Kolme näkemystä valasta

Papinvalasta ja piispanvalasta on perinteisesti säädetty kirkkolaissa, nykyisin kirkkojärjestyksessä. Yhteiskunnallinen vala on uskonnollisen luonteensa vuoksi kiinnostanut kirkkoa. Valaa koskeneissa muutosvaiheissa on näkynyt kirkon ja yhteiskunnan välinen vuoropuhelu. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan, miten evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokous on nähnyt valan aseman 1960-luvulta lukien ja miten valan merkitystä ovat 2010-luvulla arvioineet valtioneuvoston oikeuskansleri ja hallitus.

Kirkolliskokouksen valakannanottoja

Kirkolliskokous otti vuosina 1965 ja 1968 kantaa virkavalaan ja totesi, että laaja virkavalan käyttö hämärsi valan arvoa. Valan käyttö tulisi rajata julkista valtaa käyttäviin. Kirkolliskokouksen mukaan tuomarinvalasta ei pidä poistaa ilmausta tuomitsemisesta Jumalan lain mukaan eikä pyyntöä, että Jumala auttaisi tuomaria täyttämään tehtävänsä. Nämä kristillisen etiikan periaatteet tulisi säilyttää yhteiskunnassa. Esiin tuotiin myös toisenlainen näkökulma: valaa vaatiessaan valtio teettää henkilöllä uskonnollisen tunnustustoimen. Tässä uskonnolliseen puolueettomuuteen pyrkivä valtio käyttää väärin yksilön uskonnollista katsomusta.

Vuosina 1968 ja 1973 kirkolliskokous käsitteli ehdotusta papinvalasta luopumisesta. Ehdotusta perusteltiin pappisvihkimyksessä annettavien lupausten ja papinvalan päällekkäisyydellä sekä valan painostusluonteella. Papin ja kirkon välillä on luottamus ilman valaakin. Vedottiin myös siihen, että Jeesus kielsi vannomasta valaa. Kirkolliskokouksen siviilivaliokunnan mukaan vala ei painosta pappia, sillä virkaan tullessaan pappi päättää, voiko hän sitoutua kirkon tunnustukseen ja noudattaa kirkkolakia. Vala myös vahvistaa pappia työssään.

Kirkolliskokouksen tulisi myös olla valakannanotoissaan johdonmukainen, jottei kristillisenä pidettävän valan merkitys yhteiskunnassa heikkenisi entisestään. Kirkolliskokouksessa valan säilyttämistä perusteltiin myös sillä, että Raamatussa tunnetaan Jumalalle osoitettu pyyntö saada apua tehtävän suorittamiseen. Lisäksi todettiin, ettei valan teologian mukaan valan vannomisessa ole ongelmaa. Kirkolliskokous ei ryhtynyt kirkkolain muutostoimiin.

Vuoden 1994 alusta lukien papiksi vihittävä antaa kirkkojärjestyksessä säädetyn papinlupauksen, jossa hän Jumalan edessä ilmaisee muun muassa tahtonsa pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa kirkon tunnustuksessa sekä noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä pyytää Jumalan apua lupauksen täyttämisessä.

Vuonna 1988 kirkolliskokous poisti papin virkavalaluonteisen uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalan. Samassa yhteydessä ehdotettiin harkittavaksi, että luovuttaisiin myös pappisvihkimyksessä annettavasta papinvalasta, joka oli alun perin valtiovallan käyttöön ottama. Tuolloin papinvala säilytettiin. Vuonna 1991 kirkolliskokous käsitteli kirkkolain kokonaisuudistusta. Se totesi, että koska yhteiskunta ei enää vaatinut papinvalaa, ei kirkollakaan ollut syytä sitä vaatia. Papiksi vihittävän lupaus olla uskollinen kirkon tunnustukselle ja järjestykselle riittää. Lupaus tukee pappeja viranhoidossa ja antaa oikeuden edellyttää, että pappi täyttää lupauksen mukaiset velvollisuutensa. Siten vuoden 1994 alusta lukien papiksi vihittävä antaa kirkkojärjestyksessä säädetyn papinlupauksen, jossa hän Jumalan edessä ilmaisee muun muassa tahtonsa pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa kirkon tunnustuksessa sekä noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä pyytää Jumalan apua lupauksen täyttämisessä.

Syksyn 2014 kirkolliskokous ehdotti kirkkolain muutosta, jonka mukaan todistelussa tuomiokapitulissa sovelletaan yleistä lainsäädäntöä, jossa oli siirrytty todistajan ja asiantuntijan kuulemisissa yksinomaan vakuutuksen käyttöön. Tätä yleisen lainsäädännön muutosta perusteltiin kuultavien yhdenmukaisella kohtelulla, uskonnon ja omantunnon vapaudella sekä yhteiskunnan suvaitsevaisuudella ja moniarvoisuudella. Valan käyttö siis lopetettiin kirkon hallinnossa myös tältä osin.

Oikeuskansleri ja apulaisoikeuskansleri

Vuonna 2017 apulaisoikeuskansleri otti kantaa siihen, että ministerit edelleen vannovat tuomarinvalan, vaikka tuomarinvala oli lakkautettu ja tuomarit antavat tuomarinvakuutuksen. Valasta luovuttiin, koska tuomarin tehtävä on maallinen. Apulaisoikeuskanslerin mukaan olisi perusteltua siirtyä ministereidenkin osalta yksinomaan tuomarinvakuutuksen antamiseen. Hän totesi, että tuomarinvalan ja –vakuutuksen välinen ero on menettelyn muodossa, mutta asialla on myös periaatteellinen merkitys sekä julkisen vallan että yksilön kannalta. Hän edellytti valtioneuvoston kanslian ilmoittavan, mihin toimenpiteisiin asiassa on ryhdytty.

Vuonna 2018 valtioneuvoston kanslia valmisteli hallituksen esitysluonnoksen valtioneuvostosta annetun lain muuttamisesta siten, että ministerin olisi vannottava juhlallinen vala tai annettava juhlallinen vakuutus. Oikeuskansleri antoi esitysluonnoksesta lausuntonsa ja totesi, että valtioneuvosto käyttää maallista hallitusvaltaa, joten sen tulee edistää yhdenvertaisuutta. Tämän velvollisuuden täyttämisen uskottavuus edellyttää, että hallitusvaltaa käyttävät ministerit eivät uskonnonvapaudestaan huolimatta esiinny jonkin uskonnon tai vakaumuksen edustajina. Oikeuskanslerin mukaan ministereille voitaisiin kyllä säätää mahdollisuus vannoa uskonnollinen ministerin vala, mutta perusteltua olisi, että ministerin ainoa velvoittautumisen muoto olisi vakuutus.

Hallitus antoi eduskunnalle esityksen, jossa ehdotettiin ministerin valantekomahdollisuuden säilyttämistä. Oikeuskansleri antoi esityksestä lausunnon eduskunnan perustuslakivaliokunnalle. Hän toisti yllä todetun kannan ja perustelut ja vetosi myös valtion velvollisuuteen suhtautua neutraalisti erilaisiin vakaumuksiin ja siihen, että tasavallan presidentti ja eduskunnan puhemiehistökin antavat nimenomaan juhlallisen vakuutuksen.

Pääministeri Juha Sipilän hallitus

Hallitus siis antoi kesäkuussa 2018 eduskunnalle esityksen, että valtioneuvostosta annettuun lakiin lisättäisiin säännös ministerin juhlallisesta valasta ja vakuutuksesta. Valtioneuvoston uusi jäsen ennen tehtävään ryhtymistä joko vannoisi valan tai antaisi vakuutuksen. Esityksessä todettiin, että ministerin valan vannominen tai vakuutuksen antaminen on historiallinen ja juhlallinen toimitus, joka ei sellaisenaan luo oikeusvaikutuksia tai vastuuta, mutta on omiaan vahvistamaan sitoutumista ministerin tehtävään.

Uskonnonvapauden näkökulmasta kyse on yhtäältä oikeudesta ilmaista vakaumus, toisaalta oikeudesta olla osallistumatta uskonnonharjoitukseen. Lisäksi tuomarinvakuutuksen kaava on kirjoitettu tuomiovaltaa käyttäviä henkilöitä varten, mutta ministerit käyttävät hallitusvaltaa. Esityksessä todettiin, ettei valan tai vakaumuksen valintatilanteissa ole korostettu kenenkään vakaumusta. Vala on myös ollut huomattavasti yleisempi velvoittautumisen muoto kuin vakuutus. Esityksessä tuotiin esiin vielä se, että Jumalan mainitseminen tietyissä tilanteissa on osa suomalaista perinnettä. Esitys raukesi huhtikuussa 2019, kun eduskunta lopetti työnsä.

Johtopäätökset

Kirkolliskokous piti 1960- ja 1970-luvuilla valaa arvokkaana, kristillisenä ja kristittyä vahvistavana toimena. Valan antaja on yhteydessä Jumalaan. Vala sisältyi myös kirkkolakiin, jossa säädettiin papin ja piispan valasta sekä kirkolliskokouksen tehtävästä antaa lausuntoja ja tehdä esityksiä valaa koskevista säädöksistä. Kirkolliskokous korosti sitä, ettei kirkon pidä olla avaamassa tietä valan poistamiseen yhteiskunnassa. Kirkolliskokouksen näkökulma muuttui 1990-luvulla, kun papinvalan poistamisen erääksi perusteeksi riitti se, ettei yhteiskunta sitä enää vaatinut. Papinlupaus riittäisi varmistamaan, että pappi on uskollinen kirkon tunnustukselle ja järjestykselle. Voidaan ajatella, että kirkolliskokous omaksui yhteiskunnassa lisääntyneen käytännön häivyttää uskonnon näkyminen julkisesta tilasta ja toiminnasta. Vala ei enää näy kirkkolaissa.

Oikeuskansleri korosti ministerinvalaa koskeneissa kannanotoissaan yhdenvertaisuutta, moniarvoisuutta ja valtion uskonnollista neutraalisuutta, jopa niin, että yksilön positiivisen uskonnonvapauden perusoikeus voisi väistyä. Voidaan pitää yllättävänä, että vuonna 2018 hallitus oikeuskanslerin eräänlaisesta suosituksesta huolimatta esitti ministerinvalan säilyttämistä ja perusteli esitystään kristillisellä perinteellä ja ministerin positiivisella uskonnonvapaudella. Jos esitys ei olisi rauennut eduskunnan toimikauden päättymisen vuoksi, valtioneuvostosta annetussa laissa säädettäisiin uskonnollisesta valasta. Kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä ei valasta säädetä.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Kirkkojärjestyskomitean mietintö 1979: Kirkkojärjestyskomitean mietintö. Pieksämäki.
Leino, Pekka: ”Endast kyrkans egna angelägenheter”. En kyrkorättslig undersökning av kyrkans egna angelägenheter i kyrkolagstiftningen om Evangelisk-lutherskakyrkan i Finland. Diss. Åbo aka-demis förlag: Åbo. 2012.
Seppänen, Arto: Kirkko-oikeudellisia näkökohtia virkaan vihkimislupauksiin. Edilex 2012, julkaistu 8.10.2012.