanneuvosto velvoitetaan huolehtimaan siveellisyydestä ja seurakunnan moraalista. Sama aines toistuu sitten vuoden 1925 asetuksessa. Asetustekstien yksityiskohdat ja muotoilut muistuttavat 1869 kirkkolain vastaavia luterilaisia muotoiluja, erityisesti pykäliä ”kirkkoraadista”. Siinä esimerkiksi heti luettelon alussa §331 velvoitti raadin käyttämään kristillistä siveydenhoitoa ja kirkkokuria seurakunnassa.

Seurakunnanneuvoston siveellinen valvontatehtävä on erityisen mielenkiintoinen siksi, että se toi yhteisön moraalisen kontrollin osaksi ortodoksista oikeussäädöstöä tavalla, joka on selvästi jännitteinen suhteessa traditionmukaiseen ortodoksiseen sakramentaaliseen ja papilliseen sielunhoitoon ja laajemmin suhteessa papilliseen ja piispalliseen hallintavaltaan. Edustuksellisen seurakunnallisen hallinnon kehittyminen korosti nyt rakenteellisesti ja institutionaalisesti maallikoiden merkitystä.

Muutoin samankaltaisuudet koskivat erityisesti seuraavia asiakokonaisuuksia: parokiaalisuusperiaate, ”kirkkokunnan” kirkolliskokous, vuotuiset piispantarkastukset, pappien kansankielinen saarna ja ”kyläluvut” (siis ortodoksiset ”kinkerit”), kristinoppikoulut 16 vuotta täyttäneille (vailla sakramentaalista merkitystä ortodokseille).

Voidaankin perustellusti väittää, että säädökset olivat ortodoksisen uskon ja hallintokulttuurin ilmentymiä, eivät suoria kopiota luterilaisista esikuvista.

Rakenteelliset ja sisällölliset erot olivat kuitenkin huomattavat, erityisesti pyhien toimitusten, virkarakenteen, hallintovirastojen, valtiosuhteen ja kirkollisen oikeuden osalta. Voidaankin perustellusti väittää, että säädökset olivat ortodoksisen uskon ja hallintokulttuurin ilmentymiä, eivät suoria kopiota luterilaisista esikuvista. Ortodoksien kirkollishallinnossa myös naiset pääsivät vaikuttamaan edustajina ennen luterilaisia jo alkaen vuodesta 1918.

Omaperäisen aineksen korostaminen on voimakkaiammin esillä vuoden 1925 asetuksessa. Siinä näkyy vuoden 1923 Tomoksen vaikutus, tiettyjen hallinnollisten ja oikeudellisten asioiden alistaminen Konstantinopolin patriarkalliselle synodille. Tomos 1923 oli patriarkallisen synodin asiakirja, joka siirsi Suomen ortodoksit Moskovan patriarkaatin yhteydestä Konstantinopolin yhteyteen.

Enää ei ollut niinkään kyse hyviksi havaittujen luterilaisten mallien omaksumisesta, vaan oleellisesti ortodoksisen aineksen liittämisestä säädökseen ja tuon aineksen korostamisesta. Korostuksen jonkinlainen huipentuma näkyy vuonna 1935 julkaistussa kommentaarikirjassa: Valmo, N. Suomen ortodoksinen arkkipiispakunta, kokoelma voimassaolevia säännöksiä Suomen ortodoksisesta arkkipiispakunnasta. Siinä samoihin kansiin on painettu vuoden 1925 asetus, valitut osat suomalaisesta ortodokseja koskevasta muusta lainsäädännöstä sekä liitemateriaalia, joka toimii teoksessa kommentaarin ominaisuudessa. Huomionarvoista ovat laajat viittaukset itäisen kirkon kanoneihin. Niitä käytettiin perustelemaan, kommentoimaan ja korostamaan säädösten ortodoksisuutta.

Lainsäädännön muutokset osana ajan historiaa

Ortodoksit eivät olleet irrallaan kunnallisen itsehallinnon kehittymisestä, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja demokraattisen hallinnon kehittymisestä sekä kansalaisuuden käsitteen muotoutumisesta. Ortodoksiset seurakuntahallinnon rakenteet eivät siis olleet pelkästään 1869 kirkkolain lainaa, vaan osa laajempaa yhteiskunnalliskirkollista pohdintaa. Vuoden 1905 keisarillinen asetus seurakuntahallinnosta sekä vuoden 1906 asetukset uskonnonvapaudesta koko keisarikunnassa olivat erilaisina (ja eri tavoin merkittävinä) kumpikin ilmaisuja laajoista muutoksista ajattelussa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa.

Keisarikunta eli muutosvoimien paineessa. Yhtenä aineksena ajan kuohunnassa ja uuden etsimisessä vaikutti myös ikivanha ortodoksinen periaate maallikoiden osallistumisesta Kirkon hallintoon. Esimerkiksi Venäjän 1917 kirkolliskokouksessa yli puolet kokousedustajista oli maallikkoja. Protestanttiset mallit kirkon hallinnosta ja oikeudesta olivat kätevästi olemassa. Niitä voitiin soveltaa, ja samalla Suomessa kansallistaa ortodoksisuutta vähemmistövaltionkirkoksi.

Kaarlo Tuorin esittämien lainsäädännön tasojen (pintataso, oikeuskulttuurit, oikeuden syvärakenteet) kautta tarkasteltuna näyttää ilmeiseltä, että erityisesti tietyt oikeuskulttuurin ja oikeuden syvärakenteiden piirteet erosivat toisistaan, yhtäläisyyksistä huolimatta. Eritoten ortodoksista oli piispuuden vahva korostus sekä kanonisen oikeuden ja kirkollisen oikeusjärjestelmän tuominen oleellisiksi elementeiksi asetuksissa. Väitöskirjassaan 2010 Nokelainen viittaa Setälän 1966 väitöskirjaan kuvaillessaan 1869 kirkkolain vaikutusta ortodokseihin. Vaikka Setälä tunnisti tiettyjä “lainoja”, luterilaisuudesta absorboituja elementtejä, hän väitti, että vuoden 1918 asetuksen “demokraattinen perusta” oli kaikilla tasoillaan varsinaisesti venäläisortodoksista perua ja slaavilaisen yhteisöllisyysajattelun muovaamaa.

Kun vuoden 1869 luterilaista kirkkolakia ja vuosien 1918 ja 1925 asetuksia verrataan keskenään, ovat asetukset varsin ainutlaatuisia rakenteeltaan, säädösten tarkoitusten ja päämäärien osalta ja lukuisilta yksityiskohdiltaan. Samankaltaisuuksia oli, vaikutusta tapahtui, mutta kyse oli pääasiassa ortodoksisuuden sopeuttamisesta ajan oikeuskulttuuriin. Vuoden 1869 kirkkolakia voidaan kyllä pitää monessa mielessä myös ”vähemmistövaltiokirkon” oikeusjärjestelmää ja hallintoa ja toimintaakin muovaamana, mutta myös itsenäisen Suomen uskontolainsäädäntö oikeuskulttuurin tasolla ”ortodoksistui”.

Taustalla vaikutti laajasti kansallisuusaatteeseen kytkeytynyt ”kansallistaminen”, jossa myös huomattava osa ortodokseista oli itse eri tavoin mukana. Mallia otettiin, ja mallista muovattiin oman näköistä sovellusta. Kuinka onnistunutta soveltaminen on ollut, ja millä tavoin, siitä myös ortodoksit ovat vaihtelevasti keskustelleet jo noin sadan vuoden ajan.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Bastubacka, Johan. Mirroring the Majority? The Emerging Legal Understanding on Finnish Orthodoxy in terms of the 1925 Government Decree. In Constitutionalisation and hegemonisation. In print.
Liviu, Stan. Die Leien in der Kirche. Eine historisch-kirchenrechtliche Studie zur Beteiligung der Leien an der Ausübung der Kirchengewalt. Würzburg: Ergon Verlag. 2011.
Nokelainen, Mika. Vähemmistövaltiokirkon synty: ortodoksisen kirkkokunnan ja valtion suhteiden muotoutuminen Suomessa 1917–1922. Suomen kirkkohistoriallinen seura: Tiedekirja [jakaja]. Helsingin yliopisto. Diss. 2010.
Setälä, U. V. J. Kansallisen ortodoksisen kirkkokunnan perustamiskysymys Suomen politiikassa 1917–1925. Helsinki: Helsingin yliopisto. Diss. 1966.
Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen. Inkinen, Antti ed. Helsinki: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. 1980.
Tuori, Kaarlo. Critical Legal Positivism. Applied Legal Philosophy. EBSCOhost. Routledge, 2017.