Pääkirjoitus: Ikkunoita katsomuskasvatukseen

Myös maallistuneessa yhteiskunnassa tarvitaan katsomuskasvatusta, eikä tätä voi jättää vain kotien ja uskonnollisten yhteisöjen tehtäväksi. Vaikka yhteiskunnan maallistuminen haastaa uskontoihin liittyvän kasvatuksen ja opetuksen, yhteiskunnan moninaistuminen ja uskonnon poliittisen roolin kasvu perustelevat katsomuskasvatuksen ajankohtaisuuden. Toisaalta katsomuskasvatuksessa on kyse kokonaisvaltaisen kasvatuksen, ihmisyyden idean mahdollistamisesta. Tässä teemanumerossa teologit ja kasvatustieteilijät avaavat ikkunoita ajankohtaisiin katsomuskasvatuksen kysymyksiin.

Uskontokasvatuksesta katsomuskasvatukseen?

Katsomuksiksi luetaan sekä uskonnolliset että uskonnottomat perinteet, ja niillä voidaan viitata yhtäältä organisoituihin maailmankatsomuksiin ja toisaalta yksilöllisiin elämänkatsomuksiin. Katsomuskasvatus on vakiintumassa oleva termi, joka pyrkii sisällyttämään alakseen uskontokasvatuksen käsitettä laajemmin myös uskonnottomat katsomukset. Katsomuskasvatuksella viittaamme niin yhteiskunnan, kotien, kuin uskonnollisten yhteisöjenkin antamaan kasvatukseen. Opetuksen sijaan käytämme kasvatuksen käsitettä, sillä numeron artikkelit tarjoavat kouluopetusta laajemman, kokonaisvaltaisen kasvun sisältävän näkökulman katsomuskasvatukseen varhaiskasvatuksesta lukioon.

Käsillä oleva numero ei kuitenkaan ole kattava katsaus suomalaiseen katsomuskasvatukseen: tutkimusperustaisia näkökulmia esimerkiksi vähemmistöasemassa olevien uskonnollisten yhteisöjen toteuttamaan kasvatukseen ei juuri ole tarjolla, minkä vuoksi tämä alue jää vähäisemmälle huomiolle. Tarjoamme kuitenkin opiskelijatoimituksen toteuttaman podcastin, jossa Suaad Onniselkä ja Osmo Vartiainen keskustelevat lasten katsomuskasvatuksesta erityisesti vähemmistönäkökulmaa ja kasvattajien välisen yhteistyön kysymyksiä avaten. Kuulijalla herää kysymys, miten vähemmistöt katsomuspoliittisesti asemoituvat suomalaisessa yhteiskunnassa ja miten erilaisten katsomustraditioiden, perheiden ja lasten ääntä kuullaan.

Katsomuskasvatus lähtee lapsen tarpeista mutta haastaa myös kasvattajan vastavuoroiseen oppimiseen

Nykyään katsomusopetuskeskustelussa koulun uskonnonopetuksen tarpeellisuuden kiistämisen sijaan väännetään peistä katsomusopetuksen järjestämisen mallista. Varhaiskasvatuksen kontekstissa katsomuskasvatuksen oikeutus ja tarpeellisuus näyttävät kuitenkin edelleen vaativan perustelua, kuten Silja Lamminmäki-Vartian ja Arniika Kuusiston artikkeli tuo esiin. Monikatsomuksellisessa päiväkodissa ja yhteiskunnassa katsomuskasvatuksen tarve ei suinkaan vähene: artikkeli kuvaakin kiinnostavasti päiväkodin katsomuskasvatuksen monipuolistuneita tavoitteita ja sisältöjä.

Katsomuskasvatusta on tärkeä tarkastella myös lapsen oikeuksien ja tarpeiden näkökulmista, kuten useat tämän numeron kirjoittajat tekevät. Aino-Elina Kilpeläinen kertoo, mitä tarkoittaa lapsen luontainen spiritualiteetti ja miksi sen vaaliminen on tärkeää. Artikkeli kuvaa, miten kyky yhteyden ja merkityksen kokemiseen ja ilmaisemiseen on mahdollista sekä uskonnollisen kielen kautta että ei-uskonnollisista lähtökohdista.

Eriikka Jankko avaa lapsen käsitettä ja sen merkitystä katsomuskasvatukselle. Erityisesti kristillisen kasvatuksen näkökulmasta lapseus on identiteetti ja suhde, josta ei kasveta pois, ja lastenkaltaisuus määrittyy eettiseksi ideaaliksi. Tästä näkökulmasta katsomuskasvatuksen voikin nähdä alueena, jolla kasvattajan ja kasvatettavan aito dialogi ja vastavuoroinen oppiminen mahdollistuvat. Dialogisuuden tavoitteleminen ylipäätään kuuluu olennaisesti katsomuskasvatukseen, sillä se tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia ja kasvua sekä sosiaalisten vuorovaikutus- ja empatiataitojen kehittymistä.

Sonja Helkala, Miitta Järvinen ja Tuukka Tomperi esittelevät pedagogista filosofointia katsomuskasvatukseen soveltuvana menetelmänä. Menetelmä edellyttää kasvattajan kykyä sellaisen turvallisen tilan luomiseen, jossa voidaan opetella sietämään moniselitteisyyttä ja uskaltautua vuorovaikutukseen, jossa oma ajattelu voi muuttua.

Monikatsomuksellisessa yhteiskunnassa kykyä ymmärtää toista täytyy tukea sekä rationaalisen dialogin että esimerkiksi taiteen keinoin tapahtuvan eläytymisen kautta, ja kasvattaa kansalaisten valmiuksia selittää katsomuksellista ajatteluaan ja kokemistaan toisilleen. Kuten Vesa Åhs, Karoliina Käpylehto, Saila Poulter ja Arto Kallioniemi kirjoittavat integroidun katsomusopetuksen viimeaikaisia kokeiluja käsittelevässä artikkelissaan, kasvatuksessa dialogi tulee ymmärtää nimenomaan katsomuksiinsa sitoutuneiden yksilöiden, ei niinkään traditioiden väliseksi vuorovaikutukseksi. Katsomusten “oikea” representaatio ja uskontojen sisäisen moninaisuuden esiin tuominen ovat katsomuskasvatuksen keskeisiä haasteita.

Yllä mainitut artikkelit herättävät ajatuksia katsomuskasvatuksen tavoitteiden moninaisuudesta ja tarpeesta välttää vastakkainasettelua esimerkiksi rationaalisuuteen pyrkivän ja kokemuksellisen kasvatuksen välillä. Vaikeista ja monitulkintaisistakin asioista voi virittää rationaalista keskustelua ja käydä älyllistä dialogia. Kasvattajaa haastetaan kutienkin lähestymään katsomuksia myös muuten kuin käsitteellisesti – kokemuksellisten, toiminnallisten ja elämyksellisten pedagogisten menetelmien avulla.

Kaikki kasvattajat tarvitsevat katsomusreflektiivisyyttä

On tärkeää myös huomioida, että katsomuskasvatusta ei tapahdu vain suunnitellusti ja sille varattuna aikana esimerkiksi katsomusopetuksen oppitunnilla tai päiväkodin katsomuskasvatustuokiossa. Lapsi ja nuori rakentavat identiteettiään myös niissä tilanteissa ja kohtaamisissa, kun hänen traditiostaan tietoisesti vaietaan. Se, mitä kasvattajan tarvitsema katsomusreflektiivisyys on, aukeaa Anuleena Kimasen ja Tapani Innasen artikkelissa. Katsomusreflektiivisyyteen kuuluu esimerkiksi sen pohtiminen, mistä katsomuksesta käsin kasvatusyhteisöjä normitetaan.

Dialogitaitojen lisäksi monet muut katsomusopetuksen sisällöt kytkeytyvät luontevasti koulun laajoihin kasvatuksellisiin tavoitteisiin. Mårten Björkgren kuvaa uskontoa ja elämänkatsomustietoa resurssioppiaineina, joita voitaisiin hyödyntää entistä paremmin osana oppiaineita integroivia opintojaksoja. Toisaalta on ajankohtaista pohtia uskonnon ja elämänkatsomustiedon yhteisen opetuksen kehittämistä, sillä tulevaisuuden kansalaisen tarvitsemat valmiudet ja taidot liittyvät kykyyn käydä katsomusten välistä vuoropuhelua.

Kaarina Lyhykäinen muistuttaa, että katsomusopetuskeskustelussa on tärkeää huomioida yhteiskunnan kulttuurisia, historiallisia ja poliittisia tekijöitä. Uskonnonopetus on hyvin eri muotoista eri puolilla Eurooppaa. Myös kasvatuksen ja koulutuksen kentällä olemme osa eurooppalaista, ylikansallisten toimijoiden, tutkijatahojen ja mielipidevaikuttajien verkostoa, joka synnyttää painetta yhdenmukaistamiseen ja kiinteämpään keskinäiseen vuorovaikutukseen. Voiko katsomuskasvatuksen inklusiivisuuden korostaminen kätkeä yhteismitallisuuden idean, joka sokeasti niputtaa keskenään erityyppisiä katsomusperinteitä, ja samalla aliarvioi niihin sisältyvää moninaisuutta?

Katsomuskasvatukselliset sisällöt kytkeytyvät tänään yhä selvemmin osaksi monikulttuurisuuskasvatuksen teemoja, jolloin katsomuskasvatus ei enää ole ainoastaan tietyille asiantuntijoille rajattu tehtävä: (moni)kulttuuritietoinen kasvatus on jokaisen kasvattajan tehtävä. Katsomuskasvatuksen laajat tavoitteet liittyvät yhteiskunnan jäseneksi kasvamiseen ja polarisaation ehkäisemiseen, eikä näitä tavoitteita voi jättää vain uskonnollisten yhteisöjen tai kotien tehtäväksi.

Saila Poulter. Inkeri Rissanen. Kuva: Jonne Renvall.

Kirjoittajat Saila Poulter ja Inkeri Rissanen ovat Katsomuskasvatus -teemanumeron päätoimittajia, jotka ovat tutkineet erityisesti uskonnonopetukseen ja kansalaisuuteen sekä interkulttuuriseen kasvatukseen liittyviä kysymyksiä. Poulter on kasvatustieteen dosentti ja uskonnondidaktiikan yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Rissanen on monikulttuurisuuskasvatuksen yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.

Lähteet:

Ubani, M., Rissanen, I. & Poulter, S. 2019. Contextualising dialogue, secularisation and pluralism: Case analyses in Finnish public education. Waxmann Series “Religious Diversity and Education in Europe”. Münster: Waxmann.