Onko Suomi Euroopan mallimaa myös uskonnonopetuksessa?
Eurooppalainen uskonnonopetus on moninainen, erilaisten perinteiden historian saatossa muovaama vyyhti. Mitä uutta eurooppalaiset suositukset ovat tuoneet uskonnonopetukseen? Ovatko ne löytäneet tiensä myös Suomeen?
Euroopassa uskonnonopetusta järjestetään useilla tavoilla
Jokaisella Euroopan unionin valtiolla on oikeus päättää omasta uskonnon- ja katsomusopetuksestaan. Tämä kuuluu ns. subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteen piiriin, jonka mukaan julkisen vallan päätökset tehdään mahdollisimman lähellä kansalaisia. Eri Euroopan valtioissa käytössä olevat uskonnonopetusmallit ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa erilaisten historian tapahtumien ja kulttuurikerrostumien kehityksen myötä. Kehitykseen ovat vaikuttaneet poliittisten kehityskulkujen lisäksi uskontoihin ja koulukulttuureihin liittyvät seikat. Kahta täysin samanlaista mallia ei Euroopasta löydy.
Uskonnonopetuksen eroja ja yhtäläisyyksiä voidaan kuitenkin tarkastella erilaisten osa-alueiden avulla. Voidaan selvittää, onko opetus tietyssä yhteiskunnassa oppilaille pakollista vai vapaaehtoista. Toiseksi voidaan kysyä, onko päävastuu opetuksesta yhteiskunnalla vai uskonnollisilla yhteisöillä ja opetetaanko oppilaalle omaa uskontoa vai yleistä uskontotietoa. Kolmanneksi voidaan huomioida, mikä taho laatii opetussuunnitelmat ja onko opetus koulupäivän aikana vai sen ulkopuolella. Eroja löytyy myös opettajien koulutustasosta sekä lainsäädännöstä, jolla uskonnonopetusta säädellään.
Esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa on kaikille yhteistä katsomusopetusta. Ruotsissa opetus on hyvin kristinuskolähtöistä ja opetuksen toteutus on pitkälti kiinni opettajan omista näkemyksistä ja mieltymyksistä. Englannissa puolestaan opetus on selkeästi moniuskontoista ja keskittyy eri maailmanuskonnoista oppimiseen. Oman uskonnon opetuksen maista esimerkiksi Saksassa ja Itävallassa opetussuunnitelmat laativat ja opettajat valitsevat uskonnolliset yhdyskunnat, kun taas vaikkapa Suomessa opetussuunnitelman perusteet laatii opetushallitus ja opettajien kelpoisuuden määrittää asetus.
Monissa Euroopan maissa perustuslaki edelleen määrää uskonnonopetuksesta ja sen asemasta yhteiskunnassa. Ranska on tunnettu valtion neutraalista suhteesta uskontoon, eikä julkisissa kouluissa opeteta uskontoa. Kuitenkin, uskonnolliset yhteisöt, lähinnä katoliset seurakunnat, tulevat kerran viikossa koulupäivän jälkeen kouluun opettamaan uskontoa. Lisäksi nykyisin Ranskaan kuuluvalla Elsassin alueella on vielä voimassa saksalaisajan lait ja näin ollen elsassilaisissa kouluissa opetetaan oppilaiden omaa uskontoa.
Saksan perustuslain mukaan oppilaille opetetaan heidän omaa uskontoaan ja opetus on kaikille pakollista. Kuitenkin Saksojen yhdistyessä itäisen Saksan osavaltioissa uskonnosta ei tullut pakollista oppiainetta. Tämä vahvistettiin lainsäädännössä erillisellä määräyksellä. Samoin kaikissa muissa Euroopan entisissä kommunistisissa valtioissa on päädytty siihen ratkaisuun, että uskonto on vapaaehtoinen oppiaine.
Eurooppalaiset suositukset korostavat ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden kunnioittamista
Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) ryhtyi laati-maan suosituksia julkisten koulujen uskonnonopetusta varten. Näissä vuonna 2007 julkaistuissa ns. Toledon prinsiipeissä suositellaan, että opetus olisi luonteeltaan opetusta uskonnoista ja että opetta-jalla olisi hyvä koulutus tehtäväänsä. Edelleen opetuksen tulisi perustua tutkittuun tietoon ja olla luonteeltaan ihmisoikeuksia ja uskonnonvapautta kunnioittavaa.
Prinsiippien mukaan uskontojen ja katsomusten tuntemus vähentää niihin liittyvien konfliktien mahdollisuutta, tuo eri oppiaineisiin, kuten historiaan, kirjallisuuteen ja taiteeseen, syvyyttä sekä auttaa ymmärtämään menneisyyden ja nykyisyyden monitahoisuutta. Lisäksi suositusten mukaan oppijan oma katsomus ei ole riittävä syy jättää henkilöä uskonto- tai katsomusopetuksen ulkopuolelle. Siellä, missä uskonto on pakollinen oppiaine, tulisi opetuksen olla mahdollisimman neutraalia ja objektiivista, niin ettei se loukkaa kenenkään uskonnonvapautta. ETYJ esittää, että suositukset otettaisiin osaksi kansallisten opetussuunnitelmien kehittämistä, opettajankoulutusta ja oppimateriaalien laatimista.
Samaa reaktiota vuoden 2001 tapahtumiin oli Euroopan neuvoston suositukset vuonna 2008. Näissä suosituksissa oli paljon samoja elementtejä kuin Toledon prinsiipeissä. Niissä kuitenkin painotettiin vielä selkeämmin kulttuurien- ja uskontojenvälisen dialogin merkitystä, uskonnon ja katsomuksen huomioon ottamista koulutuspolitiikassa, koulutusinstituutioissa ja opettajankoulutuksessa sekä uusien pedagogisten lähestymistapojen ja menetelmien tarpeellisuutta.
Vaikka erilaisilla suosituksilla ei olekaan normatiivista eli velvoittavaa luonnetta, ovat ne silti merkittäviä asiakirjoja. Yleensä eurooppalaiset toimielimet eivät ota minkäänlaista kantaa uskontoon tai uskonnonopetukseen. Toisaalta terrori-iskut New Yorkissa katsottiin niin vakaviksi, että niiden uusiutuminen haluttiin estää laajalla rintamalla. Laadukkaalla katsomusopetuksella katsotaan olevan uskonnollista ääriajattelua vähentävä merkitys. Suositukset eivät ohjaa mihinkään tiettyyn uskonnonopetusmalliin. Lisäksi on syytä huomata, että joissain valtioissa julkisten koulujen osuus on alle puolet kaikista kouluista. Suositukset eivät koske siis esimerkiksi Euroopan uskonnollisia kouluja.
New Yorkin tapahtumat vaikuttivat myös osaltaan eurooppalaisen uskonnonopetuksen tutkimuk-seen. Vuonna 2006 alkoi EU:n rahoittama, niin sanottu REDCo–projekti, joka keräsi yhteen tutki-joita kahdeksasta eri Euroopan maasta. Tutkijat raportoivat omien maidensa uskonnonopetuksesta ja siinä tapahtuneesta kehityksestä.
Suomessa suosituksia on noudatettu etukenossa
Suomea kuulee joskus sanottavan Euroopan mallioppilaaksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että Suomessa pyritään tuomaan EU:n lainsäädäntö viipymättä osaksi suomalaista lainsäädäntöä.
Suomen terävöitettiinkin sekä positiivista että negatiivista uskonnonvapauslain tulkintaa perustuslain uudistustyön yhteydessä vuonna 1999 ja uskonnonvapauslain uudistamisen yhteydessä vuonna 2003. Sen seurauksena suomalaisessa koulussa erotettiin selkeästi toisistaan uskonnonopetus, joka ei saa sisältää uskonnon harjoittamista ja josta ei tästä syystä voi kieltäytyä, sekä koulun uskonnollinen toiminta, johon voi kuulua uskonnon harjoittamista ja joka tästä syystä on oppilaille vapaaehtoista. Lisäksi uskonnonopetusta säätelevät lait siirrettiin koululainsäädännön alaisiksi. Samalla uskonnonopetuksen yhteydessä luovuttiin ”tunnustuksellinen”-käsitteestä ja siirryttiin käyttämään termiä ”oppilaan oma uskonto”.
Todennäköisesti nämä uudistukset olisi viety Suomessa läpi ilman eurooppalaisia suosituksiakin. Opettajankoulutus on ollut täällä yliopistotasoista jo 1970-luvulta lähtien. Pienryhmäisten uskontojen opettajakoulutusta on viime vuosina pyritty kehittämään voimakkaasti kelpoisten opettajien lisäämiseksi. Vuoden 2016 opetussuunnitelmaan on sisällytetty maailmanuskontoja ja muita katsomuksia jo aivan alimmille luokka-asteille ja oppilaiden katsomusdialogitaitojen kehittymiseen kiinnitetään erityistä huomiota. Uskonnonopetuksen eurooppalaiset suositukset Suomi onkin näin toteuttanut.
Kirjoittaja TM, FM, AO Kaarina Lyhykäinen tutkii väitöskirjassaan oman uskonnon opetusta EU:n jäsenmaissa ja työskentelee kouluyhteistyö- ja aikuiskasvatusasioiden parissa Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa sekä toimii ortodoksisen uskonnon opettajana Helsingin Normaalilyseossa.
Lähteitä
REDCo, Religion in Education. A contribution to Dialogue or a factor of Conflict in transforming societies of European Countries. https://cordis.europa.eu/project/rcn/78641/reporting/en
Robbers, Gerhard: State and Church in the European Union. Baden-Baden: Nomos Verlagsgesell-schaft, 2005.
Schreiner, Peter: Religious Education in European Context. Norway: IKO – Publishing House, 2007.
Toledo guiding principles: https://www.osce.org/odihr/29154.